Donald Trump on ilmoittanut heittävänsä presidenttinä romukoppaan Yhdysvaltain neuvotteleman TPP-vapaakauppasopimuksen Tyynenmeren maiden kanssa. Jos hän pitää vaalilupauksensa, hän toimii toisin kuin kaksi viimeistä demokraattipuolueen presidenttiä, jotka ovat pyörtäneet kantansa kauppasopimuksista.

Keväällä 2008 Barack Obama arvosteli presidenttiehdokkuudesta kamppailevan kilpailijansa Hillary Clintonin myönteistä suhtautumisesta vapaakauppaan. Ohion osavaltiossa Obaman kampanja postitti koteihin suljettujen teollisuuslaitosten kuvilla varustettuja mainoksia. Presidenttinä Obama kuitenkin edisti TPP-sopimusta voimallisesti.

Kuva: Flickr

Bill Clinton puolestaan suhtautui 1990-luvun alussa varauksellisesti Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimukseen Naftaan. Presidenttinä Clinton täydensi työntekijöiden oikeuksia ja ympäristön suojaa sopimuksessa ja vei sen kongressissa läpi republikaanien äänillä, vastoin oman puolueen selvän enemmistön kantaa.

Tällä kertaa Hillary Clintonin olisi ollut vaikea tehdä samankaltaista kuperkeikkaa, koska demokraattien linja oli naulattu nykymuotoista TPP-sopimusta vastaan heinäkuun puoluekokouksessa. Vapaakaupan vastaisessa ilmapiirissä amerikkalaiset äänestäjät eivät kuitenkaan ehkä halunneet ottaa mitään riskiä.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Alex Gibney: Zero Days. Dokumenttielokuva. Yhdysvallat 2016.

Vuosina 2009–2010 Natanzin ydinlaitoksen tietojärjestelmiin levisi haittaohjelma, joka hidasti väliaikaisesti Iranin ydinaseohjelmaa. Ohjelma kiihdytti uraanin rikastuksessa käytettyjen sentrifugien pyörimisnopeutta, kunnes ne tuhoutuivat.

Yksikään valtio ei ole tunnustanut kehittäneensä ohjelmaa. Stuxnetin koodissa herätti huomiota koodin edistyksellisyys. Virustutkijoille oli selvää, että ohjelman takana oli jokin valtio tai valtioita, Zero Days -dokumentin mukaan Yhdysvaltojen ja Israelin tiedustelupalvelut.

Stuxnet oli elokuvan valossa vain osa laajempaa kybersuunnitelmaa, jonka avulla voitaisiin kaataa kokonaisen valtion infrastruktuuri. Elokuva onnistuu pohtimaan kybersodan keinoja ja sodankäynnin määritelmiä lankeamatta salaliittoteorioiden maalailuun.

 

 

Norjalaisen Paul Refsdalin dokumenttielokuva seuraa itsemurhapommittajiksi haluavien nuorten miesten elämää Syyriassa. Katsoja etsii heistä jo valmiiksi jotain epätoivoista, piilotettua traumaa tai uskonnollista fanatismia, joka selittäisi äärimmäisen teon. Onneksi miehet ovat erilaisia, eikä helppoja selityksiä löydy.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää kohtalonusko. Miltei jokaisessa lauseessa miehet toistelevat jumalan olevan kaiken takana. Jumala antaa heille voimaa, tekee heistä marttyyreitä, päästää paratiisin ylimmälle tasolle. Omalla tahdolla ei tunnu olevan merkitystä.

Yhdessä kohtauksessa paljastuu, että miehet ovat pelinappuloita. Joku muu päättää siitä, missä ja milloin heidän tulee painaa pommin laukaisunappia, dugmaa. Se ei ole jumala.

Teemu Tammikko

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija.

Elokuva esitetään DocPoint-elokuvafestivaalilla Helsingissä tammikuussa.

Paul Refsdal: Dugma: The Button. Dokumentti- elokuva. Norja 2016.

Taloudellinen valta on noussut etualalle kansainvälisessä politiikassa. Oli kyse Iranin ydinaseohjel­masta tai Venäjän sotimisesta Ukrainassa, länsimaat suosivat talouspakotteita sotilaallisten painostuskeinojen sijasta.

Myös Brics-maissa ja arabi-valtioissa taloudellisista vaikutus-keinoista on tullut tärkeä osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kiina solmii kehittyvissä maissa poliittisia liittolaissuhteita massiivisilla infrastruktuuri­hankkeilla. Lähi-idässä Qatar kasvattaa vaikutusvaltaansa šekkivihkodiplomatialla. Venäjä taas luo poliittisia riippuvuus­suhteita energiavarantojensa avulla.

Council on Foreign Relations -ajatuspajan tutkijat Robert Blackwill ja Jennifer Harris tarjoavat kirjassaan kattavan katsauksen geoekonomisen vallankäytön eri muotoihin ja instrumentteihin. He varoit­tavat, että geoekonomia voi alkaa nakertaa vallitsevaa libe­raalia talousjärjestelmää. Kun turvallisuus- ja ulkopolitiikka saa yhä enemmän painoar­voa talouden alueella, valtiot alkavat huolehtia huoltovar­muudesta ja omien etujensa puolustamisesta.

Kirjoittajat määrittelevät geoekonomian poliittis­ten päämäärien ajamiseksi taloudellisten keinojen avulla. Geoekonomia-termi juontaa juurensa Edward Luttwakin vuonna 1990 julkaisemaan esseeseen, jossa hän kritisoi kylmän sodan jälkeistä libe­raalia optimismia. Luttwak näki, ettei valtioiden välinen strateginen valtakamppailu tulisi häviämään, vaan jatkuisi pääasiassa taloudellisin kei­noin.

Robert D. Blackwill & Jennifer M. Harris: War by Other Means. Geoeconomics and Statecraft. Belknap Press 2016, 384 s.

Kiina näyttäytyy tässä kuvassa fiksuna pelurina, joka on osannut valjastaa omat taloudelliset voimavaransa pönkittämään asemaansa maailmanpolitiikassa. Yhdys­vallat taas ei ole kirjoittajienmukaan osannut liittää taloutta osaksi suurstrategista vallankäyttöään.

Yhdysvalloilla olisi hyvät mahdollisuudet vaikuttaa muiden maiden politiikkaan hyödyntämällä esimerkiksi dol­larin asemaa reservivaluuttana. Myös maan mittavat energiavarat avaavat mahdollisuuksia geoekonomiseen vallankäyttöön. Yhdysvallat voisi pai­nostaa muita energiantuottajia taloudellisesti tai auttaa liittolaisiaan, jos nämä joutuvat jonkin energiantuottajamaan kiristyksen kohteeksi. Yhdysvaltain tulisi kuiten­kin uudistaa hallintoaan, jotta tällainen kaupallinen ja strate­ginen päätöksenteko pystyt­täisiin yhdistämään.

Kirja osoittaa, että taloudel­liset keinot ovat vallankäytössä usein tehokkaampia kuin soti­laalliset. Geoekonomia tarjoaa realistisen vaihtoehdon itseään ruokkivalle hokemalle geopoli­tiikan paluusta.

Samalla kirja muistuttaa, ettei patoamispolitiikka perustunut edes kylmän sodan aikana yksinomaan sotilaalli­siin keinoihin. Yhdysvallat jakoi toisen maailmansodan jälkeen Eurooppaan Marshall-apua, joka esti osaltaan Italian ja Kreikan kaltaisia maita luisu­masta Neuvostoliiton valta­piiriin.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Brent F. Nelsen & James L. Guth: Religion and the Struggle for European Union. Confessional Culture and the Limits of Integration. Georgetown University Press 2015, 384 s.

Euroopan integraatiohanke on tavattu mieltää yksinomaan maalliseksi ja humanistiseksi projektiksi, jonka kanssa uskonnollisuudella ei ole mitään tekemistä.

Tätä jokseenkin vakiintunutta tulkintakaavaa haastavat uudessa kirjassaan yhdysvaltalaiset politiikan tutkijat Brent Nelsen ja James Guth. Heidän mukaansa alati syvenevä integraatio perustuu tosiasiassa katolisiin tapoihin hahmottaa maailmaa ja hyvää yhteiskuntaa. Koska näitä on aina karsastettu niissä EU-maissa, joissa väestön enemmistö on protestanttista, huomattava osa integraation pidäkkeistä on uskonnollisia.

Integraatioprojekti on ollut katolisille maille ja puolueille yritys ottaa revanssi uskonpuhdistuksesta ja palauttaa Eurooppa keskusjohtoisen, katolista politiikkaa harjoittavan imperiumin alaisuuteen. Protestantit taas ovat olleet kiinnostuneita integraatiostavain, kun se tarkoittaa vapaakauppaa, markkinoiden vapautta ja itsenäisten kansallisvaltioiden pragmaattista ja vapaaehtoista yhteistyötä.

Nelsen ja Guth ennustavat, että protestanttiset maat eivät tule koskaan suostumaan liittovaltioon. koska kansallisvaltiot syntyivät protestanttien uskon ja kulttuurin turvaajiksi ja individualismi on heidän uskonkäsityksensä ytimessä. Katolilaiset eivät puolestaan tyydy muuhun kuin liittovaltioon, sillä heille uskonpuhdistus ja siitä kummunnut nationalismi ovat kaiken pahan alku ja juuri.

Kirjoittajat puhuvat EU:n sisäisestä juovasta kahden eri »tunnustuksellisen kulttuurin» tuotoksena. Heidän mukaansa protestanttisiin ja katolisiin maihin on iskostunut vuosisatojen kuluessa hyvin erilainen uskoon perustuva normisto perinteineen ja instituutioineen. Vain vähän on jäljellä näiden kahden eri kulttuurin alkuperäisistä teologioista, mutta maallistuneetkin eurooppalaiset toimivat yhä monin tavoin niiden ohjaamina, tiedostavat he sitä tai eivät.

Puola on vahvasta katolisuudestaan huolimatta Guthin ja Nelsenin tulkinnassa EU-kriittinen, koska EU:n eliitti on maallistunut ja osittain erkaantunut Jean Monnet’n ja Konrad Adenauerin alkuperäisestä, hyvin katolilaisesta visiosta.

Sen sijaan protestanttisten kirkkojen kasvava tuki liittovaltiolle selittyy niiden vastaavalla erkaantumisella omasta, alkuperäisestä uskostaan. Konservatiiviset protestantit ovat aina olleet EU-kriittisiä.

Huolella tehty tulkinta on syytä ottaa vakavasti. Vaikka se on kirjoitettu ennen viimekesäistä brexit-äänestystä, malli selittää hyvin myös tätä käännekohtaa EU:n tarinassa, onhan kyse yhdestä protestanttisen kulttuurin syvimpään ja pisimpään läpitunkemasta maasta.

Yhtä lailla se piirtää varsin pessimistisen kuvan integraation tulevaisuudesta. EU:n yhdentymisen monnetlainen perusoletus on kestämätön, sillä unionin sisäiset jakolinjat ovat paljon syvempiä kuin näin väittävät ovat meille uskotelleet. Taistelemme yhä reformaation vanhoja taisteluita.

 

Kirjoittaja on kirkkohistorian ja historian dosentti.

Kirjoittaja

Teija Tiilikainen

Poliittiset jakolinjat ovat antaneet käyttövoiman monille menestyksekkäille poliittisille liikkeille. Nationalismi nojaa uskoon kansakunnan erityislaatuisuudesta ja historiallisesta ainutkertaisuudesta. Mitä vahvemmin kansakunta voidaan esittää uhanalaisena, sitä tiiviimmäksi muodostuu sen sisäinen yhteenkuuluvuus. Historia ja nykypäivä osoittavat, kuinka ulkoisella uhalla voidaan oikeuttaa poliittisen johdon äärimmäisiäkin tavoitteita.

Nousevat poliittiset liikkeet korostavat usein kansan ja eliitin vastakkainasettelua. Kansa esitetään yhtenäisenä arjen huolineen, joita omaa etuaan ajava poliittinen eliitti ei ole kyennyt ratkaisemaan. Kunkin liikkeen ideologia määrittää, mistä näihin huoliin haetaan ratkaisua. Mitä syvempää on populismi, sen helpompia ja lyhytnäköisempiä ratkaisuja monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin esitetään.

Yksilötasolla poliittisten jakolinjojen taustalta löytyvät ihmisten poliittiset ja yhteiskunnalliset identiteetit. Ihmiset hahmottavat itsensä niiden yhteisöjen kautta, joihin he tuntevat yhteenkuuluvuutta. Osa yhteisöistä on todellisia ja osa kuviteltuja. Globalisaation keskeisenä ongelmana on, ettei globaaliyhteisöä ole helppoa kuvitella. Maailmankansalaisuus on jäänyt etäiseksi tarinaksi muiden poliittisten aatteiden jalkoihin. Sitä hyödyntävät nyt ideologisena vastavoimana ne monet populistiset liikkeet, jotka vastustavat vapaakauppaa, maahanmuuttoa tai vaikkapa globaalia ilmastopolitiikkaa.

On selvää, miksi arjen toimeentulon kanssa kamppailevat ihmiset eivät halua kuulla globaalista oikeudenmukaisuudesta. Mutta entä jos arjen ongelmien juuret ovatkin säätelemättömässä globalisaatiossa? Populistiset liikkeet tarjoavat paikallisiin ongelmiin kestämättömiä ratkaisuja, jotka sysäävät ongelmat toisten – monissa tapauksissa tulevien sukupolvien – niskaan.

Suurvaltojen antamalla esimerkillä on maailmanpolitiikassa kaikkein vahvin tenho. Mitä suurempi valtio, sitä kauaskantoisemmat ovat seuraukset.

Tässä UP-lehdessä analysoidaan, miten identiteettejä muokataan ja käytetään poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Teemakokonaisuus lähtee liikkeelle keskeltä Ranskan presidentinvaalikampanjaa ja arvioi, miksi eurooppalaisen identiteetin vahvistaminen ei ole monista yrityksistä huolimatta onnistunut.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lähestyessä lehdessä peilataan myös Suomen kansainvälistä identiteettiä. Kuinka totuudenmukainen ja muuttumaton on ollut Suomen itsestään välittämä omakuva? Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven profiilihaastattelussa kansallisia identiteettejä lähestytään tanssin kautta.

UP-lehti toivottaa lukijoilleen rauhallista joulunaikaa ja onnekasta itsenäisyyden juhlavuotta. Lehti tarjoaa myös sen kuluessa vahvoja näkökulmia maailman muutokseen.

Kirjoittaja

Michael Haltzel

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Johns Hopkins -yliopiston transatlanttisten suhteiden laitoksella.

Donald Trump tarjosi voitollaan Yhdysvaltain presidentinvaalissa paraatiesimerkin siitä, miten etnistä ja kansallista identiteettiä voidaan lietsoa lyhyellä aikavälillä. Pitkällä aikavälillä Trumpin poliittinen strategia on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan.

Trump aloitti poliittisen uransa levittämällä valkoista etnis-kansallista salaliittoteoriaa, jonka mukaan presidentti Barack Obama on syntynyt Keniassa ja hänen presidenttiytensä on siksi laiton. Valkoisen työväenluokan miehistä monet uskoivat valheeseen.

Perinteisillä demokraattien äänestysalueilla, etenkin taantuvilla teollisuusalueilla Pennsylvaniassa, Michiganissa ja Wisconsinissa, on miljoonia työttömiä tai alityöllistettyjä, joilla ei ole globaalin kilpailun vaatimia taitoja. He suhtautuvat vihamielisesti siirtolaisiin ja pelokkaasti yhä monietnisemmäksi muuttuvaan Amerikkaan.

Trump maalasi vieraantuneille äänestäjille kuvan idealisoidusta menneisyydestä ja loistavasta tulevaisuudesta. Siihen hän viittasi lupauksellaan »tehdä Yhdysvalloista jälleen suuren».

Puoli vuosisataa sitten Yhdysvallat oli valkoisten hallitsema kristitty yhteiskunta, jollaisen Trump on nyt luvannut palauttaa. Maa ei kuulunut mustille, homoseksuaaleille, muslimeille tai syntyperältään aasialaisille amerikkalaisille, tai edes juutalaisille ja ateisteille.

Nostalgiaa vahvistaakseen Trump esitti nyky-Amerikan dystopiana, jossa afroamerikkalaiset tekevät suurimman osan valkoisiin kohdistuvista rikoksista, meksikolaiset ovat raiskaajia ja monet muslimit terroristeja. Ratkaisuksi näihin kuvitteellisiin ongelmiin Trump lupasi rakentaa muurin Meksikon rajalle, karkottaa miljoonia paperittomia meksikolaisia ja kieltää muslimien maahantulon.

Trumpin ennakkoluuloja ruokkiva kampanja on tehnyt vihapuheesta normaalia. Niin sanotun vaihtoehtoisen oikeiston masinoima rasistinen, antisemitistinen ja islamofobinen vouhotus on lisääntynyt hälyttävästi sosiaalisessa mediassa.

Olisi kuitenkin virhe päätellä, että Yhdysvalloissa alkaa valkoisen nationalismin aika. Ovensuukyselyjen mukaan Trumpin suosio perustui ennen muuta taloudellisiin huoliin, ei muukalaisvihaan. Lisäksi demokraattien ehdokas Hillary Clinton sai kansalaisilta 1,5–2 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump.

Valkoisten nationalistien ääniin luottaminen on poliittinen itsemurha. Valkoiset ovat jo vähemmistönä Kaliforniassa, Havaijilla ja New Mexicossa. Koko Yhdysvalloissa yli puolet alle viisivuotiaista kuuluu johonkin etniseen vähemmistöön. Siksi republikaanien tämänvuotinen vaalivoitto näyttää väliaikaiselta.

Kirjoittaja työskenteli vierailevana vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa 2015–2016.

Kuva: Wikimedia commons/Kakidai

 

1. Mistä löytääkaupungin sielun?
Jalankulkijat vyöryvät aallon tavoin, ruuhkaiset junalinjat jumiutuvat ja räikeät neonvalot värjäävät pilvenpiirtäjäviidakkoa vuorokauden ympäri. Tokio on metropoli, joka ei nuku.
Tokion eloisin kaupunginosa Shinjuku on kuin irtokarkkipussi, josta löytyy kaikennäköisiä Tokion ihanuuksia ja ihmeitä. Sen ytimessä oleva Shinjukun asema on maailman vilkkain juna-asema, jonka läpi kulkee päivittäin noin 3,5 miljoonaa matkustajaa.

Tokioon kannattaa tutustua ensin ihastelemalla kaupungin maisemia kaupungintalon ilmaisesta observatoriosta. Se on kävelymatkan päässä Shinjukun asemalta länteen elektroniikkaliikkeiden takana.

Seikkailu jatkuu aseman itäpuolen vipinään. Eloisia ostoskatuja pitkin pääsee Kabukichōn ja Golden Gain kortteleiden kaaokseen. Kylttejä kimmeltävillä kujilla on pieniä baareja. Jos kaipaa hiljaisuutta, Shinjukugyoenin puutarhassa tai Hanazonon pyhäköllä voi rentoutua rauhassa.

2. Mistä puhutaan?
Japani on maailman nopeimmin vanheneva maa, minkä vuoksi se tarvitsee jopa 17 miljoonaa maahanmuuttajaa vuoteen 2050 mennessä. Japani harjoittaa yhä erittäin tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa. Perinteisen yhteiskunnan on väistämättä ryhdyttävä vähitellen käsittelemään vähemmistöjen asemaa ja avauduttava vieraille.

Tokiossa useat kaupat, ravintolat ja julkiset kylpylät yhä kieltävät ulkomaalaisten tai ei-japaninkielisten asiakkaiden käynnit. Kaupunki on pinnaltaan kansainvälistynyt, muttei vielä henkisesti. Vihapuheita pidetään hellittämättömästi sosiaalisessa mediassa ja uutislehtien sivuilla. Taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen toimii polttoaineena.

Maahanmuuttovastaiset äärijärjestöt pitävät Tokiossa mielenosoituksia kiinalaisia, korealaisia ja muita väestöryhmiä vastaan pari kertaa viikossa. Ääriryhmät syyttävät ulkomaalaisia sosiaaliturvan hyväksikäytöstä sekä rikollisuuden ja köyhyyden tuomisesta maahan.

Ennakkoluuloista ja syrjinnästä kärsivät myös Japanin pohjoisimmalla ja eteläisimmillä saarilla elävät vähemmistökansat, seksuaalivähemmistöt ja burakulaiset, joita on jopa kolme miljoonaa. He ovat feodaaliajan alimman yhteiskuntaluokan jälkeläisiä, joiden esivanhemmat aikoinaan eristettiin muusta yhteiskunnasta.

3. Minne mennä syömään?
Tokio on kulinaristien paratiisi, jossa kannattaa maistella paikallisia erikoisuuksia. Matkan aikana on ehdottomasti käytävä Tsukijin kalatorilla, jos huipputuore sushi, edomaezushi maistuu. Torilla tarjotaan jo varhaisaamusta lähtien susheja kohtuullisella hinnalla.

Käynti Tsukishiman katuravintoloissa on myös hauska kokemus. Tokiolaista pannukakkua monjaa saa paistaa itse grillipannulla omassa pöydässä.

Norjan ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Julie Wilhelmsen halusi selvittää, miksi vuonna 1999 alkanut toinen Tšetšenian sota sai Venäjällä ensimmäistä sotaa (1994–1996) huomattavasti laajemman tuen. Sodan asetelma oli molemmissa lähes sama ja sodankäynti kummassakin hyvin raakaa.

Julie Wilhelmsen tutki Tšetšenian sotaa, joka oli jäänyt hänestä lännessä liian vähälle huomiolle.

Wilhelmsen kävi läpi satoja venäläistekstejä valtiojohtajien puheista lehtikirjoituksiin ja tutki, miten niissä kuvattiin Tšetšeniaa ja sen asukkaita. Kävi ilmi, että tapa puhua Tšetšeniasta oli muuttunut nopeasti aiempaa hyökkäävämmäksi.

Miten sodasta tulee hyväksytty?

Representaatioiden kautta. Sillä on väliä, miten poliittiset johtajat, yhteiskunnallinen eliitti ja tiedotusvälineet esittävät ”meidät” ja ”muut”. Jos jokin ryhmä poikkeaa omastamme ja uhkaa sitä, silloin niinkin radikaali teko kuin sota voi näyttäytyä oikeutettuna.

Toisen Tšetšenian sodan alla tasavalta, joka aiemmin oli esitetty kumppanina, alettiin kuvata täysin erilaisena ”meihin” eli venäläisiin nähden. Sen esitettiin mediassa ja puheissa jopa uhkaavan Venäjän olemassaoloa. Tällainen puhetapa luo pelkoa, jolla väkivalta oikeutetaan.

Kyse ei ole suorasta syyn ja seurauksen suhteesta. Puheen tapa ennemminkin määrittelee, millaista toimintaa voidaan pitää oikeutettuna ja loogisena. Jos esimerkiksi terroristeista puhutaan epäinhimillisinä kurkunleikkaajina, silloin jopa heidän tappamisensa kuulostaa perustellulta teolta. Sama teko ei tunnu oikeutetulta, jos heistä puhutaan enemmän ”meidän” kaltaisinamme.

Milloin puhetapa Tšetšeniasta muuttui?

Vladimir Putinin nousu pääministeriksi elokuussa 1999 muutti Venäjällä käytyä keskustelua hyökkäävämmäksi. Saman vuoden syyskuussa Moskovassa tapahtuneiden kerrostaloräjähdysten jälkeen Tšetšeniasta alettiin puhua yhä laajemmin ”terrorismin pesänä”. Lehdistössä tällainen oli tavallista jo aiemmin.

Tšetšenian esittäminen kumppanina jäi eliitin projektiksi. Sen sijaan sodan oikeuttamiseksi toiminut puhetapa sai vastakaikua vanhoista tulkinnoista, joissa tšetšeenit esitettiin alkukantaisina ja rikollisina. Puhetapa ei siis ilmestynyt tyhjästä.

Tarkoittaako nopea muutos sitä, että puhetapa voi muuttua myös parempaan?

Esitystavoissa on aina kyse jatkuvuudesta, mutta niissä piilee myös mahdollisuus muutokseen. Se voi toki tapahtua huonompaan tai parempaan suuntaan.

Muutos parempaan vaatii uutta tapaa puhua ”toisesta”, minkä pitäisi tietysti tapahtua konfliktin molemmilla puolilla. Siksi on tärkeää, että yhteiskunnassa on tilaa erilaisille äänille, vaikka ne olisivatkin hajanaisia tai vaimeita. Ne antavat toivoa.

Kuka kantaa vastuun puhetavoista?

Putinilla oli Tšetšenian sodan oikeuttamisessa keskeinen rooli, mutta hän ei toiminut yksin. Toisin kuin usein ajattelemme, keskusteluun ei vaikuteta yksisuuntaisesti ylhäältä alas. Sodan hyväksymiseen vaikuttavat kaikki ne, joiden ääni pääsee julkisessa keskustelussa kuuluviin. Media on tärkeässä osassa, sillä siitä tulee helposti sodan instrumentti.

Sotaan lähteneen maan poliittisella johdolla on tietysti aina vastuu sotatoimista. Mutta myös sillä on väliä, miten puhumme ”meistä” ja muista ryhmistä. Siinä mielessä vastuu on meillä kaikilla.

Miksi sanoilla oikeastaan on merkitystä?

Tulkintaa painottavat tutkijat kohtaavat usein vaatimuksen keskittyä tosiasioihin. Mutta yhteiskuntatieteilijänä ajattelen, että maailma ei näyttäydy meille faktoina, vaan aina tulkintojen läpi suodattuneena.

Jos halutaan ymmärtää toisen maan politiikkaa, on järkevämpää keskittyä siihen, mitä vaikuttajat siellä todella sanovat, sen sijaan että arvailisimme heidän motiivejaan. Emme pääse kenenkään pään sisään, mutta voimme tutkia ääneen lausuttuja sanoja.

Siinä mielessä puhe onkin kovaa faktaa: se on todella tapahtunut. Puhe ei aina kerro suoraan, mitä jokin vaikuttaja ajattelee. Mutta se muovaa sosiaalista todellisuutta, ja rajaa siten poliittisia vaihtoehtoja.

 

Julie Wilhelmsen: Russia’s Securitization of Chechnya. How War Became Acceptable. Routledge 2016, 239 s.

 

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa.

Alkuvuodesta Tanskassa nousi meteli. Toimittaja kuvasi piilokameralla aarhusilaisen Grimhøjvejn moskeijan tapahtumia. Videolla imaami Abu Bilal kehottaa kivittämään kuoliaaksi aviorikoksesta kiinni saadut naiset ja tappamaan islamista luopuneet.

Moskeijan edustajat ovat edellisvuosina julkisesti kertoneet kannattavansa Isisiä ja lapsiavioliittoja. Kun Abu Bilal vieraili vuonna 2014 berliiniläisessä moskeijassa, hän pyysi rukouksessaan Jumalaa tappamaan »sionistijuutalaiset» viimeiseen asti.

Tanskan muslimien joukossa on toisenlaisiakin ääniä. Kööpenhaminassa avattiin helmikuussa Mariam-moskeija, jonka imaameina toimivat Sherin Khankan ja Saliha Marie Fetteh – molemmat naisia.

Molemmat ääripäät edustavat sunnalaista islamia, jossa imaamilla tarkoitetaan hengellistä johtajaa, joka johtaa moskeijan perjantairukouksia. Naisten vetämät moskeijat ovat maailmalla harvinaisuus, ja ajatus naisimaamista on monille muslimeille harhaoppinen.

Khankan kertoi elokuussa The Guardianille, että yksi Mariam-moskeijan tavoitteista on »haastaa patriarkaalisia rakenteita uskonnollisissa instituutioissa».

Tanska on hyvä esimerkki siitä, miten moninaista on eurooppalainen islam. Se on väkivaltaista fundamentalismia, verrattain liberaalia feminismiä ja kaikkea siltä väliltä.

2000-luvun alussa monessa Euroopan maassa päätettiin, että imaamien opetukset naisten kivittämisestä ja lapsiavioliitoista tulisi kitkeä pois, mikä onnistuisi parhaiten kouluttamalla imaameja Euroopassa.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei se ole niin yksinkertaista.

Grafiikka: Kauko Kyöstiö

Euroopan muslimiyhteisöjen juuret ovat yleensä lyhyet. Se näkyy esimerkiksi siinä, että useilla imaameilla ei ole työhönsä muodollista koulutusta. Suomenkin imaameista suurin osa on enemmän tai vähemmän itseoppineita.

Huomattava osa Euroopan imaameista on koulutettu ulkomailla. Vuosituhannen alussa eri Euroopan maissa suunniteltiin valtion vetämää koulutusta imaameille. Sen ajateltiin lähentävän imaameja eurooppalaisten muslimien elämään ja vähentävän väkivaltaista fundamentalismia.

Länsi-Euroopassa pisimmälle mentiin Hollannissa, jossa valtio alkoi järjestää imaamien tutkintokoulutusta. Sen yhteydessä järjestettiin vuoden kestävä integraatiokoulutus, jossa tuleville imaameille opetettiin, miten Hollannissa ollaan.

»Mutta sitten tuli stoppi», kertoo uskontotieteilijä Riitta Latvio. Latvio oli mukana tekemässä vuonna 2013 julkaistua suomalaista imaamikoulutusselvitystä. Hän perehtyi samalla imaamikoulutukseen Euroopan maissa.

Kun Latvio vuonna 2013 matkusti Hollantiin tutkijaseminaariin, imaamikoulutus oli juuri päätetty lopettaa. »Ensinnäkin huomattiin, että halukkaita ei ole tarpeeksi. Sieltä oli neljän vuoden aikana valmistunut vain kuusi opiskelijaa», hän toteaa.

Monet imaamikoulutuksen opiskelijoista keskeyttivät opintonsa. Jotkut olivat pettyneitä akateemisiin opintoihin, joista puuttui tunnustuksellinen sisältö. Toiset pitivät opintoja liian vaativina.

Lisäksi valmistuneille imaameille ei ollut töitä. Vaikka Hollannin valtio järjesti imaamikoulutusta, hollantilaiset muslimiyhteisöt hakivat imaaminsa mieluummin vanhoista muslimimaista.

Imaami Mohammad Taha Sabri on palkittu työstään äriliikkeitä vastaan. Hän johti perjantairukousta helmikuussa berliiniläisessä moskeijassa.

Britanniassa tilanne on samankaltainen. Maassa on Euroopan mittakaavalla vanhoja muslimiyhteisöjä, jotka ylläpitävät yksityisiä tunnustuksellisia oppilaitoksia. Vastaavanlaisia opistoja on runsaasti esimerkiksi Balkanin muslimialueilla.

»Vuonna 2008 Englannissa oli kolmisenkymmentä yksityistä opistoa, jotka tarjosivat islamilaisia aineita, mutta sielläkin imaameista valtaosa tuli ulkomailta. Alle kymmenen prosenttia oli kouluttautunut Englannissa», Latvio kertoo.

Miksi eurooppalaisille muslimeille eivät sitten kelpaa eurooppalaiset imaamit? Syyt ovat monet, mutta yksi on raha. Osa muslimimaista maksaa kouluttamiensa imaamien palkan, kun nämä lähtevät Eurooppaan.

Vielä suurempi syy lienee maallistumisen pelko. Euroopan muslimit pelkäävät, että länsimaista koulutusta saaneista imaameista tulee vapaamielisempiä.

Pelko ei ole turha. Monien koulutushankkeiden nimenomainen tarkoitus on ollut sovittaa islam länsimaisiin arvoihin.

Turkin valtio on lähettänyt saksankieliseen Eurooppaan paljon imaameja.

Muslimiyhteisöt puolestaan tietävät, että esimerkiksi wahhabistisessa Saudi-Arabiassa järjestetään ilmaista imaamikoulutusta. Wahhabismi edustaa sunni-islamin vanhoillisinta suuntausta, jonka mukaan valtion tulee perustua islamilaiseen lakiin.

Riitta Latvion toimittamassa imaamikoulutusselvityksessä tiedusteltiin suomalaisilta imaameilta, mitä he ajattelisivat kotimaisesta imaamikoulutuksesta. Vastaukset olivat myönteisiä, mutta varautuneita.

Kysymyksiä herätti muun muassa se, missä koulutusta järjestettäisiin ja kuka opettaisi. Eräs imaami tiedusteli, opetetaanko niin sanottua laimennettua islamia vai šaria-lakia sellaisenaan, vaikka se olisi ristiriidassa Suomen lain kanssa.

Jotkut vastaajat olivat sitä mieltä, että pelkkä suomalainen koulutus ei riittäisi, vaan sitä pitäisi täydentää esimerkiksi Saudi-Arabiassa.

Kun Euroopan moskeijoissa saarnataan naisten kivittämisestä ja israelilaisten tuhoamisesta, jäljet johtavat usein juuri Saudi-Arabiaan.

Saudi-Arabia ja siihen kytköksissä olevat säätiöt ovat rahoittaneet moskeijoita Kosovosta Göteborgiin. Euroopan rasisminvastaisen verkoston johtajan Michaël Privot’n arvion mukaan 95 prosenttia Brysselin muslimiopettajista on Saudi-Arabian kouluttamia salafisteja. Pariisin ja Brysselin viime vuosien tuhoisista iskuista vastasivat Belgiassa järjestäytyneet terroristisolut.

Euroopan muslimikentällä pelaa kuitenkin moni muukin taho. Siirtomaahistorian jäljiltä Ranska saa valtaosan imaameistaan Pohjois-Afrikasta, Britannia Intian niemimaalta.

Arabimaailmassa ja Afrikassa imaamien koulutus on keskittynyt yliopistoihin, mutta syrjäisillä seuduilla imaamien opettamisesta voi huolehtia yksittäinen moskeija tai suku.

Toukokuussa egyptiläisen al-Azharin yliopiston suurimaami Ahmed al-Tayeb vieraili Ranskassa ja kutsui sikäläisiä imaameja opiskelemaan maltillista islamia yliopistoonsa.

Al-Azhar on yksi arabimaailman vanhimmista ja arvostetuimmista yliopistoista. Sen maltillisuudesta voi tehdä kuitenkin monenlaisia arvioita.

Al-Azhar on paitsi yliopisto ja moskeija, myös pienempien oppilaitosten verkosto, jolla on yhteensä jopa kaksi miljoonaa opiskelijaa. Yliopisto oli vuoteen 1961 asti itsenäinen, mutta sittemmin se on päätynyt osittain Egyptin valtion ohjaukseen. Opetuskirjallisuus on laajaa ja opettajia on paljon.

Esimerkiksi tunnettu yhdysvaltalainen islamintutkija, itse muslimiksi kääntynyt Jonathan Brown katsoo, että monet al-Azharin opiskelijat ja professorit ovat käytännössä suufilaisia. Suufilaisuus on rauhanomainen islamin suuntaus, joka korostaa mystiikkaa.

Toisaalta Lähi-itään erikoistunut politiikan tutkija Nathan Brown sanoo, että al-Azharin riveistä löytyy myös Muslimiveljeskunnan ja tiukkojen salafistijärjestöjen kannattajia.

Loppuvuonna 2014 al-Azharia arvosteltiin laajasti siitä, ettei se suostunut julistamaan Isisiä harhaoppiseksi järjestöksi. »Ketään uskovaista ei tule leimata harhaoppiseksi, olivatpa hänen syntinsä kuinka suuret tahansa», yliopisto linjasi tiedotteessaan.

Opinahjojen vaikutusvaltaan vaikuttaa rahoitus.

»Imaamikoulutuksessa Saudi-Arabian Medinalla on paljon suuremmat taloudelliset resurssit kuin al-Azharilla. Medina houkuttelee enemmän opiskelijoita maan ulkopuolelta», kertoo islamilaisen teologian ja filosofian professori Muhammad Fazlhashemi Uppsalan yliopistosta.

Fazlhashemi muistuttaa, että imaamikoulutus on tunnustuksellista kaikkialla Lähi-idässä. Teologiaan ei pyritäkään suhtautumaan neutraalisti. Se saattaakin olla yksi syy, miksi eurooppalaiset muslimiyhteisöt palkkaavat imaaminsa mieluummin Lähi-idästä kuin asuinmaistaan.

Fazlhashemin mukaan tunnustuksellisuus johtaa helposti lahkolaisuuteen ja konflikteihin. Suvaitsevaisuutta ovat vähentäneet viime vuosikymmeninä Lähi-idän konfliktit, joissa šiia- ja sunnimuslimit ovat vastakkain. Konfliktit heijastuvat imaamien saamaan opetukseen.

»Mitkään näistä kouluista eivät ole sopeutuneet Euroopan olosuhteisiin», Fazlhashemi sanoo.

Uutena maltillisen islamin opinahjona on noussut esiin Marokon pääkaupunkiin Rabatiin viime vuonna perustettu Mohammed VI -instituutti. Se tarjoaa eurooppalaisille muslimeille kolme vuotta kestävää koulutusta. Lukujärjestykseen kuuluu Koraanin lisäksi muun muassa sosiaalitieteitä, psykologiaa ja filosofiaa.

Viitisenkymmentä ranskalaisimaamia on aloittanut opintonsa instituutissa, ja Ranskan presidentti François Hollande on kiitellyt instituutin työtä.

Mohammad Fazlhashemi sen sijaan ei ole innoissaan. Vaikka instituutti on hänen mielestään parempi kuin Lähi-idän wahhabistiset ja salafistiset oppilaitokset, ydinongelma pysyy: Marokossakaan ei ymmärretä, mitä on olla eurooppalainen muslimi.

Fazlhashemin mukaan paras ratkaisu on kouluttaa imaamit Euroopassa. Tuonti-imaameista ei ole muslimien integroitumiselle kuin haittaa.

Euroopan unionin väestöstä arviolta 20 miljoonaa on muslimeja. Maanosan suurimpiin vähemmistöihin kuuluvat turkkilaistaustaiset muslimit, joita elää yli 5 miljoonaa valtaosin saksankielisissä maissa.

Esimerkiksi Saksassa turkkilaisväestö on melko hyvin integroitunut yhteiskuntaan, jos mittarina pitää radikalisoitumisen vähyyttä. Turkkilaistaustaiset terroristit ovat loistaneet poissaolollaan Euroopan viime vuosien suurissa iskuissa. Saksasta on tosin lähtenyt Syyriaan ja Irakiin yli 700 taistelijaa, valtaosin Isisin riveihin. Väestöön suhteutettuna määrä on kuitenkin yli neljä kertaa pienempi kuin Belgiassa, josta lähtijöitä on ollut 400.

Yksi syy tähän voi olla turkkilaisten imaamien koulutuksessa. Turkin valtio on lähettänyt saksankieliseen Eurooppaan paljon imaameja. Turkin imaamisaarnaajalukioista väitöskirjaa tekevän Kari Vitikaisen tutkimuksen valossa näyttää siltä, että Turkki pyrkii kouluttamaan imaameistaan suvaitsevaisia.

Valtio hallinnoi Turkissa imaamien koulutusta. Olennainen osa koulutusta ovat imaamisaarnaajalukiot, joita voi verrata suomalaisiin ammattilukioihin. Yli puolet Turkin imaameista palkataan suoraan niistä. Myös presidentti Recep Tayyip Erdoğan on 1970-luvulla käynyt vastaavan koulun.

Vitikainen tutkii, minkälaista maailmankuvaa imaamisaarnaajalukioiden oppikirjoissa välitetään. Tutkimus avaa myös sitä, miten tulevia imaameja opetetaan suhtautumaan esimerkiksi muihin muslimiryhmiin ja toisiin uskontoihin.

Päälinja on selvä: riitaa ei haasteta juuri kenenkään kanssa. Oppikirjojen yleinen viesti on, että kaikki islamin suuntaukset kuuluvat yhden sateenvarjon alle. Al-Qaidan tai Talibanin tapaisia ääriliikkeitä ei mainita lainkaan.

Oppikirjoissa suhtaudutaan myös muihin uskontoihin pääasiassa ymmärtäen. Esimerkiksi kristinuskon oppeja avataan ja niitä vertaillaan pintapuolisesti islamin kanssa.

Jos länsimaissa suunnitellaan omaa imaamikoulutusta, Vitikaisen mielestä olisi hyvä tutustua turkkilaiseen imaamikoulutukseen ja pohtia, olisiko siitä opittavaa.

»Turkkilainen islam on yleisesti ottaen aika toleranttia. Turkkilaiset ovat jo sata vuotta pyrkineet elämään sekulaarissa yhteiskunnassa ja sovittamaan islamia siihen.»

Eurooppa tuntuu kuitenkin haluavan muuta.

Viime vuonna Itävalta sääti lain, jolla kiellettiin moskeijoiden pitkäkestoinen ulkomainen rahoitus. Ulkoministeri Sebastian Kurz totesi The Guardianin mukaan, että imaamien tulisi näyttää nuorille muslimeille esimerkkiä, että on mahdollista olla sekä ylpeä itävaltalainen että uskova muslimi. Sen vuoksi Itävallassa »ei ole tulevaisuudessa tarvetta turkkilaisille imaameille».

Myös Frankfurtin Goethe-yliopiston turkkilaistaustaisen Koraanin eksegetiikan professorin Ömer Özsoyn mielestä Saksan muslimien pitäisi muotoilla oma teologiansa.

Hän totesi kaksi vuotta sitten Qantara.de-sivuston haastattelussa, että Saksan muslimien kulttuuri, kieli ja käytetyt termit eroavat turkkilaisista ja arabialaisista. Saksalaisen teologian tulisi olla itsenäistä ja avomielistä.

Halu pitää turkkilaiset Turkissa saattaakin liittyä enemmän oman identiteetin rakentamiseen ja itsenäisyyteen kuin radikalismin pelkoon.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Tuomas Forsberg & Hiski Haukkala: The European Union and Russia. Palgrave 2016, 344 s.

Ukrainan konflikti on pitkäaikaisen kriisin huipentuma EU:n ja Venäjän välisissä suhteissa, arvioivat Tuomas Forsberg ja Hiski Haukkala kirjassaan The Euro­pean Union and Russia.

Tutkijat väittävät, että EU:n ja Venäjän väliset erimielisyy­det ovat muodostuneet ajan myötä useilla eri aloilla, mutta ne pysyivät pitkään piilossa diplomaattisen kielen takana. Ukrainan kriisi ei ollut kirjoit­tajien mukaan väistämätön, vaan pikemminkin seurausta osapuolten suunnittelemat­tomista valinnoista. EU:n ja Venäjän välinen juopa ei määrännyt ennalta nykyistä konfliktia.

Forsberg on Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Hauk­kala on virkavapaalla saman oppiaineen apulaisprofessorin paikalta ja työskentelee par­haillaan presidentin ulkopoliit­tisena neuvonantajana.

Forsberg ja Haukkala tarjoavat kirjassaan hyvän näkökulman EU:n ja Venä­jän suhteeseen 25 vuoden aika-akselilla useasta eri kulmasta. Yhteistyötä kar­toitetaan esimerkiksi sisä- ja oikeusasioiden, turvallisuus­politiikan sekä tieteen ja kulttuurin alueilla. Kirjoittajat katsovat, että nykyinen vas­takkainasettelu ja taloudelli­set pakotteet ovat haitallisia molemmille osapuolille.

Arvojen, maailmankatso­musten ja identiteettien väli­nen kuilu on heidän mukaansa estänyt EU:ta ja Venäjää syventämästä suhteitaan.

Unionin monissa jäsen­maissa on kuitenkin vahvistu­nut kirjan julkaisun jälkeisinä kuukausina suuntaus, joka hämärtää EU:n ja Venäjän välistä arvojen vastakkainasettelua. Konservatismi, nationalismi ja kansalliskiih­koilu ovat alkaneet näyttää yhä enemmän yhteisiltä kuin vain toista osapuolta kuvaa­vilta piirteiltä. Esimerkeiksi sopivat Puolan ja Unkarin demokraattisten instituutioi­den rapautuminen, Kansallinen rintaman menestys Ranskassa sekä EU-kansanäänestyksen jälkeen nähty muukalaisviha Britanniassa.

Kirjoittajat eivät tarjoa omaa ennustetta EU:n ja Venäjän suhteiden tulevai­suudesta. Heidän mukaansa molemmat osapuolet tarvitse­vat kuitenkin malttia ja vasta­vuoroisuutta esteiden poista­miseksi. Luottamus on raken­nettava vähitellen uudelleen. Siitä voi aueta tie rehelliseen ja avoimeen dialogiin, jossa EU:n ja Venäjän tulisi puida aiem­mat virheet ja väärinkäsitykset.

Osapuolten välisen nolla­summapelin sijaan tietä on tehtävä sopimuksille. Sopi­muksista pitäisi neuvotella ja niissä pitäisi ottaa huomioon kaikkien osapuolten keskeiset intressit – ei vain suurvaltojen. Kirjoittajat uskovat, että »toi­nen Jalta», eli itäisen Euroopan jakaminen vaikutuspiireihin vuoden 1945 Jaltan konferens­sin tapaan, ei toimisi.

Forsberg ja Haukkala tunnustavat, että suhteiden rakentamisesta uudelleen ei tule helppoa. Heikosta nyky­tilasta huolimatta kirjoittajat ovat sitä mieltä, että molem­mat osapuolet hyötyisivät kumppanuudesta eivätkä voi välttyä jatkuvalta keskinäisriip­puvuudelta.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopolittiisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.