Myytti maailman moraalisimmasta armeijasta

”Surullista ja häpeällistä on, että nykyinen sukupolvi ei ymmärrä, että Tanturan alueella he kävelevät joukkohaudalla, johon entiset asukkaat on haudattu”, pohtii arabikalastaja Foyad Hassdeya esitellessään joukkohaudan päälle rakennettua parkkipaikkaa Israelin rannikolla.

Tanturan joukkohauta on piilotettu niin taitavasti, etteivät tulevat sukupolvet enää tiedä, minkä päällä astelevat, Hassdey sanoo. Hän on varma, että parkkipaikan alla tosiaan on joukkohauta. Iso osa israelilaisesta väittää toisin.

Ohjaaja Alon Schwarzin dokumentti Tantura on suurennuslasi arabien ja juutalaisten monisyiseen ja mutkikkaaseen historiaan. Elokuva kertoo niiden palestiinalaisten siviilien tarinan, jotka Israelin armeija ajoi pakolaisiksi. Vuonna 1948 Israelin ja arabien välisessä sodassa Israel tuhosi yli 400 vallattua palestiinalaiskylää ja 750 000 palestiinalaista pakeni kodeistaan.

Ennen valloitusta Tantura oli 1 500 asukkaan kylä. Israelin armeijaan kuuluneet Alexandroni-joukot saapuivat jo antautuneeseen kylään, ja useiden lähteiden mukaan raiskasivat naisia, tuhosivat koteja ja tappoivat lähes 200 aseetonta siviiliä. Kuolleet kuopattiin joukkohautoihin vasta päiviä myöhemmin.

Tapahtumista on Israelissa vaiettu, sillä joukkomurha ei sovi tarinaan valtiosta, jossa on ”maailman moraalisin armeija ja moraalisin yhteiskunta”.

Dokumentin avainroolissa ovat tutkija Teddy Katzin vanhat haastattelunauhat. Katz haastatteli 1990-luvulla väitöskirjaansa varten 135 ihmistä: entisiä Tanturan asukkaita, lähistön arabeja, entisiä sotilaita ja juutalaisia.

Osa sotilaista muistelee julmuuksia vaivaantuneina ja epäröiden. Toiset nauravat menneelle: ”Miten voisin muistaa, montako tapoin? En laskenut.”

Schwarzin dokumentti kuvaa halua unohtaa, tarvetta selittää itseään ja maailmaa sekä tarvetta suojautua häpeältä ja vaikeilta traumoilta. Kun katsoo kameran eteen vuorotellen istuvia ihmisiä, empatian logiikka konkretisoituu. Mitä kauempana olemme toisistamme tai itsestämme, sitä helpompaa on olla välittämättä.

Islamin ja Lähi-idän tutkija, professori Hillel Cohen toteaa sen, mikä on myös helppo uskoa: yhteiskunnat eivät halua käsitellä historiansa pimeimpiä puolia.

Katzin väitöskirja Tanturan tapahtumista hylättiin aikoinaan Haifan yliopistossa, Katzia painostettiin kirjoittamaan anteeksipyyntö ja häntä vainottiin useiden vuosien ajan.

Valtioiden historiat ovat täynnä toinen toistaan epämiellyttävimpiä totuuksia. Kärsineille on kuitenkin annettava tarinansa ja tunnustuksensa. Dokumentin julkaisemisen jälkeen palestiinalaishallinto on vaatinut, että epäilty joukkohauta pitäisi kaivaa auki ja tutkia. Tapahtuneen tunnustaminen olisi entisten Tanturan asukkaiden mukaan vähintä, mitä voitaisiin tehdä.

Samaan näkemykseen taipuu myös Tanturaan valloituksen jälkeen muuttanut juutalaisnainen, joka dokumentissa on jo elämänsä ehtoopuolella. Hän muistelee vierailuaan Puolassa, jossa oli paljon muistomerkkejä juutalaisten joukkomurhasta. Hän katsoo kameraan pää kallellaan ja toteaa aiheesta eri mieltä oleville tuttavilleen: ”Minusta tanturalaisten pitäisi saada oma muistomerkkinsä. Muistomerkit eivät ole kuolleille. Niitä on siksi, että ei unohdeta, mitä tapahtui.”

Tantura Vimeossa