Britannian kesäkuista EU-kansanäänestystä seurasi suuri hämmennys. Oliko unionista eroaminen kansakunnan todellinen tavoite ja tahtotila? Vai edustiko 1,3 miljoonan äänen marginaalilla saavutettu lopputulos jonkinlaista työtapaturmaa, jota pitäisi ryhtyä korjailemaan?
Kysymys on viime kädessä demokratian luonteesta ja toimivuudesta. Konservatiivihallituksen ja sitä johtaneen pääministeri David Cameronin kansanäänestyspäätöksen taustalla olivat Britannian vuosikymmeniä kestäneet vaikeudet sopeutua tiivistyvään poliittiseen integraatioon. Maan EU-keskustelua dominoivat vaalijärjestelmän takia sivuraiteille jäänyt Britannian itsenäisyyspuolue UKIP, euroskeptiset konservatiivit sekä EU:n vastainen populistinen media. Pääministerin taakaksi jäi tässä asetelmassa oman EU-politiikan puolustaminen. Kotiyleisölle oli osoitettava, kuinka brittihallitus suojasi maan etuja vesittämällä itselleen hankalia päätöksiä ja torppaamalla integraation syventämiseen tähdänneet hankkeet.
Oma vastuu hankalista poliittisista päätöksistä hämärtyi, kun ne sysättiin EU:lle.
Hallitus jäi altavastaajaksi eikä kyennyt esittämään riittävän vahvoja vasta-argumentteja EU-eron kannattajien luomalle romantisoidulle kuvalle Britannian suuruuden tai parlamentaarisen suvereniteetin palauttamisesta. Oma vastuu hankalista poliittisista päätöksistä hämärtyi, kun ne sysättiin EU:lle. Kansanäänestyksen lopputulos oli pedattu jo kauan ennen sen järjestämistä. Virheellisiä mielikuvia EU:sta tai valheellisia väittämiä vallanjaon luonteesta oli liian myöhäistä ryhtyä korjaamaan. Kansalaisia ei voi syyttää vääristä päätöksistä: meneillään oleva viivytystaistelu eroanomuksen jättämisestä kielii ratkaisun kohtalokkuudesta. Kuka kantaa vastuun, ellei EU-ero lopulta ratkaisekaan esitettyjä ongelmia, kuten taloudellisen eriarvoistumisen syvenemistä tai maahanmuuton jatkumista?
Jälkikäteen voi kysyä, olisivatko EU-eron taustalla olleet ongelmat voitu ratkaista pikemminkin kansallisella tasolla. Selvää on vain, että on käytetty järeää ja peruuttamatonta välinettä, josta jaetaan aikanaan vastuuta. Tässä UP-lehdessä kirjoitetaan demokratiasta ja sen koetinkivistä. Sekä edustuksellisella että suoralla demokratialla on nyt omat haasteensa. Edustuksellisen demokratian pinta muuttuu kaltevaksi ilman toimivaa puoluejärjestelmää, joka heijastelisi yhteiskunnan tosiasiallisia taloudellisia ja sosiaalisia jakolinjoja. Vallankäytön kansainvälistyminen ja globalisaatio vahvistavat ongelmaa, kun valta ei enää ankkuroidu kansalaisyhteiskuntaan. Näitä puutteita hyödyntää poliittinen populismi, jonka yksinkertaistava ja vastakkainasetteluja rakentava politiikka puhuttelee politiikasta vieraantuvia kansalaisia. Poliittisen kansalaisuuden murenemista pohtii UP-lehden laajassa profiilihaastattelussa myös kirjailija Sirpa Kähkönen.
