Eurooppa ei palaa entiselleen Ukrainan kriisin jäljiltä. Moni asia tulee arvioitavaksi uudelleen: EU joutuu arvioimaanomaa olemustaan ja naapuruutta Venäjän kanssa. Samalla selvitetään, mikä on yhteisten sääntöjen ja oikeusjärjestelmän asema tulevaisuuden Euroopassa.
Euroopassa on käyty kevään aikana keskustelua EU:n osuudesta ja vastuusta Ukrainan kriisin kärjistymisessä. Kriitikoiden mielestä EU ajoi omalla naapuruuspolitiikallaan Ukrainaa valitsemaan puolensa ja edisti näin maan poliittista ja etnistä jakautumista. EU:n ei olisi tämän näkemyksen mukaan pitänyt kilpailla Ukrainan suosiosta Venäjän kanssa, kun Venäjä haikaili Ukrainaa jäseneksi perustamaansa Euraasian unioniin.
Jälkeenpäin on helppo olla sitä mieltä, että EU:n itäisen kumppanuuden ohjelma ei tarjonnut oikeita välineitä Ukrainan taloudellisten ja poliittisten ongelmien ratkomiseen. Itäisessä kumppanuudessa on viime kädessä kyse myös poliittisesta lähentymisestä, joka ruokki mielikuvaa Ukrainan valinnasta Venäjän ja EU:n välillä. Toisaalta yhtä helppo on todeta, että lähentyminen perustui ukrainalaisten enemmistön demokraattisesti ilmaisemaan tahtoon ja tapahtui sen ehdoilla.
Tilanteen kriisiytyminen Ukrainassa osoitti – ainakin hetkellisesti – EU:n avuttomuuden ja aseettomuuden suurvaltapolitiikkaa esteettömästi toteuttavan Venäjän edessä. Venäjän hyödyntäessä Ukrainan jakautuneisuutta ajauduttiin peliin, jossa EU:lla ei ollut kykyä saati halua olla enää mukana.
EU on kaikessa olennaisessa erilainen toimija kuin Venäjä. Unionin valta on pääasiassa taloudellista tai kulttuurista pehmeää valtaa. Sen vallan instrumentit vaikuttavat pidemmälläaikajänteellä, eikä sillä ole vastaavaa sotilaallisen vallan ulkoistailmettä kuin Venäjällä, joka hyödynsi kykyään luodapelon ilmapiiriä sijoittamalla sotavoimiaan Ukrainan rajan tuntumaan. Kun EU on syntynyt estämään sotilaalliset vastakkainasettelut, sen on hyvin vaikea ryhtyä osapuoleksi niissä.
Venäjä kyseenalaisti myös EU:n toisen keskeisen vallan instrumentin eli sääntöihin ja yhteistyöhön nojaavan kansainvälisen järjestyksen. Kansainvälisen yhteisön keskeiset peruspilarit, kuten valtioiden alueellinen suvereniteetti ja koskemattomuus, saivat taipua suurvaltapolitiikan alla. Romukoppaan lensi myös ajatus kansainvälisten kiistojen rauhanomaisten ratkaisujen ensisijaisuudesta; Venäjä reagoi Ukrainan tilanteeseen tuomalla näkyviin nimenomaan sotilaallisen voimansa. Varjoon jäivät ne kansainvälisen yhteistyön poliittiset foorumit, joissa Venäjä on jäsen ja joilla osapuolten välisiä kiistakysymyksiä olisi voitu sovitella, kuten Euroopan neuvosto tai Etyj.
Vaikka EU:n ja Venäjän suhteiden normalisointiin menee vielä pitkään, EU:n on jatkossakin tukeuduttava sääntömääräiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa. Unionin oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistaminen lisää sen uskottavuutta tässä tehtävässä.
Käsillä olevassa UP-lehdessä arvioidaan Suomea ja Venäjää. Minkälainen ulkopoliittinen toimija Suomi on: mitä se on saanut historian saatossa aikaan ja ketkä suomalaiset tunnetaan maailmalla? Lehdessä pohditaan toisaalta, miten Ukrainan kriisi vaikuttaa Suomen suhteisiin Venäjän kanssa. Venäläistä ulkopolitiikkaa syväluotaa profiilihaastattelussa professori Vladimir Gelman.
UP-lehti palkittiin huhtikuussa Aikakausmedian järjestämässä aikakauslehtikilpailussa vuoden 2013 parhaana ammatti- ja järjestölehtenä. Palkinto kannustaa pitämään lehden korkeaa tasoa yllä jatkossakin. Lehti toivottaa lukijoilleen hyvää kesää!
