Euroopan unioni on ainutlaatuinen poliittinen ja perustuslaillinen luomus. Siksi valmiiden, jo toteutettujen mallien etsiminen ei ratkaise kysymystä EU:n kehityssuunnasta. Unionia itseään on usein kaavailtu ylikansallisen demokratian malliksi muulle maailmalle.

EU:n olemassaolon oikeutuksen perustana ovat avoimuus ja läpinäkyvyys, vapaus ja ihmisten luottamus. Uusimman Eurobarometri-kyselyn mukaan 57 prosenttia EU-kansalaisista pitää maansa EU-jäsenyyttä hyvänä asiana. Jäsenyyttä vastustaa 14 prosenttia. Suomessa kannatus on vielä hieman keskiarvoa korkeampaa. Vaikeuksista huolimatta EU siis nauttii yhä kansalaistensa luottamusta.

EU on aina ollut poliittinen projekti, ja poliittista johtajuutta kaivataan juuri nyt. Viime vuosien koettelemukset eivät niinkään johdu toimista vaan toimettomuudesta. Moni muutos on havaittavissa jo hyvissä ajoin: ilmastonmuutos, muuttoliike, digitalisaation myötä tapahtuva työn murros ja kyberuhkat ovat kaikki esimerkkejä murroksista, joihin koko maailman on varauduttava. Varautuminen vaatii väistämättä yhteistyötä ja täysin uusia ratkaisuja.

Juuri tällaisissa asioissa uusia ratkaisuja on kaikin puolin järkevää kehittää yhdessä. Se on myös tehokkain tapa hallita globalisaatiota demokraattisin keinoin.

Suomalaisille ajatus federalismista voi kuulostaa historiallisesti vieraalta, mutta lopulta se tarkoittaa vain yhtä demokraattisen päätösvallan jäsentämistapaa. Federalistinen Euroopan unioni ei keskitä valtaa lopullisesti Brysseliin vaan päinvastoin turvaa Suomen ja suomalaisten aseman sekä oikeudet ja määrittää vastuun. Pienelle jäsenmaalle paikka maailman neuvottelupöydissä, EU:n lipun alla, on vallan maksimoimista.

Suomalaisten on aika itse ottaa asemansa EU:ssa, osana Eurooppaa. Viime aikoina koventunut Suomen ja EU:n vastakkainasettelu on vailla pohjaa. Puhe siitä, kuinka Brysseliin mennään taistelemaan kuin sotarintamalle Suomen puolesta, ei auta eteenpäin. Julkinen keskustelu kaipaa lisää faktoja ja harkittuja argumentteja – yhä useammin myös faktojen tarkistusta.

Identiteetit eli keskinäiset samaistumiskokemukset vaihtelevat, ja niitä voi olla samanaikaisesti monta. EU jakautuu ainakin kolmeen tasoon: alueisiin, kansallisvaltioihin ja unioniin. Eurooppalaisen identiteetin muovautuminen vie aikaa, mutta muutos on jo nähtävissä etenkin nuorissa: esimerkiksi brexitiä vastaan äänesti 18–24-vuotiaista arvioiden mukaan 75 prosenttia.

Alueellisen tason on arveltu vahvistuvan globalisaation pyörteissä, sillä ihmiset tuntevat voimattomuutta suurten muutosten edessä ja etsivät turvaa läheltä. Suuremmasta autonomiasta haaveilevista alueista tuorein esimerkki on Katalonia, mutta se ei ole ainoa: samanlaisia ajatuksia on kuultu esimerkiksi Skotlannista ja Belgian flaaminkielisestä Flanderista.

 

Monet alueet ovat saaneet ympärilleen valtion rajat vasta hiljattain, kuten Suomi 100 vuotta sitten.

Murentuuko sitten kansallisvaltio? Ehkä sen merkitys on muuttumassa. Vaikka EU on ainutlaatuinen projekti, historiallisesti rinnakkaiset ja päällekkäiset valtajärjestelmät ja liittoutumat eivät ole uusi asia. Pikemminkin yksittäiset kansallisvaltiot ovat sitä. Monet alueet ovat saaneet ympärilleen valtion rajat vasta hiljattain, kuten Suomi 100 vuotta sitten.

Lisäisikö federalistinen kehitys demokratiaa ja avoimuutta? Niin tapahtuu, jos EU-päätökset otetaan osaksi kaikkea muutakin päätöksentekoa. Tapoja vaikuttaa on lisättävä niin alueellisella, kansallisella kuin unionin tasolla. Hyvä esimerkki löytyy Suomesta: EU-asioita käsitellään kaikissa eduskunnan valiokunnissa, eli kaikki kansanedustajat ovat niiden kanssa tekemisissä.

Vallanpitäjien väistöliikkeisiin perustuvista kansanäänestyksistä, plebiskiiteistä, on pyrittävä todellisiin kansalaispäätöksiin. Muualla kuin Sveitsissä ei ole kehittynyttä kansanäänestyskulttuuria, ja siitä olisi omaksuttavaa aina EU-tasolle. Sveitsissä kansalaiset voivat tehdä sitovaan kansanpäätökseen» johtavia aloitteita selkeästi määritellyistä asiakysymyksistä. Toisin sanoen kansalaiset sanovat päätöksenteossa ensimmäisen ja viimeisen sanan.

Brexit ja osin myös Katalonian kansanäänestys ovat varoittavia esimerkkejä kertaluontoisesta teatterista, jota ohjaa päättäjien pyrkimys myöhemmin kostautuviin pikavoittoihin. Todellisessa kansanäänestyksessä kansalaisilla on aloiteoikeus.

En voi tarpeeksi painottaa, että EU:n omilla instituutioilla on alituisesti tehtävää avoimuuden takaamiseksi. Neuvoston eli jäsenvaltioiden hallitusten salassapitokulttuuri on suurin este, kun edes jäsenmaan kansalainen ei usein tiedä, kuinka kansalliset edustajat ovat äänestäneet. Parlamentin oikeusasiamies on juuri tarttunut tähän kiusalliseen salailuun. Toimintatapojen muutoksen on lähdettävä liikkeelle avoimuudesta.

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin varapuhemies sekä vihreiden ja Euroopan vapaa allianssi -ryhmän jäsen.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset ja Madridin joustamaton »ei» johtivat syksyllä vakavaan kriisiin suuressa EU-maassa. Vastakkain ovat katalonialainen ja espanjalainen nationalismi, joista jälkimmäiseen näyttää kuuluvan myös annos kansalliskiihkoa, šovinismia, ehkä kaikuna kauan sitten kadonneesta Espanjan suurvaltaajasta.

Katalonian kuten myös Skotlannin itsenäistymisyritykset ovat oireita siitä, että Euroopan poliittisen yhdentymisen tiellä on muitakin esteitä kuin brexit ja muut mahdolliset erot unionista. Houkutteleva nationalismi saattaa herätä sopivissa oloissa kansallisten vähemmistöjen asuttamilla alueilla monikansallisissa EU-maissa.

Euroopan unionin laajetessa 1990-luvulla, jolloin Suomikin liittyi siihen, puhuttiin paljon alueiden Euroopasta, kansallisvaltioiden heikkenemisestä ja luonnollisten talousalueiden monenkeskisestä kanssakäymisestä ohi pääkaupunkien. Toinen samanhenkinen iskusana oli EU-dokumentteihinkin kirjattu läheisyysperiaate: päätökset on tehtävä niin alhaalla kuin mahdollista ja niin korkealla kuin välttämätöntä.

Läheisyysperiaate ja federalismi sopivat hyvin yhteen, vaikka niistä jälkimmäistä selvästi karsastetaan julkisessa keskustelussa, jossa federalismi samaistetaan usein vastakohtaansa, keskitettyyn yhtenäisvaltioon.

Espanjan hallituksen ja itsenäisyysmielisten katalaanien törmäykseen olisi tuskin ajauduttu, jos vuonna 1975 kuolleen Francon jälkeisestä Espanjasta olisi tehty kansallisuuksiensa muodostama todellinen liittovaltio. Diktatuurista samoihin aikoihin vapautuneen Portugalin kanssa tällainen Espanjan tasavalta olisi voinut yhdentyä Iberian federaatioksi, jossa niemimaan kaikilla kansallisuuksilla – espanjalaisilla, katalaaneilla, baskeilla, galicialaisilla ja portugalilaisilla – olisi samat, yhdenveroisiksi tunnustetut kansalliset oikeudet.

Jos mielikuvitusta haluaa kehittää tästä eteenpäin, Iberian federaatio olisi luonteva osa tulevaa yhdistynyttä liittovaltiota, Euroopan yhdysvaltoja. Eurooppa koostuisi täällä asuvien lukuisten kansojen ja kansallisuuksien demokraattisesti hallitsemista alueista.

 

Iberian federaatio olisi luonteva osa tulevaa yhdistynyttä liittovaltiota, Euroopan yhdysvaltoja.

Alueiden Eurooppa, läheisyysperiaate ja federalismi ovat kauniita ihanteita. Kannatan niitä lämpimästi ja varauksetta. Niiden siirtäminen platonilaisesta ideoiden taivaasta tähän olemassa olevaan todellisuuteen on kokonaan toinen asia. Perimmäisenä esteenä on kapitalistinen tuotantotapa, joka vallitsee nyt lähes kaikkialla maapallolla.

Onko läheisyysperiaatteen mukaista esimerkiksi se, että monikansallinen yhtiö osallistuu Helsingin seudun julkisen liikenteen järjestämiseen, tai se, että kansainväliset sijoittajat paikkaavat rapautettua terveydenhoitoa Suomessa? Ja toisaalta, eikö ilmastoon, ihmiskunnan kohtalonkysymykseen, ratkaisevasti vaikuttava energiapolitiikka tulisi hoitaa keskitetysti kansainvälisellä tasolla?

Käsitykseni mukaan läheisyysperiaate, alueiden Eurooppa ja liittovaltio voivat toteutua ihanteellisessa muodossaan vasta, kun talous on asetettu demokraattisesti palvelemaan ihmisiä eivätkä ihmiset taloutta. Ajatus sisältyy jo kuuluisaan Ventotenen manifestiin, jonka eurooppalaisen federalismin varhaiset lipunkantajat Altiero Spinelli ja Ernesto Rossi muotoilivat vuonna 1941 ollessaan poliittisina vankeina Mussolinin ajan Italiassa.

Yhteiskunnan ja talouselämän demokratisoimista palkkatyöläisten johdolla kutsuttiin sosialismiksi työväenliikkeen alkuaikoina, ennen stalinismin painajaista ja siihen kuulunutta käsitteiden kavallusta. Ajatus kansainvälisestä sosialismista on kieltämättä kaukana tämän päivän reaalimaailmasta. Mutta se, mikä juuri nyt on epärealistista, ei välttämättä ole utopistista.

Kirjoittaja työskenteli Ylen radiouutisissa uutistoimittajana, ulkomaantoimittajana ja erikoistoimittajana yli 40 vuotta ennen jäämistään eläkkeelle.

Federalismista keskusteleminen on hankalaa, kun toisille se tarkoittaa vallan keskittämistä ja toisille vallan hajauttamista. On luontevampaa keskustella, miten kansanvalta jakautuu eri tasoille mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti.

Kansalaiset tunnistavat tarkoituksenmukaisuuskriteerin hyvin. Vuoden 2017 Eurobarometrin mukaan suomalaisten selkeä enemmistö on sitä mieltä, että eurooppalainen päätöksenteko on tarkoituksenmukaista muun muassa terrorismin, työttömyyden, ympäristöhaittojen ja veropetosten torjunnassa.

Kysyttäessä viimeaikaisista geopoliittisista tapahtumista, jotka liittyvät Kiinaan, Venäjään ja Trumpin Yhdysvaltoihin, valtaosa eurooppalaisista pitää EU-yhteistyötä parempana ratkaisuna kuin kansallisia toimia.

Eurooppanuorten puheenjohtaja-ajoiltani muistan elävästi hetken, kun nousin laivaan italialaisesta Formian satamasta. Se oli täynnä eri kieliä puhuvia eurooppalaisia nuoria. Suuntasimme Ventotenen seminaariin, jossa tutustuimme europarlamentaarikkona ja komissaarina toimineen Altiero Spinellin perintöön.

Eurooppalainen vaikuttaja oli toisen maailmansodan kokemusten keskellä vakuuttunut yksilöiden vapauden ja kansallisvaltioiden rajat ylittävästä demokraattisen yhteistoiminnan tarpeesta.

Eurooppalaisten poliittisten instituutioiden rakennustyössä on kyse jalosta asiasta, rauhasta ja demokratiasta. Kyse on näiden arvojen eläväksi tekemisestä ajassa, jossa kansallisvaltio ei riitä demokraattisen ohjauksen foorumina.

Toisaalta unionilla pitää olla kykyä päättää yhteisistä asioista, mutta toisaalta liian innokkaasti toteutettu tulonsiirtounioni saattaisi menettää oikeutuksensa kansalaisten silmissä.

Uskon, että kahden tavoitteen jännitteestä on mahdollisuus löytää myönteinen tulevaisuus Euroopalle. Se edellyttää rohkeutta jakaa riskejä uudella tavalla niin turvallisuudessa, taloudessa kuin sosiaalisessa yhteisvastuussa.

Lipposen hallitusten aikana Suomi halusi vaikuttaa EU:n ytimissä ja luoda unionille perustuslakia. Tätä linjaa Euroopassa kuvattiin pohjoiseksi valoksi – tai siis revontuliksi (northern lights). Suomen Eurooppa-politiikkaan kaivataan nyt samanlaista revontulimaista kirkkautta – selkeää kansallista sitoutumista Euroopan yhdentymiseen.

Esimerkiksi haluan ottaa euroalueen kehittämisen. Yhteinen valuutta-alue ei toimi kunnolla ilman tiiviimpää taloudellista integraatiota. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea pankkiunionin loppuunsaattamista.

Se ei kuitenkaan riitä. Kaikilta jäsenvaltioilta edellytetään terveen talouspolitiikan noudattamista tilanteessa, jossa työvoiman laajamittainen liikkuvuus ja isot fiskaaliset tulonsiirrot eivät ole realismia. Mikäli näköpiirissä on mahdollisuus valtionvelkojen takaisinmaksun vastuun siirtymisestä muille, joidenkin jäsenvaltioiden voi olla houkuttelevaa tinkiä terveestä talouspolitiikasta.

Ratkaisuna voisi olla institutionaalinen kehitys kohti euroaluetta, jossa korostuisivat keskitetty rahapolitiikka, koordinoitu talouspolitiikka sekä vahvat demokraattiset instituutiot. Toivoisin, että se tarkoittaisi myös yhteisöveropohjan yhtenäistämistä, haitallisen verokilpailun kitkemistä sekä sosiaalisen Euroopan vahvistamista.

 

Suomen Eurooppapolitiikkaan kaivataan nyt »revontulimaista kirkkautta».

Näkemykseni mukaan se ei kuitenkaan tarkoittaisi valtionvelkojen takaisinmaksua koskevan vastuun siirtymistä muille. Euroopan olisi tutkittava huolella amerikkalaisen federalismin käytäntöjä, kun se valmistautuu euroalueen kehittämiseen ja tiivistämiseen.

Yhdysvalloissa jokainen osavaltio vastaa nykyisin omasta velastaan. Ylivelkaantuneiden osavaltioiden pelastuspaketeista luovuttiin 1840-luvulla, kun huomattiin niiden johtavan moraalikatoon ja ylivelkaantumiskierteeseen. Sen jälkeen no bailout –käytäntöä on noudatettu Yhdysvalloissa.

Tuloksena on ollut, että osavaltiot ovat pyrkineet julkisen talouden tasapainoon. Osavaltioiden velka suhteessa bkt:hen on säilynyt keskimäärin alle 20 prosentissa. Selkeät vastuut ovat tukeneet myös poliittista yhtenäisyyttä: aiemmin pelastuspaketit aiheuttivat osavaltioiden välisiä kiistoja – kuten viime vuosina myös Euroopassa on käynyt.

Liittovaltion budjettitalous mahdollistaa laajemmat tulonsiirrot, mutta niistä päätetään demokraattisesti yhdessä. Tämä mahdollisuus on meillä Euroopassakin, mutta mahdollisuus valtioiden velkojen siirtämiseen muiden valtioiden maksettavaksi ei ole järkevää. Se ei kuulu kansanvallan eri tasoille hajauttamisen pelisääntöihin.

Ventotenen laivaan nousevien uusien sukupolvien perusteltuihin odotuksiin on pystyttävä vastaamaan. Eurooppalaisen demokratian on pystyttävä puolustamaan työtä ja oikeudenmukaisuutta – sekä rakentamaan rauhaa ja edistämään kestävää kehitystä maailmanlaajuisesti.

Kirjoittaja on Sdp:n kansanedustaja.

Kirjoittaja

Johanna Rainio-Niemi

Kirjoittaja työskentelee poliittisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

Huhtikuussa 1919 K. J. Ståhlbergilta oli loppua usko. Sisällissodan ja monarkistien kuningasseikkailun jäljiltä kysymys Suomen valtiomuodosta oli edelleen auki. Kun Ståhlberg empi, valtionhoitaja Mannerheim kommentoi: »Jollette selviäisi teh­tävästä, niin ei kukaan. Sehän on teidän aatteenne, joka nyt on voittanut – –».

Jos pitäisi valita vain yksi itsenäisen Suomen historian kannalta tärkeä asia, heinäkuun 1919 perustuslaki olisi hyvä valinta. Aikakautensa demokraat­tisista hallitusmuodoista vain tämä selvisi läpi 1900-luvun. Kun 1930-luvun alussa uusien itsenäisten valtioiden demokraattiset perustuslait kaatuivat ympäri Eurooppaa, myös Suomessa paine oli kova. Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan »araksi mieheksi» leimaaman Ståhlbergin suunnittelema hallitusmuoto jousti mutta kesti.

Suomen valtiomuoto oli rakennettu suitsimaan 1920- ja 1930-lukujen vasemmisto- ja oikeistoradikalismia mutta tyydyttämään myös auktoriteetin kaipuuta. Vahvan presidentin lisäksi perustuslaki salli kansainvälisesti ainutlaatuisen poikkeuslakimenettelyn – perustuslaista poikkeamisen ilman kajoamista lain kirjaimeen.

Näiden instrumenttien avulla perustuslaki säilyi läpi 1900-luvun kansal­listen ja kansainvälisten kriisien, joissa Suomi päätyi ensin natsi-Saksan ja sitten usein Neuvostoliiton vanaveteen.

Tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme?

Suomen perustuslain ympärille kehittyneet käytännöt eivät todellakaan olleet aina normaaliparlamentaarisia. Poikkeuslakien säätäminen arkipäiväistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja 1970-luvun lopulle tultaessa perustuslakia oli taivutettu varmasti enemmän kuin Ståhlberg olisi toivonut. Vasta vuonna 2000 suomalainen perustuslaki tuotiin lähemmäs euroop­palaista parlamentaarista valtavirtaa.

1900-luvun Euroopassa itsenäisen Suomen historia on demokratian menestystarina. Tarinaan sisältyy kuitenkin piirteitä, joiden kautta kansanvaltaa on säädelty ja rajattu peruslain mahdollistamin keinoin. Ilmiö ei ole ollut vieras muillekaan vakiintuneille demokratioille. Eurooppalaiseen itseymmärrykseen tällainen sääntely sopii huo­nosti ja jää siksi usein huomaamatta – myös silloin, kun demo­kratiaa viedään muualle.

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin. Mukana on piirteitä, jotka eivät vastaa ideaalia.

Demokratian tulevaisuuden vuoksi olisi rohjettava katsoa menneisyyttä silmiin ja kohdattava vaikea kysymys: tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme? Miten se tapahtuisi tässä ajassa – pääasioista tinkimättä?

Keski- ja Itä-Eurooppaan erikoistunut yhdysvaltalainen ajatushautomo CEPA järjesti Washingtonissa syyskuussa konferenssin transatlanttisista suhteista. Puhujia oli 39, ja joukossa oli yksi nainen. Sen paremmalta eivät näytä ulkopolitiikan keskustelut Suomessakaan. CEPA Forumia edeltäneellä viikolla Ylen A-talkissa käsiteltiin Itämeren turvallisuutta neljän miesvieraan kesken. Miksi naiset loistavat poissaolollaan kansainvälisen politiikan keskusteluista, Ylen A-studion päällikkö Riitta Pihlajamäki?

»Naisten vähäinen osallistuminen on ollut pitkään meille harmistuksen aihe. Ongelma ei koske vain A-studiota, vaan myös muita Ylen uutisohjelmia televisiossa, radiossa ja verkossa.»

»Erityisen hankalia ovat turpo-aiheet [turvallisuuspolitiikka], joihin olemme yrittäneet kovasti hakea naisia. Aina ei kuitenkaan löydy vieraita, joille ajankohta sopisi. Tai vaikka kuinka maanitellaan, että sinun asiantuntemuksesi riittää tähän, ketään ei voi pakottaa. Ehkä naiset ovat kriittisempiä omaa asiantuntemustaan kohtaan kuin miehet.»

»En tiedä, miksi. Sitä sopii kysyä jokaiselta naiselta itseltään, mutta siitä pitää ehdottomasti päästä eroon. Tarvitaan kannustushuuto kentälle, että tulkaa puhumaan avoimesti näistä aiheista, nämä ovat tärkeitä.»

Mistä löytää kaupungin sielun?

Miljoonan asukkaan Jerevanissa neuvostoliittolainen raken­nusperinne kohtaa vanhan kaukasialaisen kulttuurin. Suurvaltojen puristuksessa pieni Armenia on imenyt vuosisatojen ajan vaikutteita Iranista, Turkista ja Venäjältä – samalla kun suurin osa armenialaisista on hajonnut maailmalle.

Jerevanin keskustan puis­tot, kadut ja ruokapaikat ovat viihtyisiä. Keskustan liepeillä jykevät bränditehtaat tislaavat maailmanluokan digestiiviä Ararat- ja Noy-tuotemerkeillä. Jos kaupungin sielua ei löydä niistä, sitä on syytä etsiä ympäröivistä vuoristoista.

Kuningas Tiridates III julisti Armenian maailman ensim­mäiseksi kristilliseksi valtioksi vuonna 301. Apostolisen kirkon varhaisimpiin vaiheisiin voi tutustua Etchmiadzinin katedraalissa tai Geghardin luostarissa, jotka ovat tunnin ajomatkan päässä. Yli 5 000 metriin kohoavan raamatul­lisen Ararat-vuoren luminen huippu on Turkin puolella mutta näkyy Geghardin tieltä.

Mistä puhutaan?

Arviolta puolitoista miljoo­naa armenialaista, noin puolet väestöstä, kuoli ottomaanien ja nuorturkkilaisten järjestämissä kansanmurhissa vuosina 1894–1916. Jerevanin ulkopuolelle rakennettu Kansanmurhan museo hiljentää kävijän valo­kuvillaan ja kertomuksillaan.

Kansanmurhan kaikuja voi nähdä siinä jääräpäisyydessä, jolla Armenia on pitänyt kiinni Vuoristo-Karabahista ja sen ympäriltä valloittamistaan alueista Azerbaidžanissa. Naa­purimaat sotivat Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuosina 1992–1994. Konflikti on jatkunut siitä asti hiljaisella liekillä. Sota koskettaa asevelvollisia, ja militarisoitumi­nen näkyy jopa katumuodissa.

Armenia on liukunut Venä­jän mallin mukaiseen »ohjat­tuun demokratiaan». Oppositio saa äänensä kuuluviin lähinnä verkkolehdissä ja nettilähetyk­sissä. Nuoret katsovat työn ja toimeentulon toivossa länteen. Vuonna 2015 opiskelijat pro­testoivat Jerevanissa energian hinnankorotuksia vastaan. Viranomaiset hajottivat mielenosoituksen väkivalloin, mutta joutuivat lopulta peräytymään.

Minne mennä syömään?

Avotulella vartaina paistettu liha, horovats, on kaukasialai­sen keittiön kulmakivi. Lam­paan tai possun kanssa tarjo­taan lavash-leipää, kotijuustoa sekä tuoreista kasviksista, pähkinöistä, pavuista ja yrteistä valmistettuja höys­töjä. Taikinan sisään leivotut liha- ja kasvisnyytit hinkalit ovat venäläisiä serkkujaan pelmenejä isompia.

Syyrialais-armenialai­nen ravintola Derian on syrjässä sisäpihalla, mutta kattaa pöytään ensiluokkai­sia Lähi-idän herkkuja parilla eurolla annosta kohti. Hyvän paikallisen illallisen voi syödä ydinkeskustan Vostan by Tsiranissa.

Tony Connelly: Brexit & Ireland: The Dangers, the Opportunities, and the Inside Story of the Irish Response. Penguin Ireland 2017, 384 s.

Suomalaisen on helppo tuntea sympatiaa Irlantia kohtaan. Pienuuden ja syrjäisen sijainnin lisäksi yhteistä ovat nyt myös suuren naapu­rin poliittisen epävakauden tuomat huolet.

Britannian EU-eropäätös brexit vaikuttaa Irlantiin EU-maista eniten. Maan yleis­radioyhtiö RTÉ:n Euroopan-päätoimittaja Tony Connelly muistuttaa uunituoreessa kirjassaan, että Irlannin kan­santuotteesta lähes seitsemän prosenttia on sidoksissa Britan­nian kauppaan.

Jos Britannia eroaa suun­nitelmansa mukaan EU:n sisämarkkinoilta ja tulliliitosta, vaikuttaa se Irlannissa lähes alaan kuin alaan. Tullimaksut olisivat erityisen tuhoisia maa­taloudelle, sillä 37 prosenttia Irlannin tuottamista elintarvik­keista viedään Britanniaan.

Connellyn suurin huolenaihe ei kuitenkaan ole talous. Hän väittää kirjassaan, että Poh­jois-Irlannin rauhanprosessi vaarantuu brexitin vuoksi.

Britannian EU-eron jälkeen unionin ulkoraja kulkee Irlan­nin saaren läpi, mutta fyysisen rajan paluu voisi laukaista levottomuudet uudelleen. Connellyn kirjasta käy ilmi, että jokaisessa rajakysymykseen tarjotussa ratkaisussa on ongelmansa.

Tekninen ratkaisu, kuten rekisterikilpien tunnistus­tekniikka, tyssäisi siihen, että Irlannin yhtenäisyyttä ajavat todennäköisesti rälläköisi­vät kameratolpat mataliksi yhdessä yössä. Laitteiden var­tiointi puolestaan olisi mahdot­tomuus väkivallan uhan vuoksi.

Rajatarkastusten siirtämi­nen Pohjois-Irlantiin Irlanninmeren rannikolle taas saisi unionistit takajaloilleen, sillä se toisi esteitä Britannian eri osien välille.

Eivätkä brexitiin liittyvät ongelmat lopu rajakysymykseen. Connelly kuvailee, kuinka EU-jäsenyys loi Irlannin saaren asukkaille rajan ylittävän yhteisen eurooppalaisen identiteetin. Tämä menetetään brexitin myötä, samoin kuin unionin antelias ja puolueetto­maksi koettu rahoitus rauhanprosessille.

Mitään uusia, brexitin tuomia etuja Irlannille Connelly ei löydä. Hän listaa entuudes­taan tunnettuja pohdintoja siitä, että tietyt finanssialan yritykset voivat ottaa Dublinin Euroopan tukikohdakseen Lontoon Cityn sijaan.

Kirja lisää entuudestaan Irlannin ahdingon tuomaa myötätuntoa, mutta »sympatia yksin ei kanna pitkälle», kuten Connelly kirjoittaa EU-virkamiehen lausahtaneen. On toinen asia, saako maa muilta 26 jäsenmaalta myönnytyksiä, jotka lievittäisivät brexitin tuomia haittoja.

Connellyn kirjassa ei kuitenkaan ole merkkejä siitä, että Irlanti olisi rikkomassa EU:n yhtenäisyyden brexit-neuvotteluissa Britannia-suhteensa turvaamiseksi. Irlanti on puolensa valinnut ja joutuu brexitin seurauksena laskemaan entistä enemmän EU-jäsenyytensä varaan.

Kirjasta paistaa, että opus on haluttu saada markkinoille nopeasti. Teksti hyppii aiheesta toiseen muistuttaen paikoin enemmän muistiinpanokokoelmaa kuin tarinallista kokonaisuutta.

Toisaalta laaja aiheiden kirjo auttaa ymmärtämään, kuinka monimutkaisia ongelmia Bri­tannian EU-ero tuottaa. Jopa Bailey’s-liköörin ystävät voivat kärsiä. Juoma uhkaa kallistua, sillä siihen käytetty maito tuotetaan Pohjois-Irlannin puolella.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Elizabeth Warren: This Fight Is Our Fight. The Battle to Save America’s Middle Class. Henry Holt 2017, 337 s.

Vuoden 2016 syys­kuussa John Stumpf, maailman suurimpiin kuuluvan pankki- ja finanssijätin Wells Fargon toimi­tusjohtaja, istui kuultavana Yhdysvaltojen senaatin pankki­valiokunnan edessä. Pankki oli avannut yli puolitoista miljoo­naa tiliä ilman asiakkaidensa suostumusta päästäkseen myyntitavoitteisiinsa. Stumpf vieritti julkisuudessa vastuuta rivityöntekijöidensä kontolle.

Vastapäätä Stumpfia istui Massachusettsin osaval­tion demokraattisenaattori Elizabeth Warren. Käynnissä oli harvinainen kohtaus: Wall Streetin suurimpiin kuuluva pelaaja istui kuin koulupoika urallaan opettajana toimineen Warrenin ripitettävänä.

Warrenin kirja on täynnä vastaavia kuvauksia senaatto­rin uralta. Taustaltaan akatee­minen Warren on profiloitunut Washingtonissa isoja pankkeja vastaan käymänsä taistelun ja tiukan tyylinsä takia. Energinen Warren on noussut vasemman laidan poliitikkona nopeasti senaattorikollegansa Bernie Sandersin rinnalle väsymät­tömänä Wall Streetin vallan kritisoijana.

Warrenin teos ilmes­tyi viime keväänä, Donald Trumpin presidenttikauden alkumetreillä. Se on manifesti Yhdysvaltoja perinteisesti kannatelleen keskiluokan puolesta ja suuryritysten valtaa vastaan.

Warren uskoo, että varalli­suuden keskittyminen pienelle eliitille on samalla johtanut demokratian heikentymiseen. New York Times on kutsu­nut Warrenia »valistuneeksi populistiksi». Suuri ero War­renin ja Trumpin välillä on kuitenkin se, että populisti­sesta tyylistään huolimatta Warren tukee argumenttejaan tutkimustiedolla.

Warrenin keskeinen argu­mentti on, että 1930-luvun laman jälkimainingeissa laadittu pankkiregulaatio vakautti Yhdysvaltojen taloutta ja suojasi keskiluokan säästöjä. Warrenille amerikka­laisen keskiluokan alasajo alkoi Reaganin ajasta, jolloin luot­tamus sääntelyn purkamisen suotuisiin vaikutuksiin ja varal­lisuuden valumiseen rikkailta köyhille valtasivat alaa.

Talouspolitiikan historian lomaan Warren sisällyttää kuvauksia lapsuudenkotinsa kovan työn eetoksesta. Hän ottaa perheensä esimerkiksi siitä, miten Yhdysvallat suuren laman jälkeen tarjosi mahdol­lisuuksia toteuttaa amerikka­laista unelmaa.

Hillary Clintonin epäon­nisen mutta samalla uraa­uurtavan kampanjan jälkeen demokraattipuolue on suurten kysymysten edessä: asettuuko puolue toisen naisehdokkaan taakse vuoden 2020 vaaleissa? Poliitikkoina Clinton ja Warren eroavat suuresti paitsi henkilö­kohtaisilta ominaisuuksiltaan, myös politiikaltaan. Poliitti­sen spektrin keskellä olevaan Clintoniin verrattuna Warren keskittyy taloudellisen epätasa-arvon teemaan sekä politiikan ja rahan liiton arvosteluun.

Nähtäväksi jää, riittääkö Warrenin karisma sähköistä­mään demokraattipuolueen tulevien kolmen vuoden aikana.

 Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Patrice C. McMahon: The NGO Game. Post-Conflict Peacebuilding in the Balkans and Beyond. Cornell University Press 2017, 238 s.

Kun katastrofi tai konflikti iskee jos­sain päin maailmaa, paikalle auttamaan ryntää joukko sekalaisia kansalaisjärjestöjä. Osa niistä on suuria ja ammat­timaisia, osa taas pieniä ja har­rastelijamaisia. YK:n tehtävä on koordinoida järjestöjen työtä, mutta heterogeenisen joukon organisointi sulavaksi apuelimeksi ei ole kovin helppoa.

Tunnettu esimerkki on Haitin maanjäristys vuonna 2010. Pieneen saarivaltioon tulvi auttamishaluisia järjes­töjä ja Hollywood-näytteli­jöitä yksityissuihkukoneineen. Rahaa ja mainoskampanjoita riitti, mutta ulkomaalaisten joukosta oli enemmän riesaa kuin apua.

Patrice McMahon kuvailee samantyyppistä ongelma­vyyhtiä 1990- ja 2000-lukujen Bosniassa ja Kosovossa kirjas­saan The NGO Game. Yhdysval­talainen Nebraskan yliopiston professori on tehnyt Balkanilla kenttätyötä ja nähnyt alueen kehityksen.

McMahonin mukaan kan­sainväliset toimijat luottivat lii­kaa järjestöihin pysyvän rauhan rakentajina entisen Jugoslavian alueella. Paikallinen hallinto sai vain muruja rahoittajien potista, eikä sen keskeistä roolia yhteiskunnan kehittämi­sessä otettu huomioon.

Bosniassa ja Kosovossa paikalliset ottivat aluksi länsi­maiset järjestöt avosylin vas­taan. Vähitellen innostus vaihtui kyynisyydeksi. Järjestöjä syntyi ja kuoli kulloisenkin rahoituksen mukana. McMahonin mukaan paikallisten tarpeet jäivät syr­jään, kun järjestöt toteuttivat ennalta sovittua, rahoittajille määriteltyä tehtäväänsä. Alku­vuosien buumin jälkeen useat järjestöt olivat joillakin seuduilla olemassa enää paperilla.

Kosovon itsenäistymisen aikaan vuonna 2008 alueen oma kansalaisjärjestötoiminta oli vilkasta. Näitä järjestöjä tukemalla olisi voitu rakentaa yhteiskuntarauhaa kestävästi, McMahon argumentoi. Sen sijaan tilan valtasivat jälleen poukkoilevat kansainväliset järjestöt, jotka eivät tunteneet paikallisia oloja. Sen tuloksena eri etnisten ryhmien välinen vihanpito on vain jatkunut.

Avustusjärjestöjä ja rahoit­tajia on ennenkin arvosteltu niin hankkeiden koordinaation että jatkuvuuden puutteesta kuin paikallisten ohittamisesta suunnittelussa ja päätöksenteossa. Toimijat ovat myös jossain määrin ottaneet opikseen kritiikistä. Rahoittajavaltiot ovat siirtyneet erillisten muutaman vuoden hankkeiden sijaan yhä enemmän suoraan budjettitukeen, jolloin kohde­maan hallinto päättää, miten apu käytetään. Paikallisten vahvaa osallisuutta painote­taan.

McMahonin mukaan monet valtiot ovat alkaneet kontrol­loida kansalaisjärjestöjä tiu­kemmin, ja hän pitää kehitystä toivottavana. Kansalaisjärjestöt itse puolestaan pitävät valtioiden lisääntyvää kontrollia huolestuttavana demokratian kannalta. Val­tiot ovat kaventaneet niiden sanan- ja toimintavapautta, ja varsinkin ihmisoikeustyö on vaikeutunut. On vaikea nähdä, miten tämänkaltainen kehitys voisi olla hyväksi avun kohteelle.

Kirjoittaja on Taideyliopiston tiedottaja ja kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja.

Stanley R. Sloan: Defense of the West. NATO, the European Union and the Transatlantic Bargain. Manchester University Press 2016, 382 s.

Yhdysvaltain presiden­tin Donald Trumpin Natoa kyseenalaista­via kommentteja on toistettu kyllästymi­seen asti. Virkakautensa aikana hän on kuitenkin ehtinyt pyörtää puheitaan, joissa hän näki Naton vanhentuneena.

Angela Merkel totesi toukokuussa, että Euroopan on otettava kohtalonsa omiin käsiinsä. Lokakuussa julkaistu Ranskan puolustuspoliittinen arvio korostaa Euroopan tarvetta strategiseen autonomiaan. EU:n pysyvä raken­teellinen yhteistyö on vihdoin liikahtamassa eteenpäin. Eri projektien ympärille rakentu­van yhteistyön on määrä alkaa joulukuun 2017 Eurooppa-neuvostossa.

Ovatko transatlanttiset suhteet uuden aikakauden edessä? Eivät välttämättä. Middlebury Collegen ja Atlantic Councilin yhdysvaltalaistutkija Stanley Sloan käy uudessa kirjassaan läpi Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan toisen maa­ilmansodan jälkeistä kanssakäymistä Naton näkökulmasta.

Sloan näkee Naton Yhdys­valtain ja läntisen Euroopan välisenä kauppana (bargain). Keskeinen osa yhteisiin arvoihin perustuvaa ja alati muuttuvaa kauppaa on ollut Yhdysvaltain merkittävä rooli Euroopan puolustuksessa. Eurooppalaisten panos diilissä on vaihdellut, mutta tärkeä osa sitä on ollut maanosan vakaut­taminen integraation avulla.

Sloan piirtää Natosta kuvaa menestystarinana, joka on sopeutunut eri muutoksiin. Välillä rakkaudessa on ollut ryppyjä. Kirjassaan Sloan käsit­telee erityisesti kahta teemaa: taakanjakoa ja Euroopan pyrkimyksiä ottaa suhteessa aiempaa vahvempi rooli.

Kysymys taakanjaosta ulottuu 1950-luvun alkuun, jolloin liittolaiset yrittivät luoda selkeät tavoitteet tavanomaisen sotilasvoiman määrästä Euroopassa. Tässä ei onnistuttu. Taakanjaosta tuli yksi Naton ikuisuuskysymyk­sistä. Jo kylmän sodan aikana Yhdysvaltain eri hallinnot kokivat, että eurooppalaiset eivät tehneet puolustuksensa eteen tarpeeksi. Trump on tuonut asian esiin voimak­kaasti painottamalla useasti Naton jäsenmaiden sopimaa tavoitetta käyttää vähintään kaksi prosenttia bruttokansan-tuotteesta puolustukseen.

Osasyy epätasaiselle taakanjaolle on ollut euroop­palaisten kyvyttömyys luoda eurooppalainen pilari transatlanttisiin suhteisiin. Vuonna 1954 kaatui niin kutsuttu Euroopan turvallisuusyhteisö. 1990-luvulla kaavailtu euroop­palainen turvallisuusidenti­teetti ei taas ottanut tuulta alleen. EU:n askeleet puo­lustuksen saralla ovat olleet vaatimattomia.

Sloan ei tarjoa vastausta siihen, onko transatlanttisissa suhteissa nyt tapahtumassa jotain mullistavaa. Selvää on, että Euroopan vahvempi rooli transatlanttisessa diilissä parantaisi Naton edellytyksiä selvitä lukuisista sisäisistä ja ulkoisista haasteista, joita liittolaiset tänä päivänä koh­taavat.

Kirjoittaja on vieraileva tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.