The Killing of a Journalist. Kuva: TVMarkizaMediasta
The Killing of a Journalist
Toimittaja Ján Kuciakin raaka murha vuonna 2018 sysäsi käyntiin tutkinnan, joka paljasti korruptiota ja rikollisuutta Slovakian hallinnon ytimessä. Oligarkkien haalima valta ja yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen ovat todellisuutta tämän päivän Euroopassa. Ohjaaja Matt Sarnecki kertoo tositarinaa tutkinnasta, oikeuskäsittelystä ja poliittisesta kriisistä.
Elokuvan näytöksen yhteydessä 5.2. DocPoint järjestää yhteistyössä Journalistiliiton ja Ulkopolitiikka-lehden kanssakeskustelun sananvapaudesta ja toimittajien turvallisuudesta.
Dokfocus: Journalistit demokratian vartijoina, Bio Rex su 5.2. klo 15.
The Etilaat Roz
Tutkivan toimittajan työ on vaikeaa ja vaarallista monessa maassa. Miten vallan vahtikoirat pärjäävät talebanien hallitsemassa Afganistanissa? Zaki Daryabin vuonna 2012 perustama Etilaat Roz -lehti nosti esiin epäkohtia maassa, jossa valta kietoutuu heimosuhteisiin ja korruptioon. Abbas Rezaien dokumentissa seurataan toimittajien kamppailua vallanpitäjien kanssa länsimaiden vetäytymisen jälkeen.
Lähi-idästä
Innocence. Kuva: Guy DavidiInnocence
Israelissa liki kaikki ovat velvollisia asepalvelukseen, ja kuolema on läsnä maan armeijassa. Varusmiehet ovat toisinaan mukana väkivaltaisissa yhteenotoissa palestiinalaisten kanssa, joissa uhreja tulee molemmin puolin. Guy Davidin dokumentissa tutustutaan nuorena kuolleisiin israelilaissotilaisiin ja pohditaan militarismin mieltä muokkaavaa vaikutusta.
Rojek
Miltä näyttää elämä terroristijärjestö Isisin hallitsemilla alueilla islamistien tappion jälkeen? Zaynê Akyolin elokuva seuraa Rojavan kurdialueen palautumista sodan jäljiltä, ja suunvuoron saavat myös vangitut Isis-jäsenet. Kalifaattihaaveiden kaaduttua jäljellä on pelkoa, katumusta ja myös kaipuuta.
Yhteisöjen voimasta
Among Us WomenAmong us Women
Seksuaali- ja lisääntymisterveys nousevat keskeiseen rooliin etiopialaisessa Megendin kylässä, kun länsimainen lääketiede ja paikalliset tavat törmäävät Sarah Noa Bozenhardtin ja Daniel Abate Tilahunin elokuvassa. Raskauden ja synnytyksen kohdalla naisyhteisön keskinäinen apu korvaa terveydenhuollon puutteita.
No Place for You in Our Town
Pernikin kaupungissa Bulgariassa jalkapallofanit panevat ranttaliksi, juopottelevat ja vihaavat vähemmistöjä. Ihmettelyn sijaan ohjaaja Nikolay Stefanov pyrkii ymmärtämään räjähdysherkkiä huligaaneja ja toksista maskuliinisuutta, jolle hiipuvan teollisuuslähiön toivottomuus antaa taustaa.
Docpoint-festivaali järjestetään Helsingin elokuvateattereissa 31.1.-5.2. Lisätiedot, ohjelma ja liput tapahtuman verkkosivuilta osoitteesta docpointfestival.fi.
Tilaa nyt Ulkopolitiikka, ja saat lahjaksi liput haluamaasi festivaalinäytökseen!
Ääni A: Arvon ystävät! Saanen ehdottaa siirtymistä ravitsemusliikkeeseen jatkamaan iltaa ennen kuin arvoisat viereisen asunnon omistajat laittavat nootin postiluukusta tai peräti lähestyvät meitä itse persoonassaan.
Ääni B: Hyvä kollega! Esitän vastalauseeni tätä liioiteltuun naapuripelkoon perustuvaa ehdotusta kohtaan. Vallitsevissa oloissa edistämme vakaata kehitystä illanvietossamme parhaiten ravintoloiden ulkopuolella. Jos täällä asunnossakaan emme käännä nuppeja ihan kaakkoon asti, saa iltamme jatkua rauhassa.
A: Omavaraisuutemme viiniin suhteen on kyllä kohtuullinen. Voimme hyvin istua täällä omalla pohjallamme, luottamatta vieraaseen apuun. Kuitenkin ravintelissa voisimme kohdata vanhoja tuttavia ja olla kaikissa niissä pöydissä ja kaikissa ytimissä, joissa iltaa vietetään.
B: Tätä en kiistä, mutta mihin virta meidät ajaa? Päätyykö koskiveneemme kiville? Kukaties joudumme vieraisiin asuntoihin tai, mikä pahempaa, takaisin tänne vanhojen tuttaviemme kanssa liian räyhäkkäässä hengessä. Silloin on naapurisopu ainakin mennyttä.
A: Nyt liioittelet! Emmehän sitoudu kuin yhteisiin maljannoston harjoituksiin. Jatkojen jatkoista voimme toki sanoutua tapauskohtaisesti irti.
B: Tohdin epäillä. Kuka pystyy toverinsa kutsun torjumaan, kun on samaan pöytään istuttu? Sitä paitsi ilman juhlaväen tukea emme voi lähteä. Yksi on toki köytetty paikoilleen, mutta muut eivät ole hievahtamassakaan.
A: Viimeksi mainitussa olet sentään oikeassa. Voinemme silti sopia, että päätämme säilyttää illan kuluessa option päättää eri tavoin kuin olemme nyt päättäneet?
B: Toki. Ja tietysti edellyttäen, että päätämme näin vain, jos itse niin päätämme päättää, ja että juhlaväki tätä päätöstämme edeltä käsin kannattaa.
(Epäselvää huutamista alakerran asunnon ovelta.)
A: Hetkinen, ihmiset näkyvät hakevan nuttujaan.
B: Joillain on jo saappaat jalassa. Älkää toki lähtekö ennen kuin olemme soittaneet ravitsemusliikkeeseen! Olisihan ikävää joutua loputtomasti jonottamaan kylmässä.
A: Tätä minä juuri tarkoitin! Jos olisimme ajoissa lähteneet, ei nyt olisi tullut kiire.
B: Mitä vielä, mehän teimme juuri niin kuin yhteisymmärryksessä päätimme. Nyt kiirettä, että ehdimme johtaa joukkoa. Odottakaa, hyvät ystävät, ja hiljaa siellä rappukäytävässä!
Kärpänen
Benito Mussolini (keskellä) mustapaitojensa ympäröimänä Roomassa 1922. Kuva: Wikimedia commons
Syksyllä 1922 Italiassa puhalsivat uudet tuulet. Benito Mussolinin johtamat fasistit marssivat lokakuun lopulla Roomaan ja uhkasivat kaapata vallan. Kuningas Viktor Emanuel III pyysi Mussolinia muodostamaan uuden hallituksen. Tästä alkoi Mussolinin lähes 20 vuotta jatkunut valtakausi.
Suomen Rooman-suurlähettiläs Herman Gummerus raportoi tapahtumista aktiivisesti Suomeen. Gummerus pääsi myös tapaamaan Mussolinin henkilökohtaisesti alle kaksi viikkoa tämän valtaannousun jälkeen.
Rooma: »Vaikka fascisteilla siis ei ole varsinaista enemmistöä [hallituksessa], on selvää, että Mussolinin tahto on määräävä sen politiikan. Hänen vaikein tehtävänsä on oleva itse fascistien aseistettujen joukkojen kurissa pitäminen ja niitten palauttaminen lainkuuliaisuuteen. Johdon kunniaksi voipi sanoa, että ’Rooman retki’ saatiin päättymään ilman pahempia selkkauksia.»
Herman Gummerus, 2. marraskuuta 1922
»Täytyy tunnustaa, että Mussolinin hallitus tähän asti on onnistunut mainiosti sisällisen järjestyksen palauttamisessa. Fascistijoukkojen demobilisoiminen on käynyt nopeasti ja fascistien väkivaltaisuudet vastustajiaan vastaan vähitellen loppuvat. Mussolini onkin antanut prefekteille ankaran käskyn ylläpitää järjestystä. Tosin tämä järjestys ei merkitse muuta kuin fascistien tahdon ehdotonta tottelemista. Kansalaisoikeudet ovat toistaiseksi lakkautetut. Sosialistisia lehtiä estetään ilmestymästä, ja ne porvarilliset lehdet, jotka tohtivat kritiseerata uuden hallituksen ja fascistien toimintaa, tekevät sen suurella varovaisuudella.»
Herman Gummerus, 9. marraskuuta 1922
»Fascistien johtaja ja Italian todellinen diktaattori otti minut ensin ehkä vähäsen välinpitämättömästi vastaan, jatkaen erään aletun kirjeen kirjoittamista. Mutta kun rupesin kertomaan Suomen suojeluskunnista, tuli hän tarkkaavaiseksi ja teki nopeasti yhden kysymyksen toisensa perästä. [- -] Kuultuaan, että meidän eduskunnassamme on 27 kommunistia, hän hymyillen huomautti, että se on liian monta, Italian eduskunnassa kun ei ole kuin 15.»
Herman Gummerus, 10. marraskuuta 1922
Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.
Souleymane Anta Ndiaye kaivaa kännykkänsä esiin dakarilaisen kahvilan hälinässä ja lukee Facebookin kautta saamansa viestin ääneen. Ndiaye on Senegalin Moskovan-suurlähetystön kaupallisen osaston entinen päällikkö. Viestissä venäläisen Sputnikin ranskankielinen toimitus kyselee, olisiko hän kiinnostunut toimimaan tv-kanavan asiantuntijana taloudellisissa ja geopoliittisissa kysymyksissä.
»Tämä tuli muutama päivä sitten», Ndiaye toteaa.
On lokakuun loppu, ja Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainaan on kestänyt kahdeksan kuukautta. Pakotteiden takia sekä Sputnik että Russia Today ovat joutuneet pimentoon Euroopassa.
Toukokuussa tv-kanavan Ranskan-toimitus Sputnik News asetettiin selvitystilaan ja sen toimittajat sanottiin irti. Mutta ranskaa puhutaan muuallakin kuin Ranskassa, eivätkä EU:n pakotteet ulotu kaikkialle. Heinäkuussa Sputnik alkoi tuottaa ranskankielisiä sisältöjä uuden nimen alla. Siitä tuli Sputnik.africa.
Kanavan kotisivuilla on uutisia Venäjältä mutta myös afrikkalaiselle yleisölle tuotettua sisältöä maanosan ajankohtaisista asioista. Niissä siteerataan länsiafrikkalaisia, panafrikkalaista aatetta kannattavia bloggaajia, jotka kritisoivat kovin sanoin Ranskan armeijan toimia Afrikassa. Ääneen pääsee myös algerialainen eversti, joka sanoo Ranskan joutuneen paitsioon monessa Afrikan maassa kolonialistisen asenteensa takia.
Selvä viesti resonoi Länsi-Afrikassa: länsimaat – etenkin Ranska – eivät ole päästäneet siirtomaavallasta irti ja jatkavat maanosan riistämistä.
Venäjä tietää mitä tehdä. 1960-luvulla Neuvostoliitto tuki usean Afrikan maan itsenäisyystaistelua ja koulutti ja tarjosi stipendejä tuhansille afrikkalaisille opiskelijoille.
Souleymane Anta Ndiaye on elävä esimerkki tuolta ajalta. Hän opiskeli Moldovassa ja Moskovassa 1970-luvulla, valmistui venäjänopettajaksi ja opetti kieltä dakarilaisessa lukiossa. Hän muistelee opiskelukavereidensa olleen Malista, Angolasta ja Guineasta. Myöhemmin hänestä tuli senegalilaisen sanomalehden Moskovan-kirjeenvaihtaja ja Senegalin suurlähetystön kaupallisen osaston päällikkö.
»Senegalin ensimmäinen presidentti Léopold Sédar Senghor ihaili venäläistä kirjallisuutta ja etenkin Puškinia», Ndiaye sanoo.
»Se, että Puškinin isoisä Hannibal oli musta, vain kasvatti Senghorin ihailua. Panafrikanismia kannattanut presidentti samastui helposti panslaavilaisuuteen.»
Afrikassa on edelleen Ndiayen kaltaisia paikallisen eliitin edustajia, jotka puhuvat sujuvasti venäjää ja tuntevat maan kulttuurin. Neuvostoliiton hajottua suhteet Afrikkaan höllenivät, mutta 2000-luvulta alkaen Venäjä on pyrkinyt vahvistamaan niitä uudelleen.
»Krimin miehitys vuonna 2014 oli selkeä virstanpylväs», sanoo Afrikkaan erikoistunut politiikan tutkija Thierry Vircoulon, joka toimii ranskalaisessa IFRI-tutkimuskeskuksessa.
»Tuolloin Venäjä lähti tietoisesti vahvistamaan sotilaallista yhteistyötä Afrikan maiden kanssa. Se halusi varmistaa, ettei joudu täysin paitsioon kansainvälisellä kentällä. Kesti aikansa, ennen kuin Euroopassa ymmärrettiin tämä.»
Vuosina 2017–2019 Venäjä allekirjoitti eri Afrikan maiden kanssa 20 sopimusta sotilaallisesta yhteistyöstä. Niistä kymmenessä vastapuoli oli täysin uusi kumppanimaa, laskee Fondation pour la recherche stratégique -keskuksen tutkija Poline Tchoubar. Tuoreimmat sopimukset solmittiin viime huhtikuussa Kamerunin ja Madagaskarin kanssa.
Sopimusten sisältö vaihtelee armeijan kouluttamisesta ja venäläisyritysten toiminnan turvaamisesta aina Venäjän puolustusministeriön edustukseen Keski-Afrikan tasavallan puolustusministeriössä. Käytännössä yhteistyö tarkoittaa useimmiten venäläisen Wagner-ryhmän palkkasotilaiden läsnäoloa.
Center for Strategic and International Studies -tutkimuskeskuksen mukaan Wagnerin joukkoja toimii tai on toiminut vuodesta 2017 eteenpäin yhteensä 15 Afrikan maassa.
Kyse voi olla yhtä lailla hyvin pienimuotoisesta yhteistyöstä kuin erittäin näkyvästä läsnäolosta. Esimerkiksi Keski-Afrikassa Wagnerin joukot ovat vuodesta 2018 alkaen vastanneet presidentti Faustin-Archange Touadéran turvallisuudesta. Vastineeksi venäläisoligarkki Jevgeni Prigožiniin suorassa yhteydessä oleva kaivosyritys Lobaye Invest sai maasta malminetsintäluvan.
Sudanissa, jossa Wagnerin joukot ovat olleet niin ikään vuodesta 2017, venäläisfirma Meroe Gold on saanut haltuunsa kultakaivoksia. Tämä käy ilmi Le Monde -lehden tuoreesta selvityksestä, jonka mukaan Meroe Goldilla on myös kytkös Prigožinin yrityksiin. Se on toimittanut Sudanin mellakkapoliiseille muun muassa kypäriä.
Vuosi sitten Wagnerin joukot alkoivat näkyä myös Malissa, josta ranskalaiset Barkhane-operaation sotilaat poistuivat kevään ja kesän aikana. Samalla katkesivat Ranskan ja Malin diplomaattiset suhteet.
»Wagnerin joukot toimivat Afrikassa tienavaajina Venäjälle», luonnehtii Vircoulon. »Maksun he vaativat aina samassa muodossa: pääsynä kulta- tai timanttikaivoksiin.»
Sotilaallinen yhteistyö on tärkeää, sillä taloudellisesti Venäjä on Afrikassa pikkutekijä. Vircoulon muistuttaa, että Venäjän kauppasuhteet Afrikkaan ovat hyvin vaatimattomat verrattuna esimerkiksi Kiinaan, jonka kauppa Afrikan kanssa oli 210 miljardia dollaria vuonna 2019. Venäjän vastaava luku oli noin 20 miljardia.
Toisaalta Venäjän kauppa keskittyy strategisille alueille: vehnään ja aseisiin.
Kongo, Madagaskar, Ruanda, Sudan ja Benin tuovat 60—100 prosenttia vehnästään Venäjältä.
Aseita Venäjä on vienyt etenkin Algeriaan ja Egyptiin. Aseteollisuus oli myös näkyvästi esillä vuonna 2019 Sotšissa, kun Venäjä järjesti ensimmäisen Afrikan maiden huippukokouksen. Siihen osallistui valtaosa, yhteensä 43 maata.
Sotšin huippukokous oli askel eteenpäin Venäjän ja Afrikan suhteissa, sanoo Maxime Audinet Ranskan sotilaskoulun alaisesta IRSEM-instituutista. Hän on tutkinut Venäjän strategista vaikuttamista Afrikassa, etenkin Keski-Afrikan tasavallassa, jota Audinet luonnehtii »Venäjän laboratorioksi» sekä sotilaallisessa että pehmeässä vallankäytössä.
Esimerkiksi Audinet ottaa vuonna 2019 pääkaupunki Banguin elokuvateattereissa esitetyn lyhytelokuvan »Keski-Afrikan ja Venäjän yhteistyöstä». Lapsille suunnattu animaatio löytyy edelleen Youtubesta. Tarinassa ilkeät hyeenat hyökkäävät työteliään elefantin pelloille, ja elefantti hakee avukseen leijonan. Mutta hyeenoita on liikaa, ja leijona karjaisee apuun Venäjällä asuvan karhun. Yhdessä leijona ja karhu karkottavat ilkeät hyeenat ja turvaavat elefantin pellot.
Animaation on tuottanut samainen kulta- ja timanttikaivoksiin erikoistunut Lobaye Invest, joka sai malminetsintäluvan Wagnerin sotilaiden saapuessa maahan.
Venäjän lipusta on tullut uuskolonialismista vapautumisen symboli.
Sama yritys on Audinet’n tutkimuksen mukaan rahoittanut vuonna 2018 perustetun Lengo Sango -radiokanavan, joka markkinoi itseään »rauhan ja kansallisen sovituksen radiona».
Marraskuun alussa kanavan kotisivuilla kerrotaan muun muassa »ranskalaisen vakoojan paenneen oikeutta» ja haastatellaan venäläistä Aleksander Ivanovia, COSI-nimisen organisaation johtajaa. Se kouluttaa Keski-Afrikan tasavallassa armeijaa ja poliisivoimia. Haastattelussa Ivanov vakuuttaa maiden yhteistyön vahvistuvan entisestään, vaikka osa tiimistä on Venäjän liikekannallepanon takia joutunut toisiin tehtäviin kotimaahan.
Vaikuttamista tapahtuu myös sosiaalisessa mediassa. Facebook poisti sivuiltaan vuosina 2019–2020 kaksi valtaosin Venäjältä järjestettyä disinformaatiokampanjaa, jotka kohdistuivat kahdeksaan Afrikan maahan, Keski-Afrikan tasavalta mukaan lukien. Osaa kampanjoihin liittyvistä tileistä ja sivuista hallinnoitiin suoraan Afrikasta. Facebookin oman tiedotteen mukaan kampanjoiden taustalla oli Jevgeni Prigožin.
Audinet’n tutkimuksen mukaan tilien sisällöstä erottui kolme vahvaa teemaa.
Ensimmäinen on Venäjän hedelmällinen yhteistyö Keski-Afrikassa – oli kyse sitten sotilaallisesta avusta, missikisoista tai jalkapalloturnausten järjestämisestä. Toinen suosikkiaihe ovat eri Afrikan maiden sisäpoliittiset asiat etenkin vaalien alla, yhden ehdokkaan puolesta tai toista vastaan. Kolmantena tileillä näkyy Ranskan ulkopolitiikan kova kritiikki. Joillakin tileillä saatettiin levittää huhuja siitä, että maassa tuolloin vielä olevat ranskalaissotilaat muka huumasivat ja raiskasivat nuoria naisia.
Tämän vuoden alkupuolella Malissa toimivan Barkhane-operaation ranskalaissotilaita syytettiin sosiaalisessa mediassa muun muassa Malin kultakaivosten ryöstämisestä sekä operaation tukikohdan läheisyydestä löytyneen joukkohaudan uhreista.
Jälkimmäinen huhu lähti liikkeelle huhtikuussa, kun Twitterissä julkaistiin kuva hiekkaan haudatuista ruumiista ja syytettiin niistä Ranskan armeijaa. Ranska puolestaan syytti murhista Wagner-sotilaita ja julkaisi todisteeksi lennokkikuvaa, jonka mukaan ruumiit haudattiin ranskalaisjoukkojen poistuttua paikalta.
»Disinformaatio johtaa myös siihen, että Afrikassa toimivat länsimaiset ja varsinkin ranskalaiset mediat näyttäytyvät helposti kotimaansa hallitusten äänitorvina», Audinet korostaa.
Kun Malin ja Ranskan diplomaattisuhteet katkesivat keväällä, julkisin varoin toimivat ranskalaiskanavat RFI-radio ja France24 joutuivat Malissa lähetyskieltoon. Afrikasta katsottuna Malin päätös rinnastui EU:n päätöksen kieltää Russia Today ja Sputnik. Rinnastus toimii, koska Ranskan imago Länsi-Afrikassa on niin perin pohjin siirtomaahistorian värittämä.
Suurin osa Venäjän vaikuttamisesta perustuu tähän – jopa siinä määrin, että Venäjän lipusta on tullut uuskolonialismista vapautumisen symboli. Venäjän liput ovat liehuneet mielenosoituksissa Keski-Afrikan pääkaupungin Banguin kaduilla ja Malin Bamakossa. Viimeksi niitä nähtiin lokakuun alussa Burkina Fason pääkaupungissa Ouagadougoussa, kun maassa tapahtui jo toinen vallankaappaus vuoden sisällä.
»Venäjän lipusta on tullut takuuvarma tapa saada mediahuomiota», Audinet korostaa.
Venäjän vaikuttaminen ulottuu epäsuorasti myös Euroopassa asuvaan diasporaan. Esimerkiksi ranskalais-beniniläinen bloggaaja Kémi Séba on ollut usein esillä RT:n ja Sputnikin ohjelmissa ja vieraillut vuonna 2017 Moskovassa propagandisti Aleksander Duginin vieraana. Séban panafrikkalainen viesti vetoaa varsinkin nuorempaan, Euroopassa syntyneeseen sukupolveen. Näille nuorille afrikkalaisuus on tärkeä osa identiteettiä, ja he arvostelevat kipakasti Ranskan toimia Afrikassa.
Länsimaat itse ovat Afrikassa useaan otteeseen asettaneet omat strategiset etunsa ihmisoikeuksien edelle.
Ajatus Euroopassa hyökkäyssodan aloittaneesta Venäjästä afrikkalaisten kansojen vapauttajana voi tuntua erikoiselta. Venäjän valttikortti on, ettei sillä ole koskaan ollut Afrikassa siirtomaaisännän roolia.
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että kun YK:n yleiskokous viime maaliskuussa äänesti ensimmäistä kertaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan, maanosan 54 maasta 26 jätti Venäjän tuomitsematta. Näistä maista Eritrea äänesti jopa hyökkäyksen tuomitsevaa julkilausumaa vastaan.
Taustalla vaikuttivat historialliset suhteet, venäläinen vehnä ja informaatiosota, mutta ehkä vielä niitäkin enemmän halu jättäytyä idän ja lännen konfliktien ulkopuolelle. Afrikasta katsottuna Ukrainassa vastakkain ovat Venäjä ja Nato-maat. Kaikki eivät halua valita puoltaan. Esimerkiksi Senegal, silloinen Afrikan unionin puheenjohtajamaa, äänesti tyhjää, vaikka maan diplomaattiset suhteet Ranskaan ovat perinteisesti olleet hyvin läheiset.
Jos kansalta olisi kysytty, äänestystulos oli ehkä ollut vielä jyrkempi.
Kun matkustin Senegalissa pari viikkoa maaliskuisen YK-äänestyksen jälkeen, jokainen jonka kanssa asiasta keskustelin totesi ymmärtävänsä Venäjän toimet. Nuorimpien äänessä oli ihailua Vladimir Putinia kohtaan. Venäjän presidentti näyttäytyi voimahahmona, joka ei anna ylimielisen lännen astua varpailleen. Euroopan odotukset siitä, että Afrikka seuraisi sen näkemyksiä, ärsyttivät.
»Afrikka äänesti oman etunsa mukaan. Ensimmäistä kertaa olimme tilanteessa, jossa Afrikan maiden äänet saattoivat oikeasti vaikuttaa suurvaltojen tasapainoon», sanoo politiikan tutkija Bakary Sambe senegalilaisesta Timbuktu Institute -tutkimuslaitoksesta
Afrikkalaiset kansalaisyhteiskunnat ovat entistä tietoisempia kansainvälisistä kysymyksistä, Sambe sanoo. Poliitikkojen on otettava tämä huomioon, eikä lännen talutusnuorassa juokseminen YK-äänestyksissä ole enää mahdollista.
Varsinkin nuorten aikuisten suhde länteen on toisenlainen kuin heidän isovanhemmillaan, jotka ovat eläneet siirtomaa-ajalla. Ja nuorten osuus väestöstä on valtava: Senegalissa väestön keski-ikä on 19 vuotta ja 75 prosenttia asukkaista on alle 35-vuotiaita.
»Lännessä tätä muutosta ei ole vielä aivan täysin ymmärretty, kuten ei sitäkään, että lännen puhe demokratiasta ja ihmisoikeuksista ei Afrikassa yksinkertaisesti ole enää uskottavaa. Länsimaat itse ovat Afrikassa useaan otteeseen asettaneet omat strategiset etunsa ihmisoikeuksien edelle.»
Sambe sanoo, että on yllättävää nähdä Malin ja Burkina Fason kaltaisten, pitkään demokraattista kehitystä ajaneiden maiden nuorison hurraavan vallan kaappaaville sotilasjuntille. Samanaikaisesti rinnalle on noussut toinen malli Kiinasta, jossa talouskasvua ja kehitystä tapahtuu ilman demokratiaa.
Nuorison näkemyksiin vaikuttaa myös se, miten länsi suhtautuu maahanmuuttoon. Viisumien ehdot ovat entistä tiukemmat ja niitä myönnetään entistä vähemmän – myös niille, jotka täyttävät ehdot.
»Ranskan viesti on, että puhukaa ranskaa mutta pysykää maassanne. Ei sellainen näkemys frankofoniasta vetoa afrikkalaiseen nuorisoon», Sambe sanoo.
Ranskan ja Euroopan on vaikea löytää oikeaa tapaa vastata Venäjän vaikuttamiseen, koska se pohjaa todelliseen asiantilaan: Ranska ei ole käsitellyt siirtomaahistoriaansa Afrikassa. Entistä hankalammaksi asian tekee se, ettei demokraattinen valtio voi vastauksessaan käyttää samoja aseita kuin Venäjä.
Afrikalla puolestaan voi olla jotain voitettavaa tässä pelissä, uskoo Sambe, oli kyse sitten maanosan kaasu- ja öljyvarastoista tai äänistä YK:n yleiskokouksessa.
Maaliskuun ensimmäisen äänestyksen jälkeen sekä Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov että Ukrainan ulkoministeri Dmytro Kuleba ovat vierailleet useissa Afrikan maissa. Afrikan maiden äänestyskäyttäytyminen Ukrainan sotaa koskevissa YK-päätöksissä onkin ollut ailahtelevaista.
»Afrikalla voisi olla paljon voitettavaa paremmista kaupallisista suhteista Venäjään, varsinkin näin pakotteiden aikana», uskoo Souleymane Anta Ndiaye.
Ennen kuin hyvästelemme dakarilaisessa kahvilassa, hän esittelee minut viereisessä pöydässä odottavalla tuttavalleen, rautabisneksessä toimivalle yrittäjälle. Heidänkin tapaamisensa aiheena on Venäjä.
Sputnikille antamastaan vastauksesta Ndiaye ei sano mitään.
Lue lisää Ulkopolitiikan teemasta 4/2022:
Globaali etelä kyllästyi lännen tekopyhyyteen – maailmanjärjestyksen valtaa jaetaan uudelleen
Lula yrittää kääntää Brasilian muuttoliikkeen suunnan – lähtijöistä yhä harvempi palaa maahan
»Valkoinen mies on häviämässä. He tuhoutuvat elinaikanamme. Koittaa ruskeiden ja keltaisten ihmisten vuosisata. Jumala muita varjelkoon.»
Näin manifestoi riksakuskin poika, luokkanousua tekevä yrittäjä Balram Halwai Valkoinen tiikeri -elokuvan lopussa. Aravind Adigan menestysromaaniin perustuva satiiri on fiktiota 2000-luvun vaurastuvasta ja epätasa-arvoisesta Intiasta, mutta se saattaa sisältää vilauksen tulevasta.
Intia, ja globaali etelä yleensä, on monilla talouden mittareilla nousemassa. Maailmanpankki on arvioinut, että kehittyvien maiden talouskasvu on tänä vuonna suurempaa kuin vanhoilla teollisuusmailla. Mutta poliittisesta vallasta ei ole tietoakaan.
»Kaikki haluavat kunnioitusta; että meitä pidettäisiin kansainvälisessä järjestelmässä tasavertaisina kumppaneina», sanoo perulainen yliopisto-opettaja, yhteiskunnallinen aktivisti Andy Philipps Zeballos globaalin etelän roolista.
Globaalin etelän joukkoon voidaan laskea väljästi Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maita johtotähtinään Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Indonesia sekä toisinaan myös Kiina. Suurin osa maailman ihmisistä asuu »etelässä». Terminä se viittaa kuitenkin kolonialismin jälkeisiin valtarakenteisiin, ei maantieteelliseen alueeseen tai yhtenäiseen valtablokkiin.
Zeballos on politiikan sekatyöläinen ja paluumuuttaja. Hän kertoo varttuneensa Espanjassa, koska talousahdinko ei mahdollistanut elämää Perussa. »Äitini työskenteli supermarketissa ja aloitimme nollasta», hän sanoo. Suoritettuaan politiikan opinnot hän palasi Peruun muuttamaan yhteiskuntaa.
Tiedämme, millaista on kun vieraat valloittavat maan ja käyttävät hyväkseen.
Perussa Zeballos on toteuttanut julkisen sektorin hankkeita ihmisten osallistamiseksi ja korruption torjumiseksi. Ne ovat hänen suosikkiaiheitaan. Tällä hetkellä hän opettaa kahdessa perulaisessa yliopistossa ja toimittaa politiikkaan keskittyvää United Explanations -verkkolehteä.
Intialaiselokuva on hänestä oiva esimerkki käynnissä olevasta muutoksesta ja siitä, kuinka kolonialismin jäänteet vaikuttavat yhä monissa globaalin etelän maissa. Epäluulo entisiä käskyttäjiä kohtaan elää myös ulkopolitiikassa.
»Tiedämme täällä, millaista on kun vieraat valloittavat maan ja käyttävät hyväkseen.»
Aikansa suurvallat Espanja, Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ovat tahoillaan valloittaneet Latinalaista Amerikkaa.
Perulaiset eivät luota Yhdysvaltoihin tai EU:hun, Zeballos selittää. Nämä kun eivät toimi arvojensa – sananvapauden tai ihmisoikeuksien – mukaisesti. Erityisesti Yhdysvaltoihin kohdistuu Latinalaisessa Amerikassa kylmän sodan ajalta periytyvää syvää epäluuloa.
Yhdysvallat puuttui useiden maiden sisäpolitiikkaan, tuki vallankaappauksia ja järjesteli salamurhia Kuuban vallankumouksen jälkeen. 1970- ja 1980-luvuilla tiedustelupalvelu CIA pyrki hävittämään poliittisia, lähinnä kommunisti- ja vasemmistoliikkeitä ja ajoi väkivalloin valtaan Yhdysvalloille mieleisiä hallituksia.
CIA:n operaatio Cóndor oli laaja valtioterroriverkosto, joka ulottui kahdeksaan sotilasdiktatuuriin – Argentiinaan, Boliviaan, Brasiliaan, Chileen, Ecuadoriin, Paraguayhyn, Peruun ja Uruguayhyn. CIA:n avittamana juntat kidnappasivat, muiluttivat, kiduttivat ja tappoivat kymmeniätuhansia toisinajattelijoita. Maat perustivat kidutuskeskuksia ja hakivat oppia toisiltaan.
Operaatio Cóndorin aiheuttamat kärsimykset eivät ole unohtuneet, Zeballos muistuttaa.
Yhdysvaltojen sijaan Kiinaa pidetään hänen mukaansa Latinalaisessa Amerikassa ensisijaisena kumppanina. Kiina sijoittaa kaivostoimintaan sekä infrastruktuuriin – satamiin, lentokenttiin, valtateihin.
»On ehkä toisen keskustelun paikka, kuinka imperialistinen Kiina on, mutta ainakaan he eivät sekaannu politiikkaan, vaikuta tai painosta, kuten Yhdysvallat on vuosikymmeniä tehnyt.»
Zeballos ei peittele myöskään pettymystään EU:hun, joka väittää olevansa rauhan, ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin asialla. Ukrainassa EU ei ole toiminut välittäjänä ja neuvottelijana, kuten sen olisi hänen mielestään pitänyt tehdä. Hän sanoo vastustavansa sotaa – kuten kaikkia muitakin sotia – ja uskoo ratkaisuun vuoropuhelun kautta.
Näkemys on Euroopassa hätkähdyttävä: neuvotteleminen Vladimir Putinin kanssa avaisi ovet uusille myönnytyksille, joka johtaisi Suomen kaltaisten pienten maiden päätäntävallan murenemiseen.
Välimatkasta huolimatta sodan vaikutukset tuntuvat Perussa asti: energian ja polttoaineiden hinnat ovat nousseet. Inflaatio huiteli jo keväällä kahdeksassa prosentissa – korkeimmillaan 25 vuoteen.
Kyse onkin siitä, miten tästä maailmanpolitiikan solmusta mennään eteenpäin, kun keinot sodan lopettamiseksi eroavat. Lännen kertomus ei puhuttele muilla mantereilla.
Kansainvälisen politiikan uudelleenjärjestäytyminen on käynnissä.
Nykyinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti toisen maailmansodan voittajavaltioiden, ennen muuta Yhdysvaltojen, luomus. Alkujaan YK:n ympärille kehittynyt monenkeskinen eli multilateraalinen järjestelmä on melkoisen paineen alla.
Kiina, Venäjä ja Intia haluavat vallan uudelleenjakoa – siis lisää valtaa. Tai oikeastaan Venäjä haluaa palauttaa vanhan valtansa.
Maailmanjärjestyksen murros on ollut länsimaissa ennen kaikkea synonyymi globaalia supervaltastatusta havittelevan Kiinan ja Yhdysvaltojen geostrategiselle kilpailulle.
Tämä on kuitenkin vain osatotuus tai näkökulmaharha.
Globaalin etelän maat haluavat olla itsenäisiä geopoliittisissa kysymyksissä. Maat eivät halua valita puoltaan Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä, vaan pikemminkin ne asettuvat joustavasti jollekin puolelle, puoliväliin tai tekevät kompromissin riippuen asiakysymyksestä.
Riippumattomuudella on myös historiallisia syitä: monet maat olivat kylmän sodan aikana neutraaleja, eivätkä ne valinneet puoltaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksinapaisessa valtataistelussa. Ukrainan sodankin useat näkevät pikemminkin Yhdysvaltojen ja Venäjän välisenä valtataistona, johon ei kannata liiaksi sekaantua.
Esimerkiksi Nato-maa Turkki on hakenut EU:hun, pyrkii mukaan Kiinan vetämään Shanghain yhteistyöjärjestö SCO:hon ja ostaa asejärjestelmiä Venäjältä. Ukrainan sodan aikana Turkki on kätilöinyt YK:n kanssa viljasopimusta Venäjän ja Ukrainan välille.
Samanlaista moneen suuntaan kallistuvaa ulkopolitiikkaa harjoittavat myös esimerkiksi Keski-Aasian maat ja Intia.
Intia tekee Yhdysvaltojen kanssa turvallisuusyhteistyötä Quadissa ja on mukana Kiinan moninapaista maailmaa ajavassa SCO:ssa. Sekin on ostanut asejärjestelmiä Venäjältä ja rakentanut strategista kumppanuutta EU:n kanssa.
»Intia on asemoinut itsensä kansainvälisillä areenoilla sen mukaan, miten se voi parhaiten ajaa omia etujaan. Näin tekevät kaikki valtiot. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista», sanoo professori Ummu Salma Bava Jawaharlal Nehru -yliopistosta Delhistä.
Bava tutkii ulko- ja turvallisuuspolitiikan, rauhan ja konfliktin sekä globaalin hallinnan kysymyksiä. Hän tuntee erityisesti Intian ja Euroopan suhteiden kiemurat.
Intian ennustetaan olevan pian maailman runsasväkisin valtio. Sen nykyinen 1,4 miljardin väestö kasvaa, kun samansuuruinen Kiinan väkiluku pienenee. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut Intian talouden kasvavan tänä ja ensi vuonna yli kuusi prosenttia. Pitkään jatkunut talouskasvu on lisännyt maan houkuttelevuutta kauppakumppanina. Esimerkiksi EU ja Britannia neuvottelevat Intian kanssa vapaakauppasopimuksesta.
Intian ulkopolitiikan prioriteetteja ovat Bavan mukaan talouden vahvistaminen, turvallisuus ja pääsy käsiksi teknologiaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on heijastunut Intian kahdenvälisiin suhteisiin.
Intia on pidättäytynyt äänestämästä YK:n päätöslauselmista, joissa tuomitaan Venäjä, mutta se on tuominnut sodan muutoin. Syyskuussa pääministeri Narendra Modi totesi Putinille julkisesti kahdenvälisessä tapaamisessa, että »nykyinen aikakausi ei ole sodan aikakausi».
Lännessä moni kuitenkin kokee, ettei maailman suurin demokratia seiso demokratioiden puolella. Intian tyhjän äänestäminen johtuu Bavan mukaan laajemmasta ulkopoliittisesta valinnanvapaudesta ja tasapainoilusta.
Miksi muidenkaan pitäisi seurata lännen periaatteita, jos länsi ei itsekään toimi niiden mukaan?
Monet diplomaatit Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat turhautuneet jatkuvaan painostukseen, kun länsi kehottaa valitsemaan puolensa Ukrainan sodassa. Yhdysvallat vaatii Intiaa valitsemaan puolensa myös suurvaltakilpailussa.
»Binäärinen asetelma, jossa ollaan jollakin puolella, ei jätä mahdollisuuksia neuvottelulle tai keskustelulle. Se ei ole Intian tapa toimia», Bava sanoo.
»Intian on tasapainoteltava erilaisten intressiensä välillä. Se on myös sitoutunut Yhdysvaltoihin ja Kiinaan eri tavoin.»
Globaalin etelän näkökulmasta länsi on tekopyhä. Miksi muidenkaan pitäisi seurata lännen periaatteita, jos länsi ei itsekään toimi niiden mukaan?
Eurooppa jatkaa yhä kauppaa Kiinan kanssa vaikka samaan aikaan moittii sitä entistä autoritaarisemmaksi. Ja jos Eurooppa olisi todella tarttunut toimeen, se olisi irtautunut Venäjän taloudesta ja energiasta jo yli kahdeksan vuotta sitten.
»Ongelma on, että sota Ukrainassa ei alkanut 24. helmikuuta 2022 vaan vuonna 2014, jolloin Venäjä anasti Krimin. Eurooppa ei tehnyt mitään. Se asetti vain joitakin kohdennettuja pakotteita, vaikka kansainvälistä oikeutta rikottiin», Bava sanoo.
Euroopassa monet ovat ihmetelleet, miksi Ukrainan sota ei ole ollut niin perustavanlaatuinen käännekohta kaikkialla. Suomessa Venäjän hyökkäyksen alku oli koko kansan pysäyttänyt eksistentiaalinen šokki.
Bava osoittaa syyttävästi länttä. Se kärsii jonkinasteisesta sokeudesta.
Hän muistuttaa perusasiasta: maailmanpolitiikkaa määrittelee maantiede. Ukrainan sota näyttäytyy kaukaisena globaalissa etelässä, jossa on huomattavia konflikteja ja syviä yhteiskunnallisia ongelmia omastakin takaa.
Jo vuonna 2021, ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, YK:n ruokajärjestö FAO:n mukaan 193 miljoonaa ihmistä kärsi akuutista ruokakriisistä. International Crisis Groupin (ICG) mukaan eurooppalaisdiplomaatit sahasivat maaliskuussa omaa oksaansa vaatimalla Ukrainan tilanteen käsittelyä kokouksissa, joissa olisi pitänyt keskittyä Afrikan sarven nälänhätään.
Loppuvuotta kohti kiihtynyt ruoan ja energian hintojen nousu sekä taantuman uhka varjostavat miljoonien ihmisten elämää ympäri maailmaa.
»Suomessa Venäjän uhka on eri tavalla läsnä kuin Ranskassa. Me jaamme Kiinan kanssa rajan, jonka ympärillä on ollut konflikteja. Meidän tultava sen kanssa toimeen», Bava sanoo.
Bavan mukaan Euroopassa monet eivät ymmärrä sitä, että Etelä-Aasiassa ei ole Naton kaltaista sotilaallista instituutiota, joka tarjoaisi laajempaa kollektiivisen puolustuksen turvaa. Intia on omillaan.
YK on ollut monenkeskisen järjestelmän päänäyttämö, mutta viime vuosina sen mollaamisesta on tullut suorastaan muodikasta. Moitteita ovat saaneet niin turvallisuusneuvosto kuin pääsihteeri ja ihmisoikeusneuvosto. YK:ta syytetään kyvyttömyydestä puuttua maailman konflikteihin – tänä vuonna Ukrainaan.
Se on kuitenkin vahva yksinkertaistus. YK on pystynyt käsittelemään Ukrainaa vaihtelevalla menestyksellä.
Lokakuussa 143 maata antoi yleiskokouksessa äänensä päätöslauselmalle, joka tuomitsi Venäjän laittomat alueliitokset Ukrainassa.
35 maata, muun muassa Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina, pidättäytyi jälleen äänestämästä. Päätöslauselma ei sisältänyt rangaistusta Venäjälle. Marraskuussa yleiskokouksessa enää alle sata maata kannatti päätöslauselmaa, jonka mukaan Venäjän on maksettava sotakorvauksia Ukrainassa tekemistään vahingoista.
Monet Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maat tukevatkin mieluummin sodan lopettamiseen tähtääviä ratkaisuehdotuksia kuin tuomitsevat Venäjän.
ICG-järjestön YK-asioiden johtaja Richard Gowan totesi syyskuussa yleiskokousviikon alla, että diplomaattisen melun keskellä on hukkunut se, että jopa yksi YK-järjestelmän paljon parjattu osa – turvallisuusneuvosto – toimii Ukrainan sodan aikana odotettua paremmin.
Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen neuvosto on hyväksynyt yli kolmekymmentä päätöslauselmaa, saman verran kuin viime vuonna vastaavana aikana.
ICG:n mukaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat onnistuneet, koska suurvaltakiistoja on jätetty taustalle ja asiakysymyksiä on lohkottu osiin. Vaikka päätöslauselmia ei ole saatu aikaan Palestiinan tilanteesta tai Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa, on neuvosto onnistunut jatkamaan kansainvälisiä apurakenteita Afganistanissa ja Somaliassa sekä rauhanturvaoperaatioita Afrikassa.
Monenkeskinen yhteistyö toimii myös ruohonjuuritasolla. Usein unohtuu, että YK hoitaa useita tehtäviä, joita mikään muu taho ei tekisi yhtä laajamittaisesti. Näihin lukeutuvat esimerkiksi miljardin koronarokotteen jakelu köyhissä maissa, muiden tautiepidemioiden pysäyttäminen ja konfliktien rauhoittaminen.
Turvallisuusneuvoston suurimpana ongelmana pidetään pysyvien jäsenten – Yhdysvaltojen, Kiinan, Venäjän, Ranskan ja Britannian – veto-oikeutta. Tilastojen valossa nämä maat ovat myös vähemmän sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin kuin neuvoston ulkopuoliset valtiot. Muutos tapahtui jo 40 vuotta sitten. 2010-luvulla neuvosto hyväksyi vähemmän päätöslauselmia kuin edellisellä vuosikymmenellä, ja pysyvät jäsenet käyttivät aiempaa enemmän veto-oikeuttaan.
Laskelmat perustuvat multilateralismi-indeksiin, jonka on tuottanut International Peace Institute yhdessä Institute for Economics and Peace -laitoksen kanssa. Syyskuussa ensimmäistä kertaa julkaistu indeksiraportti on yritys tarkastella monenkeskisen järjestyksen tilaa määrällisesti 65 eri indikaattorilla vuosien 2010–2020 välillä.
Tulos on selkeä: järjestelmä on kriisissä.
Ihmisoikeuksien, rauhan ja turvallisuuden indikaattorit ovat pudonneet vuodesta 2010. Esimerkiksi aseriisuntasopimusten ratifiointi on hidastunut. Toisaalta jokainen mittari ei ole miinuksella: ei-valtiollisten toimijoiden tai vaikkapa naisten osallisuus ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat parantuneet monella osa-alueella. Naisten määrä on noussut nopeasti esimerkiksi YK:n johtopaikoilla. Myös yhteistyö julkisten ja yksityisten toimijoiden kanssa on kasvanut monenkeskisessä yhteistyössä.
Monenvälisen yhteistyön ongelmien taustalla on iso rakenteellinen kysymys kansainvälisen järjestelmän ja erityisesti YK:n legitimiteetistä ja edustavuudesta sekä toisaalta jatkuvat nopeusvaatimukset.
Näin katsoo globaaliin hallintaan erikoistunut saksalaistutkija Wulf Reiners. Monien valtioiden ja muiden toimijoiden näkemysten yhteensovittaminen vie aikaa, jopa vuosikymmeniä, ja vaatii toimivia instituutioita. Tämä ei tuo hetkessä ratkaisuja päivänpolttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin.
»Toistaiseksi monenkeskinen järjestelmä, joka perustuu kansainväliseen oikeuteen, on osoittautunut ainoaksi toimintakykyiseksi konseptiksi», Reiners toteaa. Hän johtaa Managing Global Governance -ohjelmaa German Institute of Development and Sustainability (IDOS) -tutkimuslaitoksessa Bonnissa.
Globaalin etelän maat ovat tyytymättömiä rooliinsa kansainvälisissä instituutioissa, erityisesti Maailmanpankissa ja IMF:ssä. Legitimiteettiongelmat ja vaikeudet edistää omaa asiaa nykysysteemissä ovat johtaneet monet samanmieliset maat perustamaan uusia yhteistyömuotoja.
Lähde: Institute of Economics and Peace & International Peace Institute, Multilateralism Index 2022 (World Values Survey)
Samaan aikaan valtioiden rinnalle on kasvanut muita vaikutusvaltaisia toimijoita, jotka yhdessä muodostavat monimutkaisen himmelin.
Aktiivisia kansainvälisiä järjestöjä on liki 42 000, laskee Union of International Associations -dokumentointikeskus. Niistä 86 prosenttia on järjestöjä, joiden jäsenet eivät suoraan ole valtioita tai hallituksia, mutta monet toimivat yhteistyössä valtioiden välisten organisaatioiden kanssa.
Multilateralismi-indeksiraportin mukaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteishankkeet ovat yleistyneet esimerkiksi tautien torjunnassa. Toisin sanoen yrityksetkin pyörittävät monenkeskisen järjestelmän rattaita.
Nousevien talouksien merkityksen kasvu näkyy Reinersin mukaan parhaiten epävirallisessa G20-ryhmässä, johon kuuluu 19 keskeistä teollisuusmaata, kehittyvää taloutta ja Euroopan unioni. Rikkaiden länsimaiden rinnalla mukana ovat muun muassa Meksiko, Saudi-Arabia, Turkki ja Argentiina, sekä tietenkin Intia.
Reinersin mukaan G20-ryhmän nousevilla talouksilla on kunnianhimoa ja kykyä muokata yhdessä maailmanpolitiikkaa.
»Maat voivat päätyä myös vähemmän pysyviin kokoonpanoihin tai liittoumiin», Reiners sanoo. Hän arvioi, että tulevaisuus nojaa sekoitukseen alueellisia maaklubeja, epävirallisia foorumeja ja virallisia rakenteita.
Marraskuussa G20-maiden johtajat kokoontuivat Balilla Indonesiassa. Puheenjohtajuus siirtyy Intialle, jota seuraavat vuorollaan Brasilia ja Etelä-Afrikka. Globaalin etelän näkökulma säilynee keskeisenä G20-yhteistyössä vuosia. Reinersin mukaan voidaan jo puhua ryhmän »eteläistymisestä» (southernisation).
Reiners arvioi, että Intian tai Indonesian kaltaiset maat muuttavat globaalia agendaa erinäköiseksi kuin mihin lännessä on totuttu. Suhtautuminen hyvinvointiin, talouskasvuun, ilmastonmuutokseen tai vaikkapa koulutukseen ovat erilaisia. Suurimpia globaalin etelän maita yhdistää esimerkiksi talouden koko, väestö, budjetit ja luonnonvarat. Tämä yhdistelmä tekee maiden näkökulman merkitykselliseksi kaukana rajojensa ulkopuolella.
»Esimerkiksi digitalisaatio Intian kokoisessa maassa poikkeaa eurooppalaisesta näkökulmasta.»
Monet nousevat maat eivät halua, että niitä pakotetaan valitsemaan puolensa.
Yhteistyö edellyttää yhteisiä tavoitteita, jotka johtavat tuloksiin.
G20 tarjoaa tärkeän foorumin asioiden edistämiseksi, mutta yhteistyötä tehdään muuallakin. Maat voivat siis käytännönläheisesti pyrkiä yhdistämään voimiaan kumppaniensa kanssa erilaisissa yhteistyöryhmissä.
Reinersin mukaan on syntymässä vaihtoehtoisia rakenteita, maaklubien, huippukokousten ja epävirallisten foorumien verkostoja globaalin hallinnan hoitamiseksi, myös irrallaan geopoliittisista kysymyksistä.
»Monet nousevat maat eivät halua, että niitä pakotetaan valitsemaan puolensa», Reiners korostaa.
Nykyisen globaalin järjestelmän kohtalon ratkaisee etenkin se, kuinka suuret maat sitoutuvat maailmanpolitiikan arjessa monenkeskiseen yhteistyöhön.
Tai sitten ne rakentavat jotain uutta tilalle.
Perulainen Andy Philipps Zeballos kertoo kannattavansa moninapaista eli multipolaarista kansainvälistä järjestelmää, jossa valta ei ole keskittynyt länteen. Samanarvoisuus koskee kaupankäyntiä ja vaikkapa immateriaalioikeuksia – patentteja, joiden keskittyminen länsimaiseen omistukseen jarruttaa kehitystä, hän sanoo.
Moninapaista maailmanjärjestystä ajaa myös Vladimir Putin. Syksyllä Putin maalaili lännen valta-aseman häviävän: »Ennemmin tai myöhemmin moninapaisen maailman uusien keskusten ja lännen on aloitettava tasavertainen keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta, ja mitä nopeammin sen parempi.»
Venäjä ja Kiina tavoittelevat moninapaista maailmaa, koska ne haluavat olla itse napoja, Yhdysvaltojen veroisia valtakeskittymiä.
Kiina toimii aktiivisesti monenkeskisessä järjestelmässä muokatakseen sen järjestystä mieleisekseen. Se pyrkii määrittelemään uudelleen esimerkiksi YK:n perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, ja sulkemaan järjestelmästä ulos valtioiden ulkopuoliset toimijat, kuten kansalaisyhteiskunnan. Kiina rahoittaa YK:ta toiseksi eniten Yhdysvaltojen jälkeen.
Viimeisen seitsemän vuoden aikana 15:stä YK:n erityisjärjestöstä neljässä on ollut kiinalaisjohtaja. Ennen vuotta 2006 yksikään kiinalainen ei ollut johtanut niitä. Vuonna 2023 useisiin YK-järjestöihin valitaan uusi johtaja.
Moninapaisuus on sekava ja hämärä käsite, sanoo saksalaistutkija Reiners. Se kun tarkoittaa vähän eri asioita kullekin toimijalle.
Monille globaalin etelän maissa moninapaisuus saattaa merkitä lähinnä parempaa vaihtoehtoa nykyiselle, epäoikeudenmukaiseksi koetulle maailmanjärjestykselle.
Zeballosin mukaan Yhdysvallat, EU ja Nato ovat vastustaneet globaalin etelän nousua. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat vauraita ja elävät leveämmin kuin venäläiset tai kiinalaiset.
»Maailma ei ehkä ole niin reilu. Jotkut maat voittavat ja jotkut häviävät. Olemme olleet pitkään häviäjiä.»
Lännessä erilaiset pelastusoperaatiot monenkeskisen järjestelmän varjelemiseksi on aloitettu.
Vuonna 2019 Saksa ja Ranska tekivät aloitteen multilateralismiallianssista, joka vahvistaisi sitoumuksia kansainväliseen järjestykseen. Yhdysvallat aloitti viime vuonna demokratiahuippukokoukset samanmielisten maiden kanssa. Mukaan tosin mahtuivat myös Irak ja Kongon demokraattinen tasavalta. Toistaiseksi näiden pyrkimysten anti on epäselvä.
Reinersin mukaan Euroopan on korkea aika nähdä globaalin etelän maat tasavertaisina yhteistyökumppaneina, joiden kanssa voidaan ratkaista maailman ongelmia. On luonnollista, että monenkeskinen järjestelmä muovautuu uudestaan toisen maailmansodan jälkeisestä eurosentrisyydestä kohti systeemiä, joka heijastaa nousevien talouksien halukkuutta ja kykyä olla globaaleja toimijoita.
EU:n ulkosuhteiden johtaja, korkea edustaja Josep Borrell sanoi lokakuussa, että multilateralismin elvyttämiseksi Euroopan on kuunneltava enemmän muuta maailmaa.
»Ajattelemme, että tiedämme paremmin muiden ihmisten intressit», Borell totesi itsekriittisesti EU-suurlähettiläille.
Toisaalta samalla viikolla hän vertasi puheessaan Eurooppaa puutarhaan ja muuta maailmaa viidakkoon, joka voi vallata puutarhan. Puheen rasistisia ja kolonialistisia kaikuja Borell sai selitellä viikkokaupalla.
Ei ihme, jos viesti ei uppoa Euroopan ulkopuolella.
Lue lisää Ulkopolitiikan teemasta 4/2022:
Lula yrittää kääntää Brasilian muuttoliikkeen suunnan – lähtijöistä yhä harvempi palaa maahan
Venäjän karhu pelastamassa elefantteja – Putin tietää mikä viesti uppoaa Afrikan maissa
»Vuori oli henkeäsalpaava, se näytti mini-Matterhornilta – kuin se olisi tullut suoraan Toblerone-paketin kyljestä», Andrei Jakunin kirjoitti päiväkirjaansa 22. elokuuta 2022. Pitkän purjehdusmatkan jälkeen hän valmistautui kiipeämään Kvasspiggenille, yhdelle Huippuvuorten pohjoisimmista vuorenhuipuista.
Toinen seurueen kiinalaisvalmisteisista kuvauslennokeista oli ollut rikki, mutta huipun valloittamisen aamuna molemmat laitteet toimivat moitteettomasti. Jakunin tarvitsisi niitä sopivan reitin etsimiseen ja tietenkin näyttävien kuvien ottamiseen.
Norja kielsi tänä vuonna Venäjän kansalaisia käyttämästä kuvauslennokkeja ilmatilassaan. 47-vuotias Jakunin rikkoi kieltoa jatkuvasti Huippuvuorten-reissullaan. Kun Jakunin kaksi kuukautta myöhemmin pidätettiin Hammerfestissä ja passitettiin tutkintavankeuteen, poliisin tutkijoilla oli edessään vaikea tehtävä: selvittää, kuka hän oikein on miehiään.
Kenties Kremlin vakooja, joka kuvasi lennokeillaan strategisesti tärkeitä kohteita? Jakuninin Vladimir-isä on Venäjän rautateiden entinen johtaja ja Vladimir Putinin vanha ystävä – ja EU:n pakotelistalla.
Vai onko Jakunin länsimaistunut rikas seikkailija, joka hieman naiivisti ei ollut tullut ajatelleeksi, että venäläisille asetettu lennokkikuvauskielto koskisi häntä? Hänellä on myös Britannian passi, eikä hän omien sanojensa mukaan edes kannata Putinia. Aikeidensa viattomuutta todistaakseen Jakunin luovutti matkapäiväkirjansa Barents Pressille, joka julkaisi siitä katkelmia.
Mitä ikinä olikaan meneillään, Jakunin ei ollut yksin. Saman lokakuisen viikon aikana poliisi pidätti Pohjois-Norjassa kuusi muutakin venäläistä turistia epäiltynä kiellettyjen kohteiden kuvaamisesta. Ainakin yksi heistä oli suuntaamassa Huippuvuorille.
Seuraavalla viikolla Tromssassa vangittiin brasilialaisena tutkijana esiintynyt mies, jonka poliisi uskoo olevan todellisuudessa Venäjän sotilastiedustelupalvelu GRU:n upseeri. Mies oli tutkinut arktisia hybridiuhkia Tromssan yliopiston Grey Zone -ryhmässä.
»High North, low tensions», kuuluu sanonta diplomaattipiireissä. Ajatusta siitä, että maailman poliittiset myrskyt eivät ulotu pohjoisimpaan pohjoiseen, kutsutaan »arktiseksi ekseptionalismiksi». Sen katsotaan alkaneen Mihail Gorbatšovin vuonna 1987 Murmanskissa pitämästä puheesta.
Tänä vuonna arktiseen poikkeukseen on ollut vaikea uskoa.
»Jos moottorikelkkasi hajoaa, kukaan ei kysy kansallisuuttasi ennen kuin auttaa korjaamaan sen», kuuluu sanonta Huippuvuorilla.
Huippuvuorten 3 000 asukkaalla on kokemusta kansojen rauhanomaisesta rinnakkainelosta. Saariryhmä kuuluu Norjalle, mutta vuonna 1920 solmittu Huippuvuorten sopimus takaa 46 maalle oikeuden harjoittaa siellä elinkeinoja. 1930-luvun jälkeen tätä oikeutta on käyttänyt sopimusmaista vain Venäjä. Venäjän valtion omistama kaivosyhtiö Arktikugol pyörittää edelleen Huippuvuorilla omaa hiilikaivoskaupunkiaan, noin 400 asukkaan Barentsburgia.
Yli kolmannes Huippuvuorten asukkaista on muita kuin norjalaisia, ja heidän osuutensa kasvaa. Pääkaupunki Longyearbyen vetää puoleensa erityisesti tutkijoita ja turismityöntekijöitä ulkomailta. Asukkaita on 2 500.
Elämä on omalla tavallaan kansainvälistä myös venäläisillä alueilla, sillä valtaosa niiden asukkaista on ukrainalaisia. Donetskilaisia kaivostyöläisiä on virrannut pohjoiseen jo vuosikymmenten ajan Arktikugolin hyvien palkkojen perässä.
Huippuvuorilla naapurit ovat perinteisesti olleet lähellä ja politiikka kaukana. Jopa keskellä hyytävimpiä kylmän sodan vuosia suhteet norjalaisten ja venäläisten yhdyskuntien asukkaiden välillä olivat lämpimät. Matkailuyrittäjät ovat kuljettaneet turisteja veneillään ja moottorikelkoillaan norjalais- ja venäläisalueiden välillä, ja asukkaat ovat tavanneet toisiaan kulttuuririennoissa ja ystävyysotteluissa.
Mutkaton kansainvälisyys ajautui kriisiin huhtikuun alussa, kun Barentsburgin pääkonsuli Sergei Guschin avasi suunsa Nettavisen-lehdelle. Hän syytti haastattelussa norjalaismedioita valheiden levittämisestä ja väitti ukrainalaiskaupunkien pommituksista levinneitä kuvia lavastetuiksi.
»Meidän on päästävä eroon Ukrainan natseista», Guschin sanoi.
Guschinin sanat yllättivät osan lukijoista. Pääkonsuli tietenkin edustaa Putinin hallintoa, mutta moni Huippuvuorten asukkaista oli ajatellut poninhäntäpäisen, bluesia soittavan, ystävällisen venäläisen edustavan pohjimmiltaan jotain muuta, lempeämpää.
Huippuvuorilla on sijaintinsa vuoksi suuri strateginen merkitys sekä Venäjälle että Natolle. Sieltä voi hallita pääsyä Barentsinmereltä Pohjois-Atlantille tai toisinpäin. Barentsinmerellä majaansa pitävälle Venäjän Pohjoiselle laivastolle Huippuvuorten ja manner-Norjan välinen merialue, Karhusaaren aukko, on elintärkeä.
Huippuvuorten sopimus kieltää alueen käyttämisen »sodanomaisiin tarkoituksiin». Viime vuosina »sodanomaisen» määritelmästä on käyty jatkuvaa vääntöä.
Venäjä on varustanut arktisia tukikohtiaan kovaan tahtiin, ja sen sota-alukset ovat liikkuneet tavallista lähempänä Huippuvuorten demilitarisoituja rantoja. Venäjän mielestä Norja puolestaan rikkoo Huippuvuorten sopimusta muun muassa sallimalla siviilikäyttöön tarkoitetun SvalSat-satelliittiaseman käytön sotilastiedusteluun, esimerkiksi Venäjän sukellusveneiden liikkeiden vakoiluun.
Samalla meneillään on kaksi muutosta, jotka myllertävät Huippuvuorten vakiintuneita asetelmia ja virittävät uusia geopoliittisia jännitteitä.
Ensinnäkin alueelta louhittava hiili ehtyy, mikä uhkaa Venäjän jalansijaa Huippuvuorilla. Huippuvuorten sopimuksen perusteella Venäjä saa olla saarilla niin kauan kuin sillä on elinkeinotoimintaa.
Raskaasti tappiollinen Barentsburgin kaivos on toistaiseksi riittänyt täyttämään sopimuksen ehdot, mutta loppu lähenee vääjäämättä. Venäjä on pyrkinyt luomaan korvaavia työpaikkoja laajentamalla Arktikugolin toimintaa matkailuun ja tutkimukseen.
Kartta: Kauko KyöstiöToiseksi arktinen jää hupenee silmissä. Sulaminen paljastaa uusia rahtireittejä, öljyvarantoja, kaivannaisia ja kalastusmahdollisuuksia. Ne kiinnostavat esimerkiksi Kiinaa, joka puhuu jo »pohjoisesta silkkitiestä»: arktisen alueen maiden – jollaiseksi Kiina lukee itsensä – yhteistyöverkostosta, joka helpottaisi liikennöintiä ja luonnonvarojen käyttöä napapiirin pohjoispuolella.
Toistaiseksi vain Venäjä on ollut avoin Kiinan yhteistyöehdotuksille.
Venäjä näyttääkin käyttävän Huippuvuorilla kaksoisstrategiaa. Barentsburgissa se pitää kynsin hampain kiinni rauhanomaisista elinkeinoistaan, mutta saaria ympäröivillä merialueilla se tekee sotaharjoituksia ja ohjuskokeita pitääkseen Nato-maa Norjan varpaillaan. Kenties sabotaasiakin.
Huhtikuussa 2021 neljä kilometriä tietoliikennekaapelia katosi Jäämeren pohjasta. Norjan merentutkimuslaitos oli käyttänyt sensoreilla varustettua kaapelia kalaparvien seuraamiseen, ja Norjan armeija valvoi saman kaapelin avulla meriliikennettä.
Asia kuitattiin tuolloin vahingoksi, mutta se iski yhteen Norjan suurista huolenaiheista. Merikaapelit ovat hauraita, ja niiden kautta kulkee yli 95 prosenttia maailman internetliikenteestä. Norjan tiedustelupalvelu NIS oli vastikään varoittanut vuosiraportissaan, että Venäjä valmistautuu hyökkäämään merenalaisia kaapeleita vastaan.
Tammikuussa 2022 joku sitten katkaisi toisen Manner-Norjan ja Huippuvuorten välissä kulkevista merenalaisista valokuitukaapeleista. Tätä tapausta oli jo vaikeampi pitää puhtaana vahinkona. Yleisradioyhtiö NRK:n mukaan venäläinen troolari oli ylittänyt kaapelin 20 kertaa sen katkeamisen aikaan.
Huippuvuorten tietoliikenneyhteydet nojaavat kahteen huippunopeaan valokuitukaapeliin. Yhdelläkin on mahdollista pärjätä, mutta jos molemmat olisivat poissa pelistä, elämä pohjoisessa kävisi äkkiä yksinäiseksi. Esimerkiksi huippuvuorelaisia hoitavat lääkärit ovat tavallisesti manner-Norjassa videoyhteyden päässä.
Sellaisen katkon seuraukset huomattaisiin koko maailmassa. Menetettyä kaapelia käyttää maailman suurin satelliittiasema SvalSat, joka sijaitsee Platåbergetin ylängöllä Huippuvuorten pääkaupunki Longyearbyenin kupeessa. Se kerää dataa pohjoisnavan yli lentävistä satelliiteista ja lähettää tiedot valokuitukaapeleita pitkin saman tien maailmalle.
SvalSat-aseman käyttäjiä on niin paljon, että on vaikea edes hahmottaa mitä tapahtuisi, jos joku vahingoittaisi molempia kaapeleita.
Yritin kysyä asiaa SvalSatin johdolta. Vierailu Platåbergetin satelliittiasemalle olikin jo järjestymässä, kun uutinen Tromssan epäillyn venäläisagentin pidätyksestä levisi ja tunnelma Longyearbyenissä tuntui muuttuvan. Turvallisuustilanteeseen liittyvät haastattelut alkoivat yksi toisensa jälkeen peruuntua, mukaan lukien vierailu satelliittiasemalle.
SvalSat ei voi kommentoida ajankohtaisia geopolitiikkaan liittyviä asioita, aseman johtaja Maja-Stina Ekstedt kirjoitti myöhemmin sähköpostissa.
»Mitä palveluihimme tulee, ne toimivat normaalisti.»
Venäjä on varustanut arktisia tukikohtiaan kovaan tahtiin, ja sen sota-alukset ovat liikkuneet lähempänä Huippuvuorten demilitarisoituja rantoja.
Kevään ja kesän mittaan yhteys Huippuvuorten norjalais- ja venäläisyhdyskuntien välillä hiipui. Norjalaiset matkanjärjestäjät eivät enää kuljettaneet turisteja Arktikugolin kohteisiin. Pitkän harkinnan jälkeen lokakuussa Huippuvuorten matkailunedistämistoimisto lopulta lakkasi myymästä Arktikugolin järjestämiä retkiä.
Boikottipäätös oli vaikea, sillä siitä kärsivät myös Arktikugolin ukrainalaiset työntekijät ja moni norjalainen yrittäjä.
Muuttunut tilanne näkyy myös Longyearbyenin yliopistokeskus UNISissa, jossa tutkitaan ja opetetaan esimerkiksi arktista biologiaa, geofysiikkaa ja teknologiaa. Aiemmin UNIS toteutti yhteistyöhankkeita venäläistutkijoiden ja venäläisten tutkimuslaitosten kanssa jatkuvasti, ja Arktikugolilta ostettiin palveluita. Se on nyt loppu.
UNISin toimitusjohtaja Jøran Moen valitsee sanansa varovaisesti. »Me noudatamme viranomaisten ohjeistusta siitä, että yhteistyö venäläisten instituutioiden kanssa oli laitettava tauolle.»
Yhteistyön katkeaminen on tietenkin harmillista hankkeissa mukana olleille tutkijoille, mutta erityisen suuri ongelma se on Venäjälle. Kun Barentsburgin hiilisuonet ehtyvät ja kaivostoiminnan korvaajaksi kaavailtu matkailu- ja tutkimustoiminta kärsivät boikotista, Venäjän jalansija Huippuvuorilla kaventuu entisestään.
Se tuo geopolitiikan sellaisiinkin tiloihin, joissa sitä ei ole tavattu nähdä – esimerkiksi UNISin lämpimille, puupaneloiduille käytäville.
Norja tasapainottelee nyt Huippuvuorten sopimuksen ja oman turvallisuutensa välillä. Se ei voi suoraan rajoittaa Venäjän tai esimerkiksi Kiinan elinkeinotoimintaa Huippuvuorten alueella, mutta se sentään saa päättää pelisäännöistä.
Suomalainen liikemies »Mikael Virtanen» kirjoitti Lähi-itää koskevan asiantuntija-artikkelin, joka julkaistiin englanninkielisellä uutissivustolla. Sitten selvisi, että kirjoittajan lähettämä profiilikuva oli noukittu kuvapankista.
Tapaus ei suinkaan ollut ainoa, vaan täysin keksittyjä asiantuntijoita paljastui suuri joukko. Heillä oli tekaistut ansioluettelot ja sosiaalisen median tilit. Osan kuvat oli varastettu, osalla ne olivat tekoälyn luomia. Valetoimittajien artikkeleita meni läpi myös arvostetuissa lehdissä. Tekstit olivat sinänsä hyvin kirjoitettuja, mutta niillä kaikilla oli vahva poliittinen agenda: Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden Arabiemiraattien näkökantojen tukeminen sekä Iranin ja Qatarin arvostelu.
Tämä vaivalla luotu valetoimittajien verkosto on vain yksi esimerkki verkkovaikuttamisen vyyhdestä, jota qatarilaisen Hamad Bin Khalifa -yliopiston apulaisprofessori Marc Owen Jones avaa kirjassaan Digital Authoritarianism in the Middle East.
Etenkin Saudi-Arabia on kunnostautunut viime vuosina aggressiivisen ja teknisesti hienostuneen disinformaation levittämisessä ja sosiaalisen median manipuloinnissa. Vastapuolella Iran ja lukuisat muut maat osallistuvat samaan kamppailuun joko omin voimin tai tilaamalla palveluita länsimaisilta viestintäyrityksiltä.
Venäjän verkkovaikuttamisesta tutuksi tulleita trollitehtaita löytyy monista Lähi-idän maista, ja keinotkin ovat samanlaisia. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa sadat nuoret miehet ympäri maata saavat palkkaa uhkailemalla tai esittämällä perättömiä syytöksiä hallinnon vastustajista internetissä, tai kehumalla hallituksen päätöksiä, joita heille päivittäisessä etäkäskynjaossa ilmoitetaan. Aidon kansalaisaktiivisuuden tunnelmaa jäljitellään käyttämällä humoristisia kuvia, meemejä.
Laajemman liikehdinnän tai kansansuosion vaikutelma voidaan antaa boteilla eli tuhansilla tietokoneohjelman luomilla ja hallinnoimilla tileillä. Botit valjastettiin esimerkiksi toivottamaan presidentti Donald Trump tervetulleeksi Riadiin toukokuussa 2017. Sama menetelmä oli käytössä Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanin Lontoon vierailulla vuonna 2018. Toki myös perinteisiä katuvarsimainoksia oli ostettu yli miljoonalla punnalla.
Perinteinen media, etenkin televisio, on kuitenkin säilyttänyt roolinsa mielipiteen muokkaajana, mikä ei ole jäänyt valtiotasolla huomaamatta. Qatarin emiirin rahoittama satelliittikanava Al Jazeera onnistui särkemään monien arabimaiden informaatiokontrollin. Sitä vastaan on kuitenkin taisteltu tarjoamalla yhtä korkeiden tuotantoarvojen vaihtoehtoja, kuten saudien Dubaihin perustama Al Arabiya.
Valheet ja petos ovatkin vain yksi verkkovaikuttamisen tavoista. Myös totuuksilla voi kilpailla, nostamalla yhtä esiin toisen kustannuksella. Tietoisuus erilaisista vaikuttamiskeinoista ja hyvä medialukutaito onkin yhä tärkeämpää, niin Lähi-idässä kuin muuallakin.
Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
Marc Owen Jones: Digital Authoritarianism in the Middle East. Deception, Disinformation and Social Media. Hurst & Company 2022, 392 s.
Helena Immosen kirjoissa esiintyvä presidentti Sauli Niinistö on fiktiota, vaikka muistuttaakin tuntemaamme Niinistöä. Kuva: Mikko Rasila
Yhdeksän vuotta Puolustusvoimilla työskennellyt kirjailija Helena Immonen ammentaa toden tuntua kokemuksistaan ja verkostoistaan. Operaatio Punainen kettu ja tänä vuonna ilmestynyt Operaatio Aavikkokettu herättävät turvallisuuspolitiikan eloon.
Mistä sait kimmokkeen kirjoittaa jännitysromaaneja?
Se oli itsellenikin vähän yllätys. Pöytälaatikossani oli jo valmiina lastenkirjoja ja fantasiaseikkailuja, kun vuonna 2019 sain kustannussopimuksen ensimmäiselle romaanilleni Operaatio Punaiselle ketulle.
Olin lukenut muutamia jännäreitä ja mietin, miksi niissä ei kuvata tapahtumia tavallisten ihmisten näkökulmasta.
Oman reserviläistaustani vuoksi pohdin asevelvollisuusarmeijaa: moni konflikti koskettaisi laajasti suomalaista kansaa. Kun en tällaista kirjaa löytänyt, päätin kirjoittaa sen itse.
Moni turvallisuuspolitiikan kommentaattori on ylistänyt kirjojasi. Mikä merkitys tällä on ollut?
Kun Punainen kettu ilmestyi 2020, olin esikoiskirjailija, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Muutamat turvallisuuspolitiikan seuraajat alkoivat puhua kirjasta sosiaalisessa mediassa, ja siitä lähti lumipalloefekti. Sitten kirja arvosteltiin Helsingin Sanomissa ja painos myytiin loppuun. Mutta suosio alkoi turpo-ihmisten pöhinästä.
Alkusyksystä ilmestynyt Operaatio Aavikkokettu sijoittuu osin Afganistaniin. Millaista taustatyötä teit kirjaa varten?
En ole käynyt Afganistanissa, mutta haastattelin siellä palvelleita suomalaisia. Heidän kauttaan sain kuvan, millaista arki siellä on, miltä haisee ja tuntuu, mitä näkyy. Operatiivisia faktoja olen napannut muun muassa Puolustusvoimien ja Naton avoimista lähteistä.
Kuinka tärkeänä pidät realismia, esimerkiksi sotilaallista sanastoa ja poliittisia tapahtumia, jännityskirjallisuudessa?
Jännärissä oleellista on, että kirjoittaja osaa kertoa tarinan uskottavasti. Mutta Kettu-sarjassa lähestymistapani on alusta asti ollut mahdollisimman inhorealistinen. Halusin, että geopoliittinen ympäristö, yhteiskunta ja skenaariot ovat niin realistisia kuin mahdollista. Jotta lukija uskoo, että näin voisi tapahtua. Tämä korostuu etenkin Punaisessa ketussa.
Aavikkoketussa on enemmän kaunokirjallisia ratkaisuja, mutta olen pyrkinyt siihen, että geopoliittinen ja sotilaallinen ympäristö on mahdollisimman totuudenmukainen.
Ketkä ovat kirjallisia esikuviasi?
Työhöni vaikuttavat kirjat ovat pitkälti muita kuin trillereitä. Omat inspiraation lähteeni ovat fantasiakirjallisuudessa sekä lasten- ja nuortenkirjoissa. Pikku prinssi on innoittanut minua, samoin fantasiakirjallisuuden klassikot Tolkienista Harry Potteriin.
Kotimaisen kirjallisuuden puolelta Sally Salmisen Katrina on ollut minulle merkittävä kirja; dekkaripuolelta taas Agatha Christie. Jännityskirjallisuus on perinteisesti juonivetoista, mutta itseäni kiinnostavat eniten ihmisten tarinat. Se ehkä tulee näistä muista genreistä.
Millaista on kirjoittaa turvallisuuspoliittista fiktiota kiperässä maailmantilanteessa?
On tietysti hankala kirjoittaa mahdollisimman realistista ja ajassa kiinni olevaa geopoliittista jännäriä, kun kuukausissa tai viikoissa saattaa tapahtua perustavanlaatuisia muutoksia.
Kun kirjoitin Aavikkokettua, länsi oli vetäytymässä Afganistanista. Vetäytyminen, Kabulin romahdus ja evakuointi tapahtuivat samalla kun kirjoitin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ehti alkaa helmikuussa kirjan valmistumisen ja julkaisun välissä. Poistin vielä ennen julkaisua kirjasta viittauksia tapahtumiin Ukrainan rajoilla, jotka olin kirjoittanut syksyn 2021 tilanteessa. Ne olisivat näyttäneet hölmöiltä siinä tilanteessa.
Mikä merkitys on fiktiolla ajankohtaiskeskustelussa?
Ajatukseni on popularisoida maanpuolustusta ja turvallisuuspolitiikkaa ihmisille, jotka eivät niitä muuten seuraa. Mitä esimerkiksi asevelvollisuus voi tarkoittaa yksittäisen ihmisen kannalta. Fiktiossa voi käsitellä asioita, joihin ei välttämättä faktojen pohjalta pysty tarttumaan.
Kuvaamasi sotilasmaailma mielletään usein kovin miehiseksi. Miten näet sukupuolten tasa-arvon turvallisuuspolitiikan alalla?
Meillä asevelvollisuus koskee vain miehiä, joten senkin vuoksi miehet suuntautuvat enemmän sotilaallisiin kysymyksiin. Oma kokemukseni on, että naiset kyllä pääsevät maanpuolustuksen asiantuntijapiireihin, jos on kiinnostusta ja osaamista. Totta kai naisia voisi aina olla enemmänkin.
Kannatan kaikille yhtäläistä asevelvollisuutta tai yleistä kansalaispalvelusta; Ukrainan sotakin on näyttänyt, että kaikkia tarvitaan. Eritaustaiset ihmiset rikastavat keskustelua.
Mihin kirjasi vievät seuraavaksi?
Seuraava kirja käsittelee jollain tapaa pohjoista ilmansuuntaa Suomen näkökulmasta. Siellä on kiinnostavia kehityskulkuja meneillään.
Helena Immonen: Operaatio Aavikkokettu. Docendo 2022, 416 s.
Juttua korjattu 12.12. klo 11.20: Immonen sai ensimmäisen kustannussopimuksensa vuonna 2019, ei 2018.
Monia naisten asemaa ja oikeuksia esille nostaneita ihmisiä on pidätetty ja teloitettu Iranissa.
Miljoonat iranilaiset ovat protestoineet pitkin syksyä yli 50 kaupungissa ympäri maata. Mielenosoitukset alkoivat syyskuussa, kun siveyspoliisi murhasi väärästä huivinkäytöstä syytetyn Mahsa Aminin.
Iranissa on ollut suuria protesteja ennenkin: vuonna 2009 vastustettiin epärehellisiä vaaleja, vuosina 2017 ja 2019 vaadittiin parempaa taloutta. Tietokirjailija ja Lähi-idän politiikan tuntija Airin Bahmani pitää nykyisiä protesteja silti poikkeuksellisina.
»Tällä hetkellä mielenosoittajia yhdistää laaja ja ennennäkemätön solidaarisuus yli etnisten, uskonnollisten ja sukupuolten välisten rajojen.»
Kun vuonna 2009 protestoi lähinnä keskiluokka, nyt myös köyhät työläiset öljynjalostamoissa ja kemikaalitehtaissa ovat lakkoilleet näkyvästi. Poikkeuksellista on sekin, että eturintamassa ovat olleet nuoret naiset ja koulutytöt. Naiset ovat vaatineet vapauksia ja yhdenvertaisuutta Bahmanin mukaan pitkään, mutta valtio on tukahduttanut äänet.
Kansannousut saattavat johtaa vallankumouksiin, kuten vuoden 2011 arabikeväänä. Viime vuosina valta on vaihtunut kansan kapinoinnin tähden Algeriassa ja Sudanissa. Useimmiten suuretkaan protestit eivät silti johda vallankumoukseen.
Yliopistonlehtori Teppo Eskelinen Itä-Suomen yliopistosta sanoo, että protestien kuivahtamista selittää järjestäytymisen vaikeus. Autoritaariset valtiot ovat varautuneet kapinoihin. Turvallisuuskoneistot pitävät huolta, että kaikki todennäköiset vallankaappaukset estetään.
»Vallankumous edellyttää yleensä sitä, että joku osa turvallisuuskoneistoa kääntyy kumouksen puolelle», Eskelinen sanoo.
Myös Iranissa valtionsorron tarkoituksena on kitkeä kaikki sen valta-asemaa horjuttavat tai edes sen legitimiteettiä kyseenalaistavat toimet, Bahmani toteaa. Hänen mukaansa yli neljä vuosikymmentä jatkuneella sorrolla on ollut laajoja seurauksia: Iranissa on kymmeniätuhansia poliittisia vankeja ja miljoonat iranilaiset asuvat maanpaossa.
»Toisinajattelijoita, taiteilijoita ja toimittajia on teloitettu läpi islamistihallinnon valtakauden.»
Vaikka hallinto pyrkii luomaan pelon ilmapiiriä ja rajoittamaan kansalaisten järjestäytymismahdollisuuksia, niillä harvoin saadaan Bahmanin mukaan hiljennettyä kaikki kritiikki ja vallankumoushenki. Kuukausia kestäneissä protesteissa viesti on selvä: enemmistö iranilaisista haluaa maasta demokraattisen valtion, missä toteutuvat laajat ihmis- ja perusoikeudet.
Julkiset joukko-oikeudenkäynnit, joissa mielenosoittajia teloitetaan, vaikuttavat Bahmanin mukaan siihen, kuinka pitkään ihmiset pystyvät jatkamaan protesteja.
»Tiedämme lisäksi, että Iran on pyytänyt Venäjältä apua protestien tukahduttamiseen», Bahmani sanoo.
Hänestä kansainvälisen yhteisön reaktioilla ja Iranin hallinnon toimien tuomitsemisella voi olla myönteisiä vaikutuksia protestien etenemiseen.
Saksa tarvitsee aktiivista ulkopolitiikkaa. Monet ovat sitä mieltä, että nykyisenä keskinäisriippuvuuden ja globalisaation aikana saksalaista ulkopolitiikkaa ei edes voi olla. Tämä on väärin, sillä »lähes kaikki mikä on meille olennaisesti tärkeää», riippuu siitä, onko Saksa aktiivinen vai ei.
Näin sanoo uudessa pamflettikirjassaan Norbert Röttgen. Hän on kristillisdemokraattisen CDU-puolueen johtavia ulkopoliitikkoja ja on toiminut muun muassa liittopäivien ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana.
Euroopan unionin kehitys ulkopoliittiseksi toimijaksi riippuu ratkaisevasti Saksasta, sanoo Röttgen. Samoin Saksasta riippuu, alkaako Venäjä ottaa eurooppalaiset vakavasti ja pystyykö Kiina lyömään kiilaa Euroopan ja Yhdysvaltojen väliin. Yhdysvallat pitää silmällä erityisesti Saksaa, kun se arvioi Euroopan luotettavuutta liittolaisena.
Saksan ulkopolitiikasta, sen päämääristä ja voimavaroista niiden saavuttamiseksi ei puhuta Röttgenin mukaan juuri mitään. Näin oli myös viimevuotisissa liittopäivävaaleissa. Tämä johtuu siitä väärästä olettamuksesta, että ulkopolitiikalla ei voiteta vaaleja.
Joka luottaa Huaweihin, luottaa Kiinan kommunistiseen puolueeseen, Röttgen sanoi tv-keskustelussa pari vuotta sitten. Kirjassa hän kertoo, että liittopäivien enemmistön päätöksellä myös turvallisuuspoliittiset seikat on otettava huomioon matkapuhelinverkkoja rakennettaessa.
Taloudellinen riippuvuus Kiinasta on moninkertaista Venäjä-riippuvuuteen verrattuna, mutta sitäkin pitää pyrkiä vähentämään. Röttgenin mukaan saksalaiset ja eurooppalaiset eivät kuitenkaan halua kylmää sotaa Kiinan kanssa. Tämä on todettava myös Yhdysvalloille. Yhteistyö Kiinan kanssa on välttämätöntä monilla aloilla, kuten ilmastopolitiikassa.
Röttgen huomauttaa Vladimir Putinin todenneen jo vuonna 2008 George W. Bushille, ettei Ukraina ole valtio eikä kansa. Taustalla on Putinin pelko, että Ukraina voisi menestyä, jos se valitsee Puolan ja Baltian maiden tavoin eurooppalaisen tien.
Länsi reagoi vuonna 2014 Krimin anastamiseen ja Venäjän sotaan Itä-Ukrainassa pakotteilla, joiden luomisessa Saksalla oli jopa keskeinen rooli. Kohtalokkaan virheen Saksan hallitus sen sijaan teki jo seuraavana vuonna antamalla tukensa Nord Stream 2 -kaasuputkelle halvan energian toivossa. Se oli alusta lähtien tarkoitettu poliittiseksi aseeksi Ukrainaa vastaan, sanoo Röttgen.
Jos Putinia ei nyt pysäytetä, hänen metodinsa – poliittisten tavoitteiden ajaminen sodalla – saa kopioijia. Saksan on myös tunnustettava, että maailma ei ole täydellinen ja vahvistettava asevoimiaan. Nyt ne ovat olennaisilta osiltaan toimintakyvyttömiä. Aiheesta on puhuttu Saksassa paljon.
Tämäkin merkitsee avuttomuutta, josta on päästävä eroon. Rauhaa ja vapautta ei voida turvata ilmaiseksi, sanoo Röttgen.
Norbert Röttgen: Nie wieder hilflos! Ein Manifest in Zeiten des Krieges. Dtv Verlagsgesellschaft 2022, 137 s.
