Aktivisti Monika Dirsytė suljettiin lasisokkeloon osana performanssia Ukrainan Nato-jäsenyyden puolesta. Esitys jouduttiin keskeyttämään puoli tuntia etuajassa Dirsytėn huonovointisuuden takia. Paikalle kutsutiin ensihoito.
»Voitte ajaa Puolaan ja Latviaan. Venäjälle, Valko-Venäjälle tai Ukrainaan ette.»
Autovuokraamon työntekijän sanat eivät jätä sijaa vastaväitteille. Liettua on pieni maa, jolla on suuret rajat.
Ajomatkan määränpää on Suwałkin käytävä, jota on tituleerattu muun muassa »maailman vaarallisimmaksi paikaksi». Noin 90 kilometrin mittainen raja-alue erottaa toisistaan paitsi Puolan ja Liettuan, myös Venäjän ja sen erillisalueen Kaliningradin, Venäjän Itämeren-laivaston päätukikohdan.
Suwałkin käytävä on eittämättä Naton heikko kohta. Alueen miehittäminen katkaisisi puolustusliitolta sen ainoan maayhteyden Baltian maihin, joiden rooli on korostunut Venäjän hyökkäyssodan käynnistyttyä. Venäjä on vihjaillut ässästä hihassaan jo vuosia, ja maan on epäilty harjoittelevan käytävän haltuunottoa näyttävissä Zapad-sotaharjoituksissa, joita se on järjestänyt Valko-Venäjän kanssa neljän vuoden välein.
Heinäkuisena sunnuntaina ajo kohti Suwałkia sujuu kuitenkin rauhallisesti. Etukäteen matka raja-alueelle jännittää, mutta paikan päällä odottavat vain kauniisti vihertävät puut ja muutama rekka levähdyspaikalla. »Euroopan vaarallisin raja» on niin huomaamaton, että sen ylittää vahingossa.
Tiellä on vain vähän liikennettä, mutta ohi ajavien autojen rekisterikilpien maavalikoima on laaja: Tšekki, Latvia ja Puola. Venäjä ja Valko-Venäjä.
Vaikka kirjavan naapuruston kanssa on opittu yhteisen historian muokkaamana elämään, moni asia on nyt toisin. On naapuri, joka terrorisoi pienempäänsä. Liettuassa vierailevalle käy nopeasti ilmi, että siellä kansakunnan sydän sykkii Ukrainalle joka solullaan.
Baltian eteläisimmässä valtiossa Ukrainalle osoitetaan tukea kaikkialla. Suurimmissa kaupungeissa Vilnassa ja Kaunasissa Ukrainan lippu on kuin synonyymi Liettuan lipulle. Huoltoasemalla Hesburger-lipun vierellä liehuvat Ukrainan ja Liettuan liput herättävät jopa hieman hilpeyttä.
Katukuvassa ovat edustettuina myös puolustusliiton ja Euroopan unionin liput. Vilnan linja-autojen valotauluissa loistavat sydämet Ukrainalle.
Liettua on tullut tutuksi rohkeista lausunnoista, suurvalloille uhittelusta ja ehdottomasta ihmisoikeusperustaisesta ulkopolitiikastaan, jota on nimitetty uusidealistiseksi. Kaikki kolme Baltian maata ovat tunnettuja siitä, etteivät ne tiukassakaan paikassa säästele sanojaan.
Erityisesti Liettua on ulkopolitiikassaan härnännyt isompiaan. Vuonna 2021 Vilnassa avattiin Taiwanin diplomaattinen edustusto, mikä viilensi Liettuan välejä Kiinaan. Venäjää Liettua on kritisoinut kovin sanoin jo vuosikymmeniä.
Kuoroon ovat yhtyneet myös Latvia ja Viro. Vuonna 2008 Baltian maat kuuluivatkin äänekkäimpiin Georgian sodan vastustajiin. Siinä missä muualla Euroopassa tuki länsimieliselle Georgialle jäi laimeaksi, Baltiassa tapahtumia verrattiin jopa toisen maailmansodan alkutahteihin.
Osin maiden ärhäkkyys on itsesuojelua, arvioi vanhempi tutkija Iro Särkkä Ulkopoliittisesta instituutista. Naton reunavaltioina ja Venäjän naapureina Baltian maiden on täytynyt pitää ääntä omista turvallisuuspoliittisista intresseistään.
Kun Baltian maat liittyivät Natoon vuonna 2004, se oli vielä toisenlainen organisaatio. Puolustusliitto painotti sotilaallisissa toimissaan Afganistanin ja Irakin kaltaisia operaatioita, jotka vastasivat suurten Nato-maiden kuten Yhdysvaltojen, Ranskan ja Britannian haluun rakentaa suurvalta-asemaansa.
Nyt Baltian Venäjä-painotteinen politiikka on myös Naton politiikkaa. Syy ei tosin ole pienten maiden kannanotoissa vaan maailman nykytilassa.
Joka tapauksessa tuki otetaan Baltian maissa ilolla vastaan. Naton »tehostetun läsnäolon» joukkoja on kaikissa kolmessa maassa. Puolustuksen vahvistamista johtaa Virossa Britannia, Latviassa Kanada ja Liettuassa Saksa. Vaikka kyse on enimmillään muutaman tuhannen sotilaan joukoista, symbolisesti ja pelotteen kannalta niiden arvo on suuri.
Jos Venäjä sijoittaisi joukkojaan Valko-Venäjälle, Baltian maat on karttaa katsoen käytännössä motissa.
Kartta: Kauko KyöstiöNaton pelotetta ja puolustusta vahvistavat toimet on kaivettu uudelleen esille, ja entistä järeämpää varautumista on havaittavissa myös jäsenmaiden sisällä. Muun muassa Latvia otti tänä vuonna uudelleen käyttöön asevelvollisuuden, jonka se poisti 2000-luvun alussa liityttyään Natoon.
»Kylmän sodan jälkeen moni tuore Nato-maa siirtyi ammattiarmeijoihin, mikä perustui Natossa vallalla olleeseen käsitykseen, että perinteisen sodankäynnin aika on ohi», Särkkä selittää.
Vuoden 2014 Krimin valtaus herätti Nato-maat haaveunesta. Puolustusliitto on perustanut toinen toistaan korkeamman valmiustason joukkoja. Naton nopean toiminnan joukkojen määrä päätettiin vuoden 2022 huippukokouksessa nostaa 300 000 sotilaaseen.
Lisää muutoksia odotetaan tänä vuonna, mikä tarkoittaisi sotilaallisia vahvistuksia myös Baltian rajalle. Eivätkö aseet ja pataljoonat sodi maiden ihmisoikeusperustaista ja idealistista politiikkaa vastaan?
Eivät, toteaa Särkkä. Sotilaallisella valmistautumisella suojellaan paitsi valtion rajoja, myös läntistä arvopohjaa.
»Naton toiminta perustuu ihmisoikeuksien kunnioittamisen, demokratian ja sääntöpohjaisen kansainvälisen oikeuden kaltaisille arvoille. Arvopohjan puolustuksen välineellistäminen tarkoittaa, että ajatusten lisäksi pitää olla käytössä rautaa.»
Ilmahälytyksen ja räjähdysten äänet täyttävät Vilnan keskustan. Täällä ne soivat kuitenkin esitysluonteisesti. Liettuan kansalliskirjaston portaiden juurelle on Nato-huippukokouksen avajaispäivänä rakennettu lasisokkelo, jossa ryömii mustiin pukeutunut nainen.
Nainen on Monika Dirsytė, liettualainen performanssitaiteilija. Esiintyjän kasvot kääntyvät tuskaiseen irvistykseen hänen vääntäytyessään eteenpäin ranne- ja polvisuojissa. Suojista ei ole loputtomiin hyötyä ahtaassa lasiputkessa, johon heinäkuun aurinko epäilemättä luo läkähdyttävän lämpötilan. Takana on neljä tuntia ryömimistä, edessä toiset neljä.
En ole naiivi, kuten tekin ehkä olette.
Performanssi vaikuttaa tuskaiselta, ja niin on tarkoituskin. Dirsytė on kehittänyt liettualaisen aktivistin Agnė Grigaliūnienėn kanssa esityksen, jonka tarkoitus on ilmentää kärsimyksentäyteistä matkaa kohti vapautta – kuten Ukrainassa.
Lasisokkelon takana näytöllä kuvat vaihtuvat nopeaan tahtiin. Video on koostettu ukrainalaisten dokumentaristien materiaalista, jota he ovat kuvanneet Venäjän armeijan hirmuteoista: huutavia ihmismassoja, räjähdyksiä, liehuva Ukrainan lippu. Lopussa mustalle näytölle piirtyy valkoinen teksti Open Nato’s doors for Ukraine now – avatkaa Naton ovet Ukrainalle välittömästi.
»Ukrainan Nato-prosessi on ryöminyt eteenpäin kuten kollegani juuri nyt. Se on hyvin erikoista. Toisaalta maailma kyllä auttaa Ukrainaa, mutta samalla koemme olomme jollain tapaa epämukavaksi valitessamme puolemme yksinkertaisessa kysymyksessä», Grigaliūnienė sanoo.
Performanssin tapahtumapaikka, Vilnan itsenäisyyden aukio, ei ole valikoitunut sattumalta. Grigaliūnienė herkistyy kerratessaan, miten hänen vanhempansa ja isovanhempansa puolustivat maataan Neuvostoliitolta samaisella paikalla yli 30 vuotta aikaisemmin.
Onpa tien toisella puolella sattumoisin myös Nato-huippukokouksen ilmoittautumiskeskus. Selvää on, että Grigaliūnienė ei usko muun maailman ymmärtävän tilannetta yhtä hyvin kuin liettualaiset.
Tuhannet ihmiset kokoontuivat Lukiškės-aukiolle osoittamaan tukensa Ukrainan presidentti Zelenskyille.
»En ole naiivi, kuten tekin ehkä olette», hän sutkauttaa yllättäen. Kansainvälisillä kentillä suomalaisia usein kiitellään aseavusta ja nopeista toimista Ukrainan hyväksi, mutta Vilnan keskustassa tekninen apu ja rahalahjoitukset eivät riitä mittariksi. On oltava valmis likaamaan kätensä.
Myös muut valtiot kuitenkin heräävät vielä Venäjän pahuuteen, Grigaliūnienė sanoo. »He ovat tuhonneet elämiä ja valtioita jo 300 vuoden ajan. Nyt riittää.»
Performanssin kieli ja kuvasto on vahvaa, samoin liettualaisten aktivistien palo Venäjän kukistamiseksi. Onko sotaa käyvän suurvallan vastustaminen kuitenkaan poikkeuksellisen rohkeaa?
Aleksanteri-instituutin akatemiatutkija Una Bergmane suhtautuu skeptisesti epäitsekkyyden ja idealismin eetokseen, joka Baltian maiden yllä leijailee. Ukrainan äänekäs tukeminen ei Itä-Euroopan mailta ole kovinkaan pyyteetön teko.
»Baltian maat toimivat ehdottoman oikein. Syynä on kuitenkin ennen kaikkea heidän oma turvallisuutensa, jota käynnissä oleva konflikti uhkaa», Bergmane kertoo myöhemmin puhelimessa.
Bergmane viittaa esimerkiksi vuoden 2015 pakolaiskriisiin, jonka aikana Baltian maat suhtautuivat Syyrian sotaa pakenevien hätään lähinnä kiusallisena ongelmana. Valko-Venäjän sisäpolitiikan ongelmiin suhtauduttiin erityisesti Latviassa pitkään maltillisesti. Suhteissaan Keski-Aasian maihin Baltian maat ovat toivoneet voivansa pelkällä hyvällä esimerkillä houkutella valtioita kohti länttä ja näin heikentää Venäjän asemaa.
Baltialaiseen ulkopolitiikkaan liitetty uusidealismin käsite ei saa Bergmanelta varauksetonta tukea. Jos idealismi ymmärretään epäitsekkyydeksi, ei Baltian taistelu Venäjää vastaan täytä vaatimuksia, hän sanoo.
Sen sijaan hän pitää onnistuneena sitä, miten maat ovat yhtenäistäneet rivinsä. Yhdessä pienten maiden on helpompi luoda vaikuttavaa ja kunnianhimoista ulkopolitiikkaa.
Ukrainan tilanne on Baltian maille myös paradoksaalinen. Vaikka Krimin miehitys ja siitä seurannut sotatila on heikentänyt tuntuvasti myös Baltian turvallisuustilannetta, samalla se on näkyvästi parantanut maiden sananvaltaa maailmanpolitiikassa.
»Vuoteen 2014 asti Baltian maiden huolia ei kuunneltu».
Sekä Krimin miehityksen ja nyt Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen länsi on ottanut Baltian turvallisuustilanteen aiempaa vakavammin huomioon, Bergmane sanoo.
Vilnalainen Ugne on ylpeä Naton huippukokouksen järjestämisestä kotikaupungissaan. »Näin näytämme, että olemme vahvoja.»
On taustalla sitten idealismi tai pragmatismi, Euroopan sodan keskellä Liettua käyttää ääntään Ukrainan hyväksi.
Naton huippukokouksen ajaksi Vilnan keskustassa Lukiškės-aukiolle rakentuu lava, jonka yläreunassa lukee #UkraineNATO33. Luku viittaa tavoitteeseen liittää Ukraina Naton 33. jäsenmaaksi heti Ruotsin jälkeen. Coverbändi harjoittelee lavalla Ukrainan euroviisuedustajana tunnetun Kalusch Orchestran kappaletta.
Penkillä aukion laitamilla istuu 31-vuotias arkkitehti Ugne, joka on tullut aistimaan suurtapahtuman tunnelmaa lounastauollaan. Hän kertoo olevansa ylpeä tavasta, jolla hänen kotimaansa ottaa kantaa Ukrainan puolesta. Liettualaisten omasta taipaleesta Neuvostoliiton vallan alla on vain muutama vuosikymmen, ja siksi sota on herättänyt heissä vahvan kansallistunteen.
Ugnen mukaan aktivismi ja äänekkäät kannanotot ovat olleet osa liettualaista politiikkaa jo pitkään.
»Luulen, että se on meillä verissä. Ehkä kyseessä on pienen maan asema. Muistan tämän jo lapsuudesta, asiat ovat olleet näin koko elämäni.»
Ugne on iloinen Naton ja sen jäsenmaiden vahvasta läsnäolosta kotimaassaan huippukokouksen aikana. Myös liittolaiset näkevät esillä olevat liehuvat liput »niin kuin niiden kuuluisi olla», kuten Ugne hieman paheksuvasti mutisee.
Liettualainen mentaliteetti ei anna sijaa harmaan sävyille Venäjästä puhuttaessa, eikä Ukrainan tukemisesta oteta vapaapäiviä.
»Kun menemme ulkomaille lomailemaan ja kuulemme jonkun puhuvan venäjää, menemme sanomaan ’Slava Ukraini’ nähdäksemme, onko henkilö meidän puolellamme vai ei», Ugne kertoo nyrkkinsä ilmaan nostaen.
Ukrainan värit vilisevät Vilnan kaduilla. Sininen ja keltainen koristavat niin kauppojen ja julkisten tilojen kuin yksityisasuntojen julkisivuja.
Nato-huippukokouksen aikana kaupunki kuhisee kansainvälisiä päättäjiä, ja Vilnan asukkaita on kehotettu suosimaan etätöitä. Tänä iltana kadut kuitenkin täyttyvät tuhansista ihmisistä, kun aukion lavalle astuu vastarinnan ruumiillistuma, presidentti Volodymyr Zelenskyi. Ihmiset ovat verhoutuneet Ukrainan ja Liettuan lippuihin, ja osa juoksee varmistaakseen paikkansa yleisössä.
»Ukrainan liput Liettuan kaduilla osoittavat, että olemme jo liittolaisia ja että Ukraina puolustaa omaa ja teidän vapauttanne», Zelenskyi julistaa raikuvien suosionosoitusten saattelemana.
Zelenskyin takia keskustan liepeille ovat saapuneet skeittaamaan myös Artem, 23 ja Vlad, 26. Kaksikon tausta yllättää – Artem on paennut sotaa Ukrainasta, Vlad Venäjältä.
»Monet venäläiset pakenevat Liettuaan, jos heillä on ongelmia viranomaisten kanssa. Vladin tapaus on samankaltainen: ennen sotaa hän dokumentoi journalistina venäläisen poliisin väärinkäytöksiä ja yhteyksiä huumekartelleihin», Artem selittää englanniksi ystävänsä puolesta.
Artemin mukaan Liettuan maahanmuuttajayhteisö on tiivis. Kaverukset tapasivat toisensa Liettuassa toimivan venäjänkielisen median järjestämässä elokuvaillassa.
Liettuan varaukseton tuki maahanmuuttajille on herättänyt Artemissa ja Vladissa jopa ihmetystä. Paikallisten kanssa käytyjen keskustelujen perusteella syyt ovat kuitenkin selvät: venäläisten miehitys olisi mahdollinen myös Baltiassa, eikä sodan uhka tunnu alueella lainkaan niin abstraktilta kuin muualla Euroopassa.
Liettuan rajat käyvät keskustelussa jälleen selväksi. Venäjänkieliseen maahanmuuttajayhteisöön lukeutuu ihmisiä niin Ukrainasta, Venäjältä kuin Valko-Venäjältä. Artemin mukaan Liettua on ukrainalaiselle hyvä paikka olla.
»Saat paljon tukea paikallisilta, jopa maahanmuuttajilta. He ovat täällä todennäköisesti poliittisista syistä, joten olette samalla puolella.»
Artem on silmin nähden vaikuttunut siitä humanitaarisesta ja taloudellisesta avusta, jota Liettua hänen kotimaalleen tarjoaa. Vastalahjana nuorella miehellä on tarjota jotain suurta: varaukseton kannatus Latvian jalkapallomaajoukkueelle.
»He ovat meidän tiimimme, meidän poikamme.»
Vain kuukausi vierailun jälkeen tunnelma Suwałkin käytävällä sähköistyy jälleen. Valko-Venäjän on raportoitu aloittaneen elokuussa sotaharjoitukset Grodnossa, alle sadan kilometrin päässä raja-alueesta.
Turvallisuuspolitiikan piireissä keskustellaan siitä, tulisiko Naton jalkauttaa erittäin korkean valmiuden joukkonsa rajalle harjoittelemaan. Presidentti Putinin provokaatioon Baltian etelärajalla olisi nyt mahdollista vastata tehokkaasti.
Suwałki saattaa olla geopoliittinen ruutitynnyri, mutta se on myös pienistä maalaiskylistä koostuva maakaistale pellon keskellä. Suurvaltapolitiikka tuntuu nimensä veroiselta, sitä tehdään kuin jossain tavallisten kansalaisten yläpuolella.
Toisaalta kaikki tämä ennustanee hyvää: Sitten, kun sotatoimet muuttuvat näkyviksi myös siviileille, on jo hätä.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien ansiosta Suwałkin käytävän rooli Naton akilleen kantapäänä helpottaa hieman, sillä konfliktin hetkellä Baltian mailla olisi yhteys Nato-maihin myös pohjoisesta. Se on suuri parannus, mutta ei poista pelkoa tulevasta.
