Euroopan yhdentyminen on alusta asti nähty pohjimmiltaan rauhanprojektina, jonka tarkoituksena on ollut lisätä ennen niin riitaisten maiden keskinäistä yhteistyötä ja riippuvuutta. Tavoitteena on ollut tilanne, jossa sotiminen ei enää kannata.
Ajatus markkinoiden vapaudesta ja demokratiasta eurooppalaisen rauhan takaajana juontaa valistusfilosofien aikakaudelle. Varhaiset federalistit peräänkuuluttivat poliittista yhdentymistä, jota heidän mielestään tarvittiin kansallisvaltioiden itsekkyyden vastavoimaksi. Eurooppalaisen tai kosmopoliittisen identiteetin haluttiin syrjäyttävän konfliktien käyttövoimana pidetyn nationalismin.
Taloudelliset hyötynäkökohdat osoittautuivat merkittävimmiksi integraatiota liikkeellepaneviksi voimiksi, kun Euroopan yhteistyön instituutioita alettiin rakentaa 1950-luvulla. Taloudellisen integraation edistämisen uskottiin luovan rakenteita, joiden avulla Euroopan vanhojen kansallisvaltioiden ristiriitoja voitiin ratkoa.
Euroopan nykyinen rauhanprojekti on ollut leimallisesti maailmansodat kokeneiden ikäluokkien projekti. Sotasukupolvet kokivat eurooppalaisten keskinäisen lähentämisen arvona sinänsä. Projekti on tuottanut tuloksia: unionin jäsenmaiden välinen sota tuntuu nykyisin lähes mahdottomalta ajatukselta, ja Euroopan unionin saavutukset on palkittu Nobelin rauhanpalkinnolla.
Berliiniläisen Tempelhofin painotalon juliste vuodelta 1952 julisti, että hiili- ja teräsyhteisö oli ensimmäinen askel kohti vapaata Eurooppaa. / Kuva: Interfoto/LehtikuvaMenestyksestä huolimatta rauhanprojektikertomuksen parasta ennen -päiväys näyttää umpeutuneen. Kertomuksen vetovoiman heikentyminen on niin ilmeistä, että Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Herman Van Rompuy viittasi siihen ottaessaan vastaan Nobelin rauhanpalkintoa lokakuussa 2012.
Suurimmalla osalla eurooppalaisista ei ole omakohtaisia muistoja EU-maiden välisistä sodista. Aikalaisten elävän muistiperinteen sijaan sodat ovat nyt osa Euroopan kirjoitettua historiaa. Saksan liittokanslerin Helmut Kohlin ja Ranskan presidentin Francois Mitterrandin kävely käsi kädessä Verdunin entisillä verisillä taistelutantereilla on vain yksi valokuva muiden joukossa historian oppikirjan sivuilla.
Rauhanprojekti on toki saanut uutta sisältöä ja merkitystä kuluneiden vuosikymmenten aikana. Espanjan, Portugalin ja Kreikan liittyminen unioniin nähtiin aikoinaan osana rauhan ja vakauden rakentamista. Samaan jatkumoon on sijoitettu myös unionin itälaajentuminen vuodesta 2004 alkaen.
Vahvimmin Euroopan unioni on 2000-luvulla koettu rauhanprojektiksi entisen Jugoslavian alueella. Unionin edelleen jatkuva läsnäolo on konkreettista rauhantyötä Bosniassa ja Kosovossa. Jäsenyyden mahdollisuus on ollut merkittävä vakaustekijä.
Toisaalta EU:n roolia rauhan ja vakauden rakentajana unionin rajojen ulkopuolella on pidetty heikkona. Unionista ei ollut 1990-luvulla ehkäisemään Jugoslavian levottomuuksien kärjistymistä sisällissodaksi eikä toimimaan menestyksekkäästi konfliktin ratkaisemisessa. Paljon paremmin ei ole mennyt Lähi-idässä eikä Ukrainan kriisissäkään.
Markkinoiden vapauttamiselle rakennettu rauhanprojekti on huojuva talo.
Ulkosuhteissa EU on asettunut usein sekä käytännössä että retorisesti passiiviseksi vastavoimaksi aktiivisen toiminnan sijasta. EU näyttää katsovan, että pelkästään sen olemassaololla »normatiivisena valtana» ja solmituilla yhteistyökumppanuuksilla on itseisarvonsa ilman, että ne johtaisivat konkreettiseen toimintaan.
Dialogia korostava normatiivinen valta on kuitenkin usein nähty onnettoman naiivina tulokulmana vaikeita kriisejä ratkottaessa. Normatiivista arvovaltaa syö toisten silmissä sekin, että Euroopan unioni puhuu ylevistä tavoitteista ja periaatteista, vaikka jäsenmaat myyvät aseita konfliktien osapuolille.
Rauhanprojektin kaltaisten kertomusten olennaisin ominaisuus ei ole totuudenmukaisuus vaan se, koetaanko kertomukset uskottaviksi ja innostaviksi.
Rauhanprojekti on nykyisellään ennen kaikkea kertomus siitä, miten Eurooppa voitti pimeän menneisyytensä. Siihen sisältyvät kaikki klassisen luomiskertomuksen piirteet: Ennen EU:n perustamista vallitsi kaaos, josta on noustu yhdessä kohti järjestystä ja vaurautta. Viime kädessä kertomus oikeuttaa unionin poliittisen vallan.
Poliittisille kertomuksille on keskeistä myös suuntautua tulevaisuuteen. Kertomuksessa on oltava utopian aineksia, jotta se voi näyttää tietä eteenpäin.
Juuri tässä kohtaa rauhanprojektikertomus ajautuu ongelmiin. Varsinkin länsieurooppalaisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että alkuperäinen utopia Euroopan laajuisesta rauhasta on saavutettu. Kertomus unionista maailmanpoliittisena normatiivisena valtana toimi hetken tämän utopian jatko-osana, mutta on sittemmin menettänyt uskottavuutensa.
Eurooppalainen rauha ja vakaus eivät kuitenkaan ole valmis projekti. Vaikka kylmän sodan loppuminen merkitsi rauhanprojektille suurta saavutusta, se toi mukanaan toisen, vähintään yhtä suuren haasteen, nimittäin kylmän sodan aikaisten jakolinjojen purkamisen ja maanosan yhdistämisen. Tässä unioni ei ole onnistunut kovin hyvin.
Euroopan unioni ei ole kyennyt tarjoamaan aidosti maanosan laajuista visiota yhdentymiselle, vaan rauhanprojektikertomusta on aina kerrottu Länsi-Euroopan näkökulmasta. Itä-Euroopan kertomus Euroopasta on väistämättä toisenlainen. Itä- ja Länsi-Euroopan väliset erot ovat tulleet erityisen selviksi turvapaikanhakijoiden synnyttämien reaktioiden ansiosta.
Unionin keskeisten arvojen vakiintuminen uusissa jäsenmaissa näyttää epävarmalta. Euroopan unioni on ollut hyvä asettamaan vaatimuksia jäsenyyttä hakeville maille, mutta osoittautunut paljon huonommaksi vaikuttamaan siihen, että jäseneksi jo hyväksytyt valtiot noudattavat yhteisesti sovittuja periaatteita ja jaettuja arvoja. Tästä kertovat Itä-Euroopan maiden heikentyneet sijoitukset demokratiaindekseissä unioniin liittymisen jälkeen.
Jos rauhanprojektin perinnettä halutaan pitää hengissä, yhteisten arvojen ja sopimusten vastaiseen toimintaan pitää uskaltaa ottaa vahvasti kantaa.
Haasteet eivät lopu tähän. Unionin poliittisen vallan oikeutus on perinteisesti perustunut rauhan rakentamisen ohella yhteistyön tuottamaan taloudelliseen hyvinvointiin ja sen oikeudenmukaiseen jakautumiseen eurooppalaisten kesken. Nyt tämä ei enää yksin riitä perustelemaan unionin valtaa.
EU:n integraatio on syventynyt 1990-luvun alun jälkeen ja edennyt taloudesta jäsenvaltioiden suvereniteetin kannalta uusille herkille aloille, kuten ulkopolitiikkaan sekä oikeus- ja sisäasioihin. Nykyinen EU-kriittisyys lienee ainakin osin heijastusta siitä, että EU:n legitimiteetin perusteet eivät ole kehittyneet samaa tahtia yhdentymisen kanssa.
Unionin oikeutusta tuskin voidaan jatkossa rakentaa lupaamalla taloudellista hyvinvointia markkinoita vapauttamalla, jos Eurooppa edelleen eriytyy alueellisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Erityisen haastavaa yhteisen kertomuksen tarjoaminen on siellä, missä vakaus, demokratia ja rauha ovat eniten koetuksella, eli itäisessä Keski-Euroopassa, Balkanilla ja itäisellä Välimerellä.
Ongelmat pahenevat todennäköisesti entisestään, sillä edessä on sopeutuminen pysyvästi hitaaseen talouskasvuun tai kasvun pysähtymiseen. EU-maiden kansalaisten on entistä vaikeampi hahmottaa, miksi valtion hupenevasta kassasta pitäisi lähettää rahaa Brysseliin ja minkä periaatteiden mukaisesti sitä jaetaan sieltä edelleen.
Ratkaisut edellyttävät kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä.
Federalistien silmissä Euroopan ongelmat ratkeavat vain rakentamalla eurooppalainen liittovaltio ja kehittämällä koko maanosan laajuista demokratiaa. Haave liittovaltiosta käynee unionissa kaivatusta tulevaisuuteen suuntautuvasta utopiasta. Pelkkä liittovaltio-sana on kuitenkin toisille niin voimakkaan punainen vaate, että siitä tuskin on uudeksi yhteisesti jaetuksi visioksi.
Myös federalistien kannattaisi pysähtyä pohtimaan kriittisesti unionin perusteita. Markkinoiden vapauttamiselle rakennettu rauhanprojekti on huojuva talo. Taloudellisten haasteiden syventyessä rakenteet joutuvat todelliselle koetukselle.
Tavallisten eurooppalaisten näkökulmasta rajojen avautuminen näyttää vain avaavan oven terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden kaltaisten ongelmien leviämiselle. Lisäksi rajojen avoimuus näyttää pahentavan varallisuuden epäoikeudenmukaista jakautumista.
Markkinoita vapauttamalla voidaan lisätä keskinäisriippuvuutta ja luoda pidäkkeitä valtioiden välisille sodille. Euroopan taloudellinen ja sosiaalinen eriytyminen kertoo kuitenkin siitä, että vapaiden markkinoiden vastapainoksi tarvitaan aktiivisia julkisen vallan toimia. Toisiinsa kytkeytyneissä talouksissa niitä odotetaan sekä jäsenvaltioilta että unionilta.
Jotta eurooppalaisella rauhanprojektilla on tulevaisuus, unionin on kyettävä tarjoamaan ratkaisuja niihin ongelmiin, jotka eurooppalaisten mielestä tällä hetkellä vaarantavat turvallisuuden ja vakauden.
Euroopan unioni voisi löytää uuden tehtävän ja utopian esimerkiksi pehmentämällä Euroopan laskua hidastuvan talouskasvun ja niukkenevien resurssien aikakauteen. Unionilla voisi olla osansa myös tulo- ja varallisuuseroja kaventavan yhteistyön kehittämisessä, esimerkiksi puuttumalla unionin sisäisiin veroparatiiseihin tai harmonisoimalla yritysverotusta.
Eurooppalainen rauha näyttäytyy yhä useammalle eurooppalaiselle nimenomaan yhteiskunnallisena ja sosiaalisena rauhana, jonka taustalla on tasapainoinen taloudellinen kehitys. Talouteen ja toimentuloon liittyvät uhat ovat keskeisimpiä eurooppalaisten kokemia uhkia. Taloudellisen turvallisuuden järkkyessä unionin on kyettävä toimimaan todellisena kriisinratkaisijana ja sillä on oltava välineet taloudellisten erojen tasoittamiseksi.
Käytännössä tämä edellyttää merkittävää talouspoliittisen toimivallan siirtoa yksittäisiltä jäsenvaltioilta unionin toimielimille. Eurokriisin jäljiltä unionin jäsenmailla ei kuitenkaan ole yhteistä näkemystä siitä, mihin suuntaan unionin taloudellista kriisinhallintakykyä tulisi viedä. Tämä jättää ammottavan aukon Euroopan rauhanprojektin ytimeen.
Samalla unionin olisi kannettava vastuunsa myös oman, nykyisellään varsin levottoman ympäristönsä vakaudesta. EU:n tulisi kehittää laajentumisensa lisäksi muita keinoja vakauden rakentamiseen.
Tähän asti on oletettu, että tunne eurooppalaisten keskinäisestä solidaarisuudesta syntyy vähitellen taloudellisen integraation ja unionin instituutioiden rakentamisen sivutuotteena. Unioni saattaa tulevaisuudessa joutua kääntämään ajatuksen päinvastoin.
Kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan dialogi ja yhteistyö voivat olla avain mantereen laajuisten takalukkojen avaamiseen. Markkinoiden vapaus ja yhteiset instituutiot ovat tässä ajattelussa todellisen yhdentymisen sivutuotteita. Ratkaisut edellyttävät todennäköisesti samanlaista kekseliäisyyttä ja sinnikkyyttä kuin maailmansodat kokeneet sukupolvet osoittivat yhdentymisen alkuvaiheessa. Niitä tarvitaan, koska markkinoiden vapauttamiseen pohjautuvan rauhanprojektin tie on kuljettu loppuun.
Leena Malkki on Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtaja. Juhana Aunesluoma on virkavapaalla samasta tehtävästä.
Egyptin vuoden 2011 kansannousua on hehkutettu Facebook-vallankumouksena. Sen selkäranka olivat kuitenkin palestiinalaisten toisesta kansannoususta innoitusta saanut katuaktivismi ja puolueisiin sitoutumaton oppositiotoiminta.
Vallankumousaktivisti Ahmed Salah kuvailee hyvin taustoitetuissa muistelmissaan, millaista Egyptin demokratialiikkeessä toimiminen oli: selkään puukotusta, valtapeliä, pidätyksiä. Salahin poliittisesti aktiivinen isä oli joutunut vainotuksi, ja poika oli luvannut pysyä pois politiikasta.
»Luulin voivani seurata erilaisia sääntöjä, joissa idealismi ei aina johda häviöön», Salah kirjoittaa.
Ahmed Salah: You Are under Arrest for Masterminding the Egyptian Revolution. A Memoir. Spark Publications 2016, 336 s.Vallankumouksen jälkeen hajanainen ja idealistinen nuoriso luotti lopulta liikaa armeijaan. Nyt Salahin taistelutoverit ovat vankilassa tai maanpaossa, kuten kirjailija itse. Egyptissä on palattu sotilasdiktatuuriin, jota ihmisoikeusjärjestöt kuvaavat brutaalimmaksi kuin Hosni Mubarakin hallintoa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Paavo Järvensivu: Rajattomasti rahaa niukkuudessa. Like 2016, 230 s.Ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ehtyminen ovat tieteellisiä tosiasioita, mutta yhteiskunnallisessa keskustelussa ne peittyvät puheeseen julkisten varojen riittämättömyydestä.
Talouskulttuurin tutkija Paavo Järvensivu halua pyörtää prioriteetit päälaelleen. Hänen mukaansa resurssien niukkuuden pitäisi ohjata yhteiskuntaa rahan niukkuuden sijaan.
Jälkikeynesiläisen talousajattelun mukaan EU voi Euroopan keskuspankin avulla laskea liikkeelle lähes rajattomasti rahaa. Sitä tulisi Järvensivun mukaan käyttää esimerkiksi kansalaispalkkaan.
Kirjan parasta antia on konkreettinen visio siitä, miten tulevaisuudessa asumme, syömme ja liikumme. Järvensivun mukaan niukka elämä ei tarkoita kärsimystä vaan tasapainoa.
Kun lentomatkoista luovutaan, matkataan viikkoja purjelaivoilla tai junalla ja ehditään totutella muuttuviin maisemiin. Pyöräily korvaa autoilun ja parantaa ihmisten terveyttä. Tavaroiden käyttöarvo palautuu, kun kunnostamisesta tulee ensisijainen toimintatapa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Valerie M. Hudson & Patricia Leidl: The Hillary Doctrine. Sex & American Foreign Policy. Columbia University Press 2015, 456 s.Yhdysvaltain presidentiksi pyrkivän Hillary Clintonin mukaan naisten tasa-arvoinen asema ei ole vain moraalinen, humanitaarinen tai oikeudenmukaisuuskysymys. Se on erityisesti turvallisuuteen ja rauhaan liittyvä kysymys. Tähän viittaa Valerie Hudsonin ja Patricia Leidlin viime vuonna ilmestyneen kirjan otsikko.
Ulkoministeriaikanaan Clinton nosti naisten oikeuksien edistämisen yhdeksi prioriteetikseen. Hänen mukaansa tyttöjen mahdollisuus koulutukseen, naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen ja tasa-arvoisten taloudellisten mahdollisuuksien tukeminen rakentavat oikeudenmukaista ja turvallista globaalia yhteisöä.
Kirja käsittelee Clintonin ajattelun lisäksi kysymystä siitä, onko sukupuolella ja naisten oikeuksilla väliä Yhdysvaltain ulkopolitiikassa. Tätä tarkastellaan muun muassa Yhdysvaltain lainsäädännöllisten aloitteiden, kehitysavun, erilaisten politiikka-ohjelmien ja institutionaalisten ratkaisujen valossa.
Clintonin ulkoministerikaudella ministeriön osaksi perustettiin toimisto, jonka oli määrä edistää naisten asemaa globaalisti. Lisäksi naisten asemaa pyrittiin parantamaan esimerkiksi naisia, rauhaa ja turvallisuutta koskeneella kansallisella politiikkaohjelmalla.
Samaan aikaan Yhdysvallat ei ole kuitenkaan ratifioinut kansainvälisiä naisten asemaa ja tasa-arvoa koskevia sopimuksia, kuten kaikkinaista syrjinnän poistamista koskevaa sopimusta (Convention of the Elimination of All Forms of Discrimination against Women, CEDAW). Kongressi ei ole myöskään hyväksynyt lakialoitetta naisiin kohdistuvan väkivallan estämiseksi – vaikka aloitteella on kannatusta läpi puoluekentän.
Naisten oikeuksia on käytetty myös perustelemaan väkivaltaisia ulkopoliittisia ratkaisuja. Esimerkiksi George W. Bushin hallinto perusteli Afganistanin sotaa osittain sillä, että naisten asemaa pitäisi parantaa.
Toisaalta Yhdysvallat on joissakin tilanteissa vaiennut naisten oikeuksien loukkauksista, kun vaikeneminen on palvellut Yhdysvaltain strategisia intressejä. Esimerkiksi voidaan nostaa Yhdysvaltojen strateginen suhde Saudi-Arabiaan, jonka vuoksi Yhdysvallat on pitänyt tuskin lainkaan esillä maan naisten alistettua asemaa.
Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on kuitenkin myös myönteisiä esimerkkejä sukupuolten tasa-arvoistumisesta. Yksi niistä on se, että naisia on alettu ottaa mukaan sotilaallisiin operaatioihin. Merijalkaväen naisista koostuva yksikkö toimi Irakissa jo ennen kuin Yhdysvalloissa virallisesti hyväksyttiin naisten osallistuminen taisteluoperaatioihin vuonna 2013. Naissotilaat saivat yhteyden paikallisiin naisiin, mihin miessotilaat eivät olisi pystyneet.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.
Martin Sandbu: Europe’s Orphan. The Future of the Euro and the Politics of Debt. Princeton University Press 2015, 336 s.Lukuisat arvovaltaiset arviot ovat nimenneet eurokriisin syyksi Euroopan talous- ja rahaliiton EMU:n institutionaalisen heikkouden. Näiden arvioiden mukaan yhteinen raha ja rahapolitiikka eivät voi menestyä ilman finanssipoliittista riskinjakoa. Se taas edellyttäisi valtion tuloja ja menoja koskevan päätösvallan olennaista siirtämistä jäsenvaltioilta euroalueen tasolle.
Euroskeptikoiden päätelmä tästä logiikasta on, että euroalue on tuomittu jatkuviin kriiseihin ja ennen pitkää hajoamiseen, koska kansalaiset eivät halua poliittista unionia. Yhä tiiviimmän unionin kannattajat puolestaan perustelevat samalla logiikalla, miksi ponnisteluja finanssipoliittisen yhteisvastuun ja keskitetyn päätöksenteon lisäämiseksi tulee vahvistaa.
Talouslehti Financial Timesin talouskolumnisti Martin Sandbu haastaa tämän »valuvikaopin» kirjassaan Europe’s Orphan. Sandbun mukaan euroalueen ongelmat eivät johdu eurosta sinänsä tai euroalueen institutionaalisesta rakenteesta vaan harjoitetun politiikan virheistä.
Sandbun mukaan euromaiden talousongelmien taustalla on ylivelkaantuminen, joka johtui rahoitusmarkkinoiden sääntelyn heikkoudesta ja velkaantumista tukeneesta talouspolitiikasta nousukaudella. Sille, että tästä haavoittuvuudesta kehkeytyi eurokriisi, Sandbu löytää neljä syytä. Ensinnäkin euromaat olivat haluttomia järjestelemään uudelleen pankkien ja valtioiden velkataakkaa kriisin alussa. Toiseksi rahapolitiikka oli liian kireää, ja kolmanneksi finanssipolitiikkaa ei kyetty koordinoimaan. Lisäksi euromaat painottivat liikaa velkaantuneiden maiden julkisen talouden alijäämien leikkaamista.
Sandbun mukaan euroalueen taantuma olisi voitettu nopeasti ilman näitä virheitä. Hänen mielestään euroalue ei tulevaisuudessakaan tarvitse fiskaaliunionia, kunhan valtioiden ja pankkien velkaongelmat hoidetaan nopeilla velkajärjestelyillä ja raha- sekä finanssipolitiikkaa harjoitetaan viisaasti. Finanssipolitiikan koordinointia on hyvä lisätä, mutta päätösvalta voidaan jättää kansallisvaltioille.
Sandbu katsoo, että kun valtioille jätetään selvä vastuu omista talouksistaan, ne näkevät vapaaehtoisen integraation lisäämisen luonnostaan hyödylliseksi. Siksi myös Britannian kannattaisi liittyä tällaiseen euroalueeseen Brexit-pohdinnan sijasta.
Sandbun näkemyksiin on pääosin helppo yhtyä. Hän kuitenkin aliarvioi vaihtoehtoisen politiikan haasteita, etenkin velkajärjestelyiden riskejä.
Velkajärjestelyillä olisi voinut olla tuhoisia seurauksia rahoitusvakaudelle kriisin alkuvaiheessa, jolloin kunnolliset menettelytavat ja turvajärjestelmät valtioiden tai isojen pankkien velkajärjestelyjen hallituksi hoitamiseksi puuttuivat. Sellaiset tarvitaan, jotta järjestelyt voidaan toteuttaa nopeasti ja muita velallisia voidaan suojata paniikkireaktioiden vaikutuksilta. Ainakin tältä osin euroalueella oli ja on yhä aito valuvika, jonka korjaamiseen on korkea aika ryhtyä.
Kirjoittaja on Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtaja.
Jane Mayer: Dark Money. The Hidden History of the Billionaires behind the Rise of the Radical Right. Doubleday 2016, 449 s.Presidentti Barack Obaman virkaanastujaispäivänä vuonna 2009 joukko varakkaita yhdysvaltalaisia konservatiiveja tapasi toisiaan. Tarkoitus oli sopia, miten säilyttää George W. Bushin kaudella saavutetut edut muuttumattomina, siis syrjäyttää Obama.
Tapaamisen järjestivät superrikkaat veljekset Charles ja Daniel Koch, jotka ovat perineet omaisuutensa isältään, öljynjalostuksella rikastuneelta Fred Kochilta. 1930-luvun pyörteissä Fred Koch pystytti teollisuusimperiuminsa perustan rakentamalla öljynjalostamoja Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa. Nyt Koch Industries on monikansallinen yritys, johon kuuluu muun muassa Georgia-Pacific, yksi maailman suurimmista metsäteollisuusyrityksistä. Veljesten omaisuuden arvoksi on arvioitu sata miljardia dollaria.
Toimittaja Jane Mayerin teos keskittyy Kochin veljesten vaikutusvaltaiseen verkostoon, joka koostuu noin 400 varakkaasta konservatiivista. Sadoilla haastatteluilla Meyer onnistuu hahmottelemaan rakenteen, jonka avulla Kochit operoivat. Teos kertoo Yhdysvaltojen superrikkaan yhden prosentin ajatusmaailmasta ja maan demokratian tilasta.
Kochin veljekset ovat vaikuttaneet Yhdysvaltojen politiikkaan 1970-luvulta lähtien rahoittamalla konservatiivisia ehdokkaita, säätiöitä, ajatushautomoita ja tutkimuksia. Veljesten ajatusmaailmaa on kutsuttu jopa »anarkistiseksi totalitarismiksi». Käytännössä Kochit vastustavat kaikkea valtion sääntelyä ympäristölainsäädännöstä lapsityön kieltämiseen.
Kocheilla on ollut suoraa vaikutusvaltaa kongressiin. Vuonna 2013 Meyer raportoi sitoumuksesta, jonka allekirjoitti 156 kongressin 535 jäsenestä. Allekirjoittaneet konservatiivit sitoutuivat äänestämään ilmastonmuutoslainsäädäntöä vastaan, jos se ei sisältäisi ilmastonmuutoksen torjunnan kustannuksia vastaavaa määrää verohelpotuksia. Samaan aikaan Kochien rahoittamat ajatushautomot tuottivat valtavia määriä ilmastonmuutoksen kyseenalaistavaa materiaalia.
Kochien yritykset osallistua politiikkaan ehdokkaina ovat kuitenkin epäonnistuneet. Vuoden 1980 vaaleissa David Koch oli libertaaripuolueen varapresidenttiehdokkaana. Vaalien murskatappiosta pettyneenä Koch on sittemmin pysytellyt kulisseissa, ja vuonna 2012 Kochien vaikutustyössä alkoi uusi vaihe. Nykyään he rahoittavat yhä enemmän hyväntekeväisyyttä ja puhuvat ajatusmaailmansa hyödyistä suurelle yleisölle.
Dark Money on Yhdysvaltain presidentinvaalien vuoksi ajankohtainen teos. Meyer näyttää, miten demokratiaa muokataan isolla rahalla yhä enemmän kohti harvojen valtaa. Nyt yhdysvaltalaisten tyytymättömyys näkyy vaaleissa, joissa republikaanien presidenttiehdokkaaksi on nousemassa kiinteistömoguli ja tosi tv-tähti Donald Trump. Hän tulee Kochien verkoston ulkopuolelta ja on markkinoinut itseään ehdokkaana, jonka ei tarvitse kerjätä varoja muilta. Hän kutsui republikaanikilpakumppaneitaan taannoin sätkynukeiksi. Trumpin menestys on silti paradoksaalisesti rohkaiseva merkki: se osoittaa, että edes miljardööreille vaalien ostaminen ei ole niin helppoa kuin voisi kuvitella.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa historiaan viitataan edelleen karuna oppimestarina, jonka viisauksia on syytä kuunnella ulko- ja turvallisuuspoliittisia päätöksiä tehdessä. Se, miten tämä käytännössä tapahtuu, on monimutkaisempi kysymys.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan näkökulmasta samaan tematiikkaan pureutuu Hal Brandsin ja Jeremy Surin toimittama uutuusteos, jossa historiallisten esimerkkien avulla tarkastellaan, miten historia on vaikuttanut ja miten sen tulisi vaikuttaa ulkopolitiikan tekoon. Keskiössä ovat niin kutsutut historialliset analogiat.
Nykyhetken ja historian rinnastaminen nähdään ulkopolitiikan tutkimuksessa usein ennen muuta kielteisessä valossa ja päätöksentekoa häiritsevänä seikkana, joka voi pahimmillaan estää näkemästä sitä, mitä uutta vallitsevassa tilanteessa on. Brandsin ja Surin teos poikkeaa tästä linjasta. Teos pyrkii tuomaan esille myös sen, miten historia voi myönteisellä tavalla valaista ulkopoliittista päätöksentekoa.
Teoksen kirjoittajat ovat tutkijoita, ulkopolitiikan päätöksentekijöitä sekä tutkimuksen ja politiikan välissä liikkuneita ammattilaisia. Professori Suri tarkastelee omassa artikkelissaan Henry Kissingeriä.
Hal Brands & Jeremy Suri (toim): The Power of the Past. History and Statecraft. Brookings Institution Press 2016, 327 s.Surin mukaan Yhdysvaltain entisen ulkoministerin tapana on muodostaa historiallisia näkökulmia maailmanpolitiikan syvistä rakenteista valikoiden ja jopa yksinkertaistaen. Kissinger vetoaa yhä maailman johtaviin poliittisiin päättäjiin, jotka saapuvat kuulemaan hänen viisauksiaan. Vaikuttamisen näkökulmasta olennaista ei siis aina ole väitteiden historiallinen tarkkuus vaan se, millä tavalla asiat puetaan.
Yhdysvaltain puolustusministeriössäkin työskennellyt professori Thomas Mahnken puolestaan varoittaa vanhojen myyttien ja vertauskuvien kuluttamisesta nykyisessä kansainvälispoliittisessa keskustelussa. Hän käyttää esimerkkinä kylmän sodan aikaista patoamispolitiikan käsitettä, joka on sittemmin nostettu amerikkalaisessa keskustelussa esiin muun muassa suhteessa Kiinaan. Mahnkenin mukaan ongelma on, että nykykeskustelussa käsitteen historiallinen vivahteikkuus, sisältö ja merkitys yksinkertaistuvat.
Mahnkenin artikkeli on mitä tärkein muistutus aikana, jolloin vanhat käsitteet, kuten kylmä sota, liennytys ja suomettuminen sekä artikkelissa mainittu patoaminen ovat ilmestyneet uudestaan julkiseen keskusteluun.
Teoksen toimittajat alleviivaavat, että historiallisten vertausten tulee olla lähtökohta nykyhetken kriittiseen tarkasteluun. Professori Mark Atwood Lawrencen mukaan esimerkiksi Obaman hallinnossa käytiin vuonna 2009 hyödyllisiä keskusteluja Afganistanin sodan ja Vietnamin sodan yhteneväisyyksistä ja eroista. Analogiat eivät olekaan itsessään hyviä tai pahoja; kaikki riippuu siitä, miten niitä käyttää.
Antti Blåfield (toim): Historian käyttö ja väärinkäyttö. Siltala 2016, 270 s.Siinä missä yhdysvaltalaisprofessorien teos keskittyy siihen, miten historia vaikuttaa ulkopolitiikkaan, toimittaja Antti Blåfieldin kokoama antologia käsittelee historiaa ja politiikkaa monisyisemmin.
Kirja on Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -järjestön ensimmäinen laaja hanke. Kirjan sisällössä näkyvät organisaation tavoitteet historiatietoisuuden ja historiallisen keskustelun edistämisestä sekä historiatiedon käytöstä konfliktien ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi.
Kuten antologian nimi kertoo, historiaa käytetään monin paikoin välineellisesti. Historia saatetaan alistaa esimerkiksi tietynlaisen politiikan oikeuttamiselle tai kansallisen yhtenäisyyden luomiselle sekä toisaalta eri yhteisöjen välisten jakolinjojen syventämiselle. Jakolinjat voivat olla merkittävä este rauhalle tai kytö, josta seuraava konflikti saa alkunsa. Toisin sanoen historia ja siitä muodostetut kertomukset palvelevat usein poliittisia tarkoitusperiä.
Tutkija Marko Lehti esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten Bosnian sodan päättäneessä Daytonin rauhansopimuksessa maan kansallisuuksien jyrkkä jako hyväksyttiin ilman jakolinjojen historiallisten juurien kyseenalaistamista. Tämä on hankaloittanut niiden Bosnian kansalaisten elämää, jotka eivät halua identifioitua yhteen etniseen ryhmään.
Blåfieldin toimittama kokoomateos muistuttaa myös siitä, että historia ja sen tutkimus eivät pelkästään vaikuta politiikkaan vaan politiikka vaikuttaa historiantutkimukseen ja sen tekemisen edellytyksiin. Brittiläinen historioitsija Timothy Garton Ash tuo puheenvuorossaan esiin, että valtiovallan ei tule rajoittaa historiantutkimusta pakkokeinoin säätämällä muistolakeja, jotka kieltävät esimerkiksi holokaustin kiistämisen. Historiantutkimus elää vapaasta väittelystä ja totuuksien kyseenalaistamisesta.
Teosten perusteella lukija päätyy siihen lopputulokseen, että politiikkaa tehdään läpeensä historian kyllästämässä ilmapiirissä ja että historiaa tutkitaan politiikan puitteissa. Historioitsijoilla ja historiansa tuntevilla päätöksentekijöillä on paikkansa niin ulkopoliittisessa päätöksenteossa kuin konfliktinratkaisutilanteissa. Parhaiten heidän läsnäolonsa varmistetaan siten, että yhteiskunnat panostavat historiantutkimukseen ja tunnustavat historiatietoisuuden arvon.
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa ja The Ulkopolitist -verkkolehden toimituksen jäsen.
Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri. Nyky-Venäjän lyhyt historia. Otava 2016, 457 s.Vladimir Putin nousi vuosituhannen vaihteessa Venäjän presidentiksi suuresta tuntemattomuudesta. Käsitys hänen taustastaan ja johtamistavastaan on nyt alkanut tarkentua.
Yleisen tulkinnan mukaan Putin toimii tšekistinä eli turvallisuuspalvelun miehenä »strategisesti improvisoiden»: hän valmistautuu etukäteen yllätyksiin, on valmis muuttamaan suunnitelmiaan ja siten yllättää vastustajan.
Koska Venäjän poliittinen järjestelmä ei aseta mitään pidäkkeitä tällaiselle johtamistavalle, Putin onnistuu olemaan jatkuvasti askeleen edellä demokraattista päätöksentekoa noudattavia läntisiä johtajia. Samalla hän kuitenkin sotkee Venäjän konflikteihin, joista maalla ei ole ulospääsyä.
Tämän paradoksin ymmärtämiseksi on perehdyttävä Putinin lähipiirin itseymmärrykseen. Liberaalin Dožd-televisiokanavan perustajapäätoimittajan Mihail Zygarin tuore kohukirja nojaa syväkurkkulähteisiin ja sisältää muutamia mehukkaita juoruja.
Teoksen erikoisuus on siinä, että kirja tarkastelee Venäjän lähihistorian käännekohtia sisältäpäin. Ne kuvataan sellaisina kuin Putinin piiri on ne kokenut. Lopputulos on kuvaus Putinista »romaanihenkilönä», oman elämänsä sivustakatsojana. Hän on kirjan päähenkilöiden toiveiden, vihan ja valtapoliittisten laskelmointien jakomäärä, eräänlainen kollektiivinen Putin.
Kyse ei ole vain tutkimuksellisesta lähestymistavasta, vaan syvällisestä muutoksesta Venäjän politiikassa. Politiikka on typistynyt pienen ydinjoukon kulissien katveessa käymäksi nihilistiseksi valtakamppailuksi, jossa armoa ei anneta ja tärkein valttikortti on läheisyys johtajaan. Näitä varjojen taistoja Zygar valaisee, mikä on kirjan suuri ansio.
Putinin halu nousta politiikan yläpuolelle yhdistettynä sisäpiirin sulkeutumiseen on johtanut tilanteeseen, jossa Venäjän politiikkaa ohjaavat vallan vertikaalin sijaan eri pelureiden olettamukset ja arvailut siitä, kuinka Putin mahdollisesti haluaisi heidän toimivan. Valtameklarin roolissa Putin säilyttää etäisyyden kaikkeen, mutta samalla kaikki riippuu hänestä.
Tästä syystä koko poliittinen prosessi on kadonnut näkyvistä. Puoluepolitiikalla tai vaikkapa vaaleilla on vain välinearvo: valta ei asu puolueissa eikä muutos tapahdu vaaleissa. Presidentinhallinnon päällikkö Sergei Ivanov on nykyään huomattavasti pääministeriä merkittävämpi henkilö, ja oppositiobloggari Aleksei Navalnyi on oikeastaan Venäjän ainoa poliitikko.
Demokraattisesti valvottujen poliittisten instituutioiden tehokas eliminointi ei kuitenkaan yksioikoisesti tarkoita, että Putin voisi tehdä mitä hyvänsä. Myös hän on järjestelmän vanki, ja niinpä järjestelmä luultavasti jää, kun Putin joskus lähtee.
Ulkopoliittisesti Zygarin kirjan lähtökohtana on Krimin valloituksen ilmentämä täyskäännös Venäjän toiminnassa. Konfliktin juuret sekä Moskovan ja Kiovan väliset monisyiset siteet perataan paremmin kuin monessa pelkästään Ukrainan sotaan keskittyvässä teoksessa.
Kremlin reaktiot Ukrainan vallankumoukseen toimivat vedenjakajana: aikaisempi leikittely Venäjän politiikan suurella antiamerikkalaisuuden reservillä muuttui Maidanin myötä todeksi Venäjän johtajien mielissä. Turvallisuuspalvelu FSB:n ja voimaministeriöiden piiristä nousseet silovikit alkoivat uskoa omiin sepitelmiinsä, ryhmittyivät entistä tiiviimmin johtajansa ympärille ja eristivät hänet todellisuudesta yhä pitävämmin.
Niin sisä- kuin ulkopolitiikassa uhkaukset ovat usein verhottuja, ja Venäjä pyrkii toteuttamaan tahtoaan pikemminkin vihjausten ja tulkintojen kuin käskyjen ja kontrollin kautta. Suomen itärajan pakolaistilanne oli tästä malliesimerkki: Venäjä näytti voimaansa epäsuoran kiristyksen keinoin. Vielä karummalla tavalla maailma sai tuta tämän toimintalogiikan kesällä 2014. Moskovan toiveista vallinnut epätietoisuus ja komentoketjun epäselvyys olivat merkittäviä taustatekijöitä, kun Venäjän asialla olleet separatistit ampuivat malesialaislentokoneen alas Ukrainan taivaalta.
Zygarin mukaan länsijohtajat saavat Putinin tavatessaan kuulla iänikuisen monologin lännen virheistä, jotka Putinin mielestä ovat johtaneet nykyiseen asiaintilaan. Kremlissä laskeskellaan, että sotapolitiikasta huolimatta lännessä on aina johtajia, jotka haluavat käydä kauppaa Venäjän kanssa ja sopeutuvat Putinin ohjaamaan teatteriin, joka imitoi dialogia. Siinä eivät tosin kohtaa kaksi poliitikkoa, vaan poliitikko ja salaisen palvelun agentti.
Toisessa hiljattain huomiota herättäneessä teoksessa amerikkalaisprofessori Karen Dawisha tekee 1990-luvulle ulottuvan arvokkaan yhteenvedon Putinin valtaannousun taustoista.
Laajoihin selvityksiin perustuva teos pyrkii paljastamaan nykyisen järjestelmän korruptiota. Dawishan kirja, jota alkuperäinen brittikustantaja ei oikeusjuttujen pelossa suostunut julkaisemaan, toimii hyvänä hakuteoksena: se on eräänlainen Venäjän rosvokapitalistien Kuka kukin on.
Kirja syventää ymmärrystä Putinin lähipiirin eli niin sanotun Ozero-kollektiivin muotoutumisen vaiheista ja nykyisen varallisuuden lähteistä. Tähän keskeiseen lähtökohtaan eli »kleptokraattien» paljastamiseen liittyy kuitenkin myös kirjan suuri ongelma.
Karen Dawisha: Putin’s Kleptocracy. Who Owns Russia? Simon & Schuster 2014, 447 s.Dawisha jäljittää korruptiota länsimaisista lähtökohdista luotaamalla yritysten rahavirtoja ja laskemalla bisnesmiesten omaisuuden arvoa. Suoriin, rahassa mitattaviin lahjuksiin perustuva korruptio on toki elimellistä Venäjän järjestelmälle, mutta vielä paljon merkittävämpää on poliittisen systeemin korruptio. Siinä eliitti kamppailee vastavuoroisilla palveluksilla, poliittisilla lupauksilla ja muilla riihikuivaa käteistä moniselitteisemmillä maksuvälineillä paikasta johtajan läheisyydessä.
Järjestelmän luonteen hahmottaa paremmin, kun seuraa rahan sijaan Mihail Zygarin tavoin Venäjän todellisen valuutan eli vallan liikkeitä.
Kirjoittajat työskentelevät Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.
Pakolaistulva on kiristänyt Euroopan maiden välejä. Monet eurooppalaiset valtionpäämiehet ovat kyseenalaistaneet maansa kansainvälisoikeudellisia velvoitteita, ja myös YK:n pakolaissopimuksen soveltuvuus laajamittaiseen pakolaiskriisiin on otettu puheeksi. Tällä perusteella Tanskan pääministeri Lars Løkke Rasmussen väläytti joulukuussa 2015 Tanskan televisiolle antamassaan haastattelussa, että YK:n pakolaissopimus voitaisiin neuvotella uudelleen.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan epäili valtiopäivien avajaispuheessaan, voidaanko sopimusmuutoksilla vastata akuuttiin kriisiin. Käytännössä EU:n jäsenmaat ovat jo sivuuttaneet kansainvälisen oikeuden palauttamalla pakolaisia Turkkiin vastoin voimassaolevia kansainvälisiä pakolaissääntöjä.
Valtiosopimukset ovat kansainvälisoikeudellisesti sitovia sopimuksia kahden tai useamman valtion kesken. Niillä pyritään järjestämään tietyn aihealueen asioita tavalla, josta kaikki sopimusosapuolet hyötyvät. Yhtäältä valtiosopimuksilla voidaan säätää rauhasta tai valtion rajoista, toisaalta ne voivat helpottaa jokapäiväistä elämää säätämällä viisumivapaudesta tai kaksinkertaisen verotuksen välttämisestä. Valtiosopimukset ovat olennainen, elleivät jopa tärkein, valtioiden oikeudellinen yhteistyöväline.
Pakolaissopimuksen joustamattomuuden ohella viime vuosina on arvosteltu ihmisoikeussopimuksia, joiden väitetään estävän tehokkaan terrorismin vastaisen työn. Lisäksi esimerkiksi viimevuotisen Pariisin ilmastosopimuksen oikeudellinen sitovuus on kyseenalaistettu.
Lisäksi muutamat Latinalaisen Amerikan maat ovat vetäytyneet kansainvälisistä investointisopimuksista ja investointisuojaan liittyvien riitojen kansainvälisestä välimiesmenettelystä, ja Afrikan maat ovat uhanneet vetäytyä Kansainvälisen rikostuomioistuimen peruskirjasta. Näistä syistä oikeusoppineet ovat keskustelleet jopa siitä, ovatko valtiosopimukset aikansa eläneitä.
Valtiosopimusten merkitystä voidaan tarkastella kahdella tavalla: tutkimalla, kuinka paljon uusia sopimuksia solmitaan, ja punnitsemalla, miten voimassaolevat sopimukset pystyvät vastaamaan kansainvälisen toimintaympäristön muutoksiin.
Pitkällä aikavälillä valtiosopimuksia, yleissopimukset mukaan lukien, on tehty valtava määrä: toisen maailmansodan jälkeen on solmittu noin 45 000 kahdenkeskistä valtiosopimusta ja yli 8 000 monenkeskistä sopimusta.
Viime vuosina on kuitenkin tehty yhä vähemmän kansainvälisiä yleissopimuksia eli kansainvälisten järjestöjen alaisuudessa solmittuja, useimmiten kaikille valtioille avoimia sopimuksia. Valtiokeskeisiä ratkaisuja kansainvälisiin ongelmiin on aiempaa vaikeampi löytää toimintaympäristön muutosten, kuten ei-valtiollisten toimijoiden nousun vuoksi. Lisäksi valtioiden lukumäärä on yleissopimuksia laadittaessa muodostunut ongelmaksi, sillä yhteisymmärrystä on vaikea saavuttaa liki 200 valtion kesken. Tästä ei voi silti vetää johtopäätöstä, että valtiosopimus olisi menettänyt merkityksensä. Nykyiset sopimusneuvottelut ovat hankalampia ja monisyisempiä kuin aikaisemmin, mutta sopimusten tarjoamat hyödyt voivat olla entistä suuremmat.
Niin sopimusten synty, noudattaminen kuin muuttaminenkin edellyttävät poliittista tahtoa.
Säännöiltään väljät ja joustavat valtiosopimukset pystyvät yleensä vastaamaan muuttuvan maailman tarpeisiin parhaiten. Esimerkiksi sotilasliitto Naton peruskirja vuodelta 1949 eli niin sanottu Washingtonin sopimus koostuu ainoastaan neljästätoista artiklasta, ja sen säännöt ovat hyvin mukautuvia. Peruskirjaa ei ole muutettu virallisesti kertakaan, ja silti sotilasliitto on pystynyt sopeutumaan muuttuvaan turvallisuusympäristöön.
Toisaalta harvat valtiosopimukset säilyvät muuttumattomina koko elämänkaarensa ajan. Sopimuksia neuvotellaan, uudelleenneuvotellaan ja tulkitaan, ja niistä luovutaan. Virallisin keino sopimusten muuttamiseksi on toteuttaa muutokset sopimuksen omin ehdoin. Kahdenvälisiä sopimuksia on helpoin muuttaa, mutta muutokset eivät ole mahdottomia monenkeskisissäkään sopimuksissa. Esimerkiksi EU:n perussopimuksia muutettiin viimeksi Lissabonin sopimuksella.
Lisäksi sopimukset voivat muuttua sitä mukaa kuin tulkinnat muuttuvat. Esimerkiksi valvova elin tai tuomioistuin voi tulkita sääntöjä dynaamisesti niin, että sopimus elää ajassa. Euroopan ihmisoikeussopimus on tuomioistuinkäytäntönsä ansiosta niin sanottu elävä asiakirja, joka suojelee oikeuksia paljon laajemmin kuin sopimusta laadittaessa osattiin aavistaa. Esimerkiksi oikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioitukseen ja syrjinnän kieltoon on sovellettu myös seksuaalivähemmistöjen oikeuksien suojeluun.
Sopimusta ja sen puutteita voidaan pyrkiä paikkaamaan myös sopimusvaltioiden neuvotteluilla tai konsultaatioilla. Näin on toiminut YK:n pakolaisjärjestö, joka järjesti vuonna 2001 globaalit konsultaatiot löytääkseen yhteisymmärryksen siitä, miten YK:n pakolaissopimusta voitaisiin vahvistaa. Sopimus haluttiin saada vastaamaan muun muassa pakolaislasten ja -naisten erityistarpeisiin.
Niin sopimusten synty, noudattaminen kuin muuttaminenkin edellyttävät kuitenkin poliittista tahtoa: kyse on enemmän politiikasta ja diplomatiasta kuin valtiosopimusoikeudesta. Kansainvälinen oikeus tarjoaa valtioille sopimisen työkalut, mutta se ei ole vastuussa, jos yhteisymmärrystä ei löydy.
Poliitikkojen vastuulla on hyödyntää kansainvälisten sopimusten monimuotoisuutta ja joustavuutta niin, että sopimussäännöt vastaavat todellisia tarpeita ja sääntöjä voidaan noudattaa. Jos näin ei ole, sääntöjen muuttamiseksi on vastuullista toimia kansainvälisen oikeuden puitteissa, ei sen ulkopuolella.
Tämä koskee myös YK:n pakolaissopimusta. Sen alkupuheessa tunnustetaan, että pakolaisuus ja turvapaikkaoikeuden myöntäminen saattavat rasittaa joitakin maita kohtuuttomasti. Ratkaisun ei kuitenkaan tule olla vakiintuneiden oikeuksien purkaminen, vaan kansainvälisen yhteistyön kehittäminen niin, että taakkaa voidaan jakaa yhteisillä säännöillä.
Emeka Onyenwe uskoo, että ohjelmointikielet nousevat tulevaisuudessa maailman tärkeimmiksi kieliksi.Neljäkymmentä oppilasta keskittyy tietokoneen ruutuihin koodikoulu Audaxin tiloissa Nigerian Lagosissa. Meneillään on Afrikan koodiviikko, African Code Week, hanke nuorten ohjelmointitaitojen edistämiseksi.
Tapahtuma järjestettiin viime vuoden lokakuussa 17:ssä Afrikan maassa, ja tapahtumaa rahoitti muun muassa Google. Osallistujat olivat eritaustaisia nuoria, joiden oli määrä saada käsitys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa.
»Meidän afrikkalaisten pitää hyödyntää talouskasvua ja ratkaista itse omat ongelmamme. Koodaaminen on yksi keinoista saavuttaa nämä tavoitteet», sanoo Audaxin liiketoiminnasta vastaava johtaja Emeka Onyenwe.
Nuorisotyöttömyys on yksi Nigerian ajankohtaisimmista ongelmista. Onyenwe uskoo, että niillä nuorilla, jotka osaavat ohjelmoida, on hyvät mahdollisuudet työllistyä.
»Tapahtuman aikana opetamme nuorille Scratchia, helppokäyttöistä ohjelmaa, joka antaa käyttäjille käsityksen ohjelmoinnin ideasta. Jos nuoret innostuvat ohjelmoinnista, voimme seuraavaksi opettaa heille ohjelmointikieliä, kuten HTML:ää, CSS:ää tai Java Scriptiä», Onyenwe selittää.
Onyenwen mukaan ohjelmointia pitää opettaa myös siksi, että Nigerian talous tarvitsee nykyistä enemmän osaavaa työvoimaa.
»Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa koodataan jatkuvasti uusia ohjelmia ja tuotteita. Tähän mekin pyrimme.»
Teknologiaan erikoistuneita yrityksiä perustetaan nyt huimaa vauhtia erityisesti Afrikan suurten talouksien metropolialueilla, Lagosin lisäksi esimerkiksi Kenian Nairobissa. Kaupunkeja yhdistää nuori, suhteellisen varakas, koulutettu ja teknologiasta innostunut väestö. Lisäksi kummankin maan hallitus suhtautuu teknologiseen kehitykseen myönteisesti.
Nigerian talous on kasvanut keskimäärin seitsemän prosenttia vuodessa kymmenen viime vuoden aikana. Kasvusta voi kuitenkin paljolti kiittää öljyn vientiä ja öljyn suhteellisen korkeaa hintaa. Viime vuoden verrattain maltillinen viiden prosentin kasvulukema johtui ennen kaikkea öljyn hinnan laskusta sekä globaalista taloustilanteesta.
Nigerian hallitus on ilmoittanut panostavansa tieto- ja viestintätekniikkaan vähentääkseen maan taloudellista riippuvuutta öljystä. Nigerian valtion tilastokeskuksen mukaan ala on tähän mennessä luonut noin 1,3 miljoonaa työpaikkaa ja kasvaa nopeammin kuin muut alat. Hallitus aikoo lisätä kasvua haalimalla tieto- ja viestintätekniikkaan lisää yksityistä rahoitusta.
Nigeriassa etenkin ulkomailla opiskelleet ja työskennelleet paluumuuttajat ovat perustaneet informaatioteknologia-alan yrityksiä. Onyenwe on opiskellut graafista suunnittelua Yhdysvalloissa ja teknologiaa sekä yrittäjyyttä Englannissa. Nigeriaan hän palasi vuonna 2012. Sen jälkeen hän on ollut mukana perustamassa Audaxia, joka on erikoistunut ohjelmistonkehitykseen ja koulutusteknologiaan.
»Yrityksen alkutaipaleella halusimme palkata ohjelmistonkehittäjiä ja koodaajia, mutta huomasimme nopeasti, että osaavia henkilöitä on vaikea löytää. Tämän takia päätimme alkaa opettaa nuorille ohjelmointia», Onyenwe sanoo.
Audax aloitti järjestämällä maksullisia koulutuksia vuonna 2013. Sittemmin yrittäjät ovat pyrkineet tekemään yhteistyötä julkisten koulujen ja kansalaisjärjestöjen kanssa, jotta koulutuksista voitaisiin tehdä nuorille maksuttomia. Koulutukset vaihtelevat tietokoneiden perusteista vaativiin koodauskursseihin.
Koska osaavien ohjelmoijien kysyntä ylittää Nigeriassa tarjonnan, yksi Audaxin tavoitteista on, että koodauksesta tulisi osa Nigerian kansallista opetussuunnitelmaa. Nykyisellään toimeliaat nigerialaiset nuoret opettelevat koodaamaan omatoimisesti.
Onyenwe on itse kehittänyt maksuttoman Find-A-Med-sovelluksen, joka opastaa käyttäjää löytämään itseään lähimpänä sijaitsevan sairaalan tai apteekin Lagosissa, jonka kartoitus on puutteellinen. Sovellusta on ladattu yli 5 000 kertaa. Samankaltaista ongelmanratkaisua koodauksen avulla Onyenwe haluaisi nähdä Nigeriassa lisää.
»Kun lapset oppivat koodaamaan, he oppivat myös kriittistä ajattelua, ongelmanratkaisutaitoja ja luovaa ajattelua. Juuri tätä Nigeria tarvitsee», Onyenwe sanoo.
»Olen varma siitä, että koodauksesta tulee yksi tulevaisuuden tärkeimmistä kielistä. Myös afrikkalaisten tulisi osallistua sen kehittämiseen.»
Kirjoittaja on sosiologi.
