Skip to main content

Erilaiset naapurit

Eurooppa ei palaa entiselleen Ukrainan kriisin jäljiltä. Moni asia tulee arvioitavaksi uudelleen: EU joutuu arvioimaanomaa olemustaan ja naapuruutta Venäjän kanssa. Samalla selvitetään, mikä on yhteisten sään­töjen ja oikeusjärjestelmän asema tulevaisuuden Euroopassa.

Euroopassa on käyty kevään aikana keskustelua EU:n osuudesta ja vastuusta Ukrainan kriisin kärjistymisessä. Kriitikoiden mielestä EU ajoi omalla naapuruuspolitiikallaan Ukrainaa valitsemaan puolensa ja edisti näin maan poliittista ja etnistä jakautumista. EU:n ei olisi tämän näkemyksen mu­kaan pitänyt kilpailla Ukrainan suosiosta Venäjän kanssa, kun Venäjä haikaili Ukrainaa jäseneksi perustamaansa Euraasian unioniin.

Jälkeenpäin on helppo olla sitä mieltä, että EU:n itäisen kumppanuuden ohjelma ei tarjonnut oikeita välineitä Ukrainan taloudellisten ja poliittisten ongelmien ratkomiseen. Itäisessä kumppanuudessa on viime kädessä kyse myös poliittisesta lähentymisestä, joka ruokki mielikuvaa Ukrainan valinnasta Venäjän ja EU:n välillä. Toisaalta yhtä helppo on todeta, että lähentyminen perustui ukrainalaisten enemmistön demokraat­tisesti ilmaisemaan tahtoon ja tapahtui sen ehdoilla.

Tilanteen kriisiytyminen Ukrainassa osoitti – ainakin het­kellisesti – EU:n avuttomuuden ja aseettomuuden suurvalta­politiikkaa esteettömästi toteuttavan Venäjän edessä. Venäjän hyödyntäessä Ukrainan jakautuneisuutta ajauduttiin peliin, jossa EU:lla ei ollut kykyä saati halua olla enää mukana.

EU on kaikessa olennaisessa erilainen toimija kuin Venäjä. Unionin valta on pääasiassa taloudellista tai kulttuurista peh­meää valtaa. Sen vallan instrumentit vaikuttavat pidemmälläaikajänteellä, eikä sillä ole vastaavaa sotilaallisen vallan ulkoistailmettä kuin Venäjällä, joka hyödynsi kykyään luodapelon ilmapiiriä sijoittamalla sotavoimiaan Ukrainan rajan tuntumaan. Kun EU on syntynyt estämään sotilaalliset vastak­kainasettelut, sen on hyvin vaikea ryhtyä osapuoleksi niissä.

Venäjä kyseenalaisti myös EU:n toisen keskeisen vallan instrumentin eli sääntöihin ja yhteistyöhön nojaavan kansain­välisen järjestyksen. Kansainvälisen yhteisön keskeiset perus­pilarit, kuten valtioiden alueellinen suvereniteetti ja koskemat­tomuus, saivat taipua suurvaltapolitiikan alla. Romukoppaan lensi myös ajatus kansainvälisten kiistojen rauhanomaisten rat­kaisujen ensisijaisuudesta; Venäjä reagoi Ukrainan tilanteeseen tuomalla näkyviin nimenomaan sotilaallisen voimansa. Varjoon jäivät ne kansainvälisen yhteistyön poliittiset foorumit, joissa Venäjä on jäsen ja joilla osapuolten välisiä kiistakysymyksiä olisi voitu sovitella, kuten Euroopan neuvosto tai Etyj.

Vaikka EU:n ja Venäjän suhteiden normalisointiin menee vielä pitkään, EU:n on jatkossakin tukeuduttava sääntömääräi­seen yhteistyöhön Venäjän kanssa. Unionin oman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistaminen lisää sen uskottavuutta tässä tehtävässä.

Käsillä olevassa UP-lehdessä arvioidaan Suomea ja Venäjää. Minkälainen ulkopoliittinen toimija Suomi on: mitä se on saa­nut historian saatossa aikaan ja ketkä suomalaiset tunnetaan maailmalla? Lehdessä pohditaan toisaalta, miten Ukrainan kriisi vaikuttaa Suomen suhteisiin Venäjän kanssa. Venäläis­tä ulkopolitiikkaa syväluotaa profiilihaastattelussa professori Vladimir Gelman.

UP-lehti palkittiin huhtikuussa Aikakausmedian järjes­tämässä aikakauslehtikilpailussa vuoden 2013 parhaana ammatti- ja järjestölehtenä. Palkinto kannustaa pitämään leh­den korkeaa tasoa yllä jatkossakin. Lehti toivottaa lukijoilleen hyvää kesää!