Skip to main content

Tyyne Karjalainen: EU tarvitsee uusia liittolaisia multilateralismin elvyttämiseksi

Kun Yhdysvallat toimii ohi yhteistyöfoorumeiden, EU:n kannattaa tavoitella roolia monenkeskisen yhteistyön suunnannäyttäjänä ja suostua avoimeen arvokeskusteluun.

Koronakriisin jälkeen EU:n ulkopoliittista ympäristöä leimaavat koveneva kilpailu ja sisäänpäin kääntyminen. EU:n perinteinen nojapuu Yhdysvallat jatkaa pakoaan monenkeskisiltä forumeilta, kun taas Venäjä ja Kiina kasvattavat vaikutustaan useilla mantereilla. Maailman valtioiden välinen monenkeskinen yhteistyö eli multilateralismi lensi vastatuulessa jo ennen pandemiaa. Koronakriisi on vahvistanut entisestään ääniä, joiden mukaan toisiin valtioihin tai yhteistyöhön ei kannata luottaa.

Epäluottamuksen näyttävimpänä osoituksena on Yhdysvaltojen ilmoitus jäädyttää rahoituksensa Maailman terveysjärjestö WHO:lle. Päätös on jatkumoa monille aiemmille päätöksille, joilla Yhdysvallat on pienentänyt rooliaan multilateralismin ytimessä.

Pienten valtioiden silmissä trendi on hälyttävä. Siinä missä suurvallat voivat edistää kansallisia intressejään yksin, muiden vaikutusmahdollisuudet perustuvat yhteistyöhön. Suomi oli yksi niistä maista, jotka lisäsivät rahoitustaan WHO:lle vastauksena presidentti Donald Trumpin ilmoitukseen tuen lakkauttamisesta. Suomen politiikkaa tulkittiin solidaarisuutena, mutta kyse on myös muusta: pienelle valtiolle tehokkain tapa kriisien kerrannaisvaikutusten torjumiseen on niiden ennaltaehkäisyyn osallistuminen yhdessä muden kanssa. Tähän tarkoitukseen Suomi hyödyntää myös Euroopan unionia.

 

EU on yhteistyön malliesimerkki, ja monenkeskisyys on unionin perusta. Koronakriisi ei ole ollut tästä poikkeus, vaikka EU epäonnistuikin auttamaan Italiaa pahimman epidemian kourissa. Alun jähmeydestä toivuttuaan EU hankki terveystuotteita yhdessä, koordinoi niiden jakoa, harjoitti yhtenäistä rajapolitiikkaa ja ryhtyi mittaviin toimiin kriisin sosiaalisten ja ekonomisten vaikutusten minimoimiseksi, muun muassa ennätyksellisen elvytyspaketin muodossa..

Alueensa ulkopuolella EU on tukenut heikommassa asemassa olevia maita kohdentamalla ulkoisen toiminnan budjetistaan yli 15,6 miljardia euroa pandemian ja sen seurausten hoitoon. Lisäksi Team Europe -paketti (noin 36 miljardia euroa) yhdistää EU:n, jäsenmaiden ja finanssialan resurssit kumppanimaiden tukemiseksi kriisissä. Afrikka on tukitoimien kärjessä, mutta tukea on suunnattu myös esimerkiksi Länsi-Balkanille, Lähi-itään ja Latinalaiseen Amerikkaan. EU on myös WHO:n pitkäaikainen tukija.

WHO:lla on edelleen parhaat mahdollisuudet ylirajaisten terveysuhkien torjumiseen.

EU on onnistunut profiloitumaan maailmalla monenkeskisen yhteistyön ja vastuunkannon pioneerina. Koronakriisi on kuitenkin viimeistään herättänyt EU:n siihen, että liberaaleihin arvoihin perustuvaa yhteistyötä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Entistä aktiivisemmat Kiina ja Venäjä ovat valmiita haastamaan ja uudelleen muotoilemaan monenkeskistä järjestelmää, joka on tähän saakka nojannut liberaaleihin normeihin.

EU:n on suostuttava normatiiviseen keskusteluun, jotta se voi puolustaa arvojaan ja intressejään kansainvälisillä forumeilla. Ihmisoikeus- ja demokratianäkökulmien lisäksi EU:n olisi syytä opetella kommunikoimaan avoimemmin esimerkiksi turvallisuustarpeistaan ja taloudellisista intresseistään. Avoimuus on avain luottamuksen rakentamiseen uusien liittolaisten kanssa.

 

Multilateralismin on myös kyettävä heijastamaan maailmanpolitiikan muuttuvia valtasuhteita, mikä voi tarkoittaa EU:lle nykyistä pienempää roolia tulevaisuuden neuvottelupöydissä. Euroopan maat ovat olleet haluttomia luopumaan kansallisesta edustuksestaan ja tyytymään EU:n äänellä toimimiseen esimerkiksi G20-forumilla ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa IMF:ssä, joissa Euroopan yliedustus on aiheuttanut kismaa. Lisäksi monilla forumeilla toimijoiksi on syytä tunnistaa kansalaisyhteiskunnan ja yksityisen sektorin edustajia, jotka ovat myös koronakriisin aikaan osoittaneet kykyään osallistua vastuunkantoon.

Terveysturvallisuusyhteistyön saralla WHO:lla on edelleen parhaat mahdollisuudet ylirajaisten terveysuhkien torjumiseen, vaikka koronakriisi onkin osoittanut järjestön olevan paikkailun tarpeessa. Yhdysvaltojen tuen menettäminen uhkaisi merkittävästi järjestön toimintakykyä, mutta suuri osa maailman valtioista tahtoo yhä etsiä ratkaisuja terveysuhkiin WHO:ssa.

Euroopan maat eivät ole ainoita, jotka uskovat multilateralismin lisäävän eikä heikentävän niiden globaalia liikkumatilaa ja riippumattomuutta muista valtioista. Monet muut keskikokoiset maat ympäri maapalloa, esimerkiksi Japani ja Kanada, ovat osoittaneet halukkuutensa ylläpitää multilateraalia maailmanjärjestystä. Niiden kanssa Euroopan maiden ja EU:n kannattaa liittoutua.

Yksi askel tähän suuntaan on Saksan ja Ranskan aloite multilateralismiallianssista. Allianssin tarkoituksena on toimia löyhänä, avoimena verkostona, jonka kautta saman mieliset maat voivat toimia yhdessä yhteisiin ongelmiin vastaamiseksi. Allianssin normatiivisuus on vielä kysymysmerkki: nähtäväksi jää, missä määrin allianssin avulla pyritään ylläpitämään liberaalia maailmanjärjestystä jäsenkirjojen karsiutumisen kustannuksella.

Joka tapauksessa selvää on, että EU-jäsenmaat tarvitsevat multilateralismia, joka on niille tehokkain väline ylirajaisiin uhkiin vastaamiseksi. Koronakriisin jälkeen ratkaisua odottavat joukko väkivaltaisia konflikteja, ilmastonmuutos ja näistä seuraavat humanitaariset kriisit, jotka vaikuttavat myös Euroopan turvallisuuteen. Rooli multilateralismin suunnannäyttäjänä sopii EU:lle, ei vain sen historian ja kyvykkyyksien vuoksi, vaan myös siksi, että unioni tarvitsee yhteistyötä oman alueensa hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi.

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.