Tarinankertojan viitassa – Suvi Westille poliittisen elokuvan tekeminen on välttämättömyys

Vuoden parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon voittaja Suvi West heilutti Palestiinan lippua suunnatessaan lavalle maaliskuussa järjestetyssä gaalassa. Kiitospuheensa aikana hän piti toisessa kädessään paperia, jossa luki: »Kaikki katseet Gazaan». Puheensa päätteeksi hän vielä huudahti: »Herranjumala, lopettakaa se kansanmurha Gazassa!»

Muutama päivä palkintogaalan jälkeen iltapäivälehdessä reviteltiin paheksuvaan sävyyn Westin kannanotolla ja tivattiin syytä mielenilmaukselle.

»Toiset hyväksyvät kyllä kansanmurhan, mutta ei sitä, että joku elokuvaohjaaja puhuu ihmisoikeuksista perjantai-iltana telkkarissa 30 sekunnin verran», West kirjoitti Instagram-tilillään. Myös vaikeneminen on poliittista, hän vastasi lehdelle.

West ottaa sosiaalisessa mediassa aktiivisesti kantaa milloin hallituksen leikkauspäätöksiä vastaan, milloin tasa-arvon puolesta. Poliittisten elokuvien tekeminen ei silti koskaan ollut Westin haave, hän toteaa videopuhelussa vain pari päivää ennen Jussi-gaalaa.

Sisäinen palo poliittisten elokuvien tekemiseen syttyi, kun todellisuus vaati tulla kerrotuksi: Saamelaisten oikeudet ovat heikentyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, joten poliittisten elokuvien tekemisemisestä on muodostunut välttämättömyys, West sanoo.

West aloitti uransa televisio- ja elokuvatuotannoissa viihteen ja komedian parissa. Hän käsikirjoitti viime vuosikymmenen alussa kollegansa Anne-Kirste Aikion kanssa komediasarjaa Njuoska bittut eli Märät säpikkäät. Se koostui muun muassa sketseistä ja musiikkinumeroista, joissa suomalaiskappaleet oli sanoitettu uuteen uskoon pohjoissaameksi. Kaksikko nähtiin myös näyttelemässä sarjan eri rooleja.

West kertoo olleensa pitkään kiinnostunut etenkin ihmissuhteita, seksuaalisuutta ja naiseutta käsittelevistä teemoista. Vuosien työ toimittajana Ylen sekä Norjan yleisradioyhtiön saamenkielisissä toimituksissa ennen elokuvauraa on osaltaan vaikuttanut siihen, että kaikissa hänen töissään on ollut vahva yhteiskunnallinen katse.

Vuonna 2016 ensi-iltansa saanut esikoisohjaus Sparrooabbán (Minä ja pikkusiskoni) syventyi siihen, millaista on kuulua seksuaalivähemmistöön saamelaisena. Viisi vuotta myöhemmin ilmestynyt Eatnameamet – hiljainen taistelumme kuvasi puolestaan Suomen valtion saamelaisiin kohdistamaa kolonialismia. Elokuva toi Westille tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.

Uusimmassaan, Jussi-gaalassa palkitussa elokuvassa Máhccan – kotiinpaluu, West seuraa saamelaisilta historian saatossa vietyjen esineiden palautusta Suomen kansallismuseosta takaisin Saamenmaalle. Hän ohjasi elokuvan yhdessä kuvaajana tunnetun puolisonsa Anssi Kömin kanssa.

Eräässä elokuvan kohtauksessa West ja saamelaiskäsitöiden ammattilainen Heini Wesslin tutkivat Wesslinin suvulle palautettuja säpikkäitä. Wesslin kuvailee suvussa kulkeutuneen käsityöosaamisen olevan hänen »perhehopeansa». West puolestaan on saanut esivanhemmiltaan perinnöksi tarinankertojan viitan.

West ei kuitenkaan etsi tarinoita – ne löytävät hänet. Hän tekee elokuvia intuitionsa ohjaamana.

Elokuvien tekeminen vie helposti vuosia, joiden aikana West käy itsensä kanssa jatkuvaa dialogia miettien tarinan varsinaista aihetta. Vasta editointipöydän äärellä hänelle saattaa valjeta, että tarina kertookin jostain muusta kuin mitä hän alun perin uumoili. Tällaisen työtavan myötä hän voi syventää omaa ajatteluaan ja löytää tarinaan eri nyansseja.

Máhccania varten West kävi kymmeniä tunteja filosofisia keskusteluja museoalan ammattilaisten kanssa. Keskustelut eivät päätyneet itse elokuvaan, mutta ne herättivät Westin pohtimaan museoalan käytäntöjä ja saamelaiskulttuurin representaatiota monelta eri kantilta.

Museoesineiden palauttaminen takaisin juurilleen on puhuttanut globaalisti. Länsimaissa säilytetään yhä mittavia kokoelmia entisistä siirtomaista vietyjä esineitä. Monet entisistä siirtomaista ovat vaatineet esineitään takaisin vuosikymmeniä huonoin tuloksin.

Eatnameamet kertoi Suomen harjoittamasta kolonialismista, Máhccan sen purkamisesta. Ensimmäinen oli Westille jälkimmäistä mustavalkoisempi aihe käsitellä, sillä kolonialismi on yksiselitteisesti tuomittavissa. Kolonialismin purkaminen sen sijaan vei hänet toisaalta–toisaalta-pohdintojen äärelle.

Máhccanissa West vierailee Suomen kansallismuseon lisäksi Göteborgissa ja Berliinissä, museoissa, joihin on niin ikään arkistoitu saamelaisesineitä. Hän sai käsityksen, että monet museoalan työntekijöistä tiedostavat alaan liittyvän kolonialismin taakan. Hän oppi myös, etteivät museot voi itse vaikuttaa siihen, mitä alkuperäiskansojen esineistölle tapahtuu.

»Suomessakin tarvittiin poliittinen päätös palautukselle», West huomauttaa. Suostumuksen kansallismuseolle antoi valtioneuvosto.

West ei etsi tarinoita – ne löytävät hänet. Hän tekee elokuvia intuitionsa ohjaamana.

Saamelaisalueet ovat viime vuosina nousseet uudella tavalla poliittisesti kiinnostaviksi, kun Euroopan kiristynyt turvallisuustilanne on alkanut heijastua pohjoiseen.

Ulkopolitiikan toimijat ovat perinteisesti puhuneet arktisesta yhteistyöstä sanaparilla »arktinen erityisyys». Tällä on haluttu painottaa sitä, etteivät suurvaltojen väliset geopoliittiset jännitteet jossain toisessa maailmankolkassa tee hallaa yhteistyölle arktisella alueella.

Tilanne on nyt toinen: Venäjän hyökkäys Ukrainaan seisautti yhteistyön Arktisessa neuvostossa, ja vastikään napapiirin pohjoispuolella järjestettiin Naton sotaharjoitus, johon Suomi osallistui ensimmäistä kertaa liittokunnan jäsenenä.

Arktisen erityisyyden sijaan West näkee, että arktiselle politiikalle on aina ollut leimallista kilpailu pohjoisista luonnonresursseista. Valtiot ovat ylipäänsä harvoin täysin suoraselkäisiä toimijoita, hän pohtii.

Turvallisuuspoliittisten käänteiden ja Saamenmaalle sijoitettavien sotilastukikohtien vaikutuksia saamelaisten arkeen West aprikoi saamelaisyhteisössä pohdittavan hyvin vähän. Kaikki aika ja energia kuluu Saamenmaata ja saamelaisten oikeuksia uhkaavien teollisuushankkeiden vastustamisen lisäksi ikuisuuskysymykseen nimeltä saamelaiskäräjälaki.

»Monet keskeyttivät palkkatyönsä, jotta pystyivät omistautumaan saamelaiskäräjälain läpimenolle. Ihmiset ovat lopen uupuneita. Ei ole voimavaroja miettiä potentiaalisia muita uhkia, vaan niihin reagoidaan sitten, kun on jo liian myöhäistä», West harmittelee.

Saamelaiskäräjälaissa määritellään saamelaisuus. Kesäkuussa 2022 Suomi sai YK:n rotusyrjintäkomitealta langettavan päätöksen, sillä korkein hallinto-oikeus (KHO) oli linjannut vaaliluetteloon hyväksyttäväksi ihmisiä, jotka eivät saamelaisyhteisön mukaan lukeudu saamelaisiksi.

Lain uudistuksen oli tarkoitus edetä hyväksyttäväksi viime hallituskaudella, mutta se kaatui perustuslakivaliokunnassa. Tämän vuoden maaliskuussa KHO määräsi viime syksynä järjestetyt saamelaiskäräjävaalit uusittaviksi, sillä sen mukaan vaaliluettelosta puuttui nimiä.

Tilanne junnaa paikallaan, mikä ei varsinaisesti Westiä yllätä, eikä enää edes järkytä. »Suomi on rasistinen maa, ei pelkästään saamelaisia vaan myös muita kohtaan. Se on itsestään selvää, se on käynyt ilmi myös monissa tutkimuksissa», hän sanoo.

Saamelaisiin kohdistuvat ihmisoikeusrikkomukset ovat hänen mielestään linjassa sen politiikan kanssa, jolla Suomi suhtautuu nyt Gazassa tapahtuviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Tällä hetkellä West on muutenkin kriittinen Suomen valtiota ja suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.

»Ihmiset ovat halunneet äänestää epäempaattista ja epäinhimillistä politiikkaa, jossa ei välitetä heikommassa asemassa olevien kärsimyksestä vaan ollaan lähinnä kiinnostuneita bensan hinnasta», hän lisää.

West katsoo, että Suomen ihmisoikeusrikkomukset Euroopan unionin alueen ainoata alkuperäiskansaa kohtaan ovat maailmalla tiedossa. Saamelaiskäräjälain uudistamalla Suomi voisi puhdistaa omaa mainettaan kansainvälisesti.

Arktisen erityisyyden sijaan West näkee, että arktiselle politiikalle on aina ollut leimallista kilpailu pohjoisista luonnonresursseista.

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallitus asetti vuoden 2021 lokakuussa saamelaisten totuus- ja sovintokomission. Komission tarkoituksena on muun muassa tunnistaa saamelaisiin sekä historiallisesti että tänä päivänä kohdistuvaa syrjintää, lisätä tietoisuutta saamelaisista alkuperäiskansana sekä varmistaa saamelaisten oikeuksien toteutuminen.

West seurasi komissiota varten tehtyä tiedonkeruuta elokuvassaan Eatnameamet. Hakiessaan hankerahoitusta hän törmäsi erään rahoittajan kysymykseen, nähtäisiinkö elokuvassa, miten prosessi päättyy. Ei, West vastasi: samojen asioiden parissa on tehty töitä jo 20–30 vuotta.

Komission toimikauden oli tarkoitus kestää vuoden 2023 loppuun, mutta työ on yhä kesken. Jatkoaikaa myönnettiin tällä haavaa vuoden 2025 loppuun saakka.

West arvostaa sitä, että komission myötä saamelaisille on perustettu psykososiaalisen tuen yksikkö, jonka turvin on vihdoin voitu tarjota apua. Toisaalta samaan aikaan Saamenmaalle kaavaillaan jatkuvasti niin uusia kaivoksia kuin tuulivoimaprojekteja, joiden toteutumisessa ei kuulla alkuperäisväestöä.

Esimerkiksi suomalaisyhtiö St1 on ajanut tuulivoimapuistoa Norjan pyhälle tunturialueelle Rastigaisaan, mitä saamelaiset ovat vastustaneet heidän maidensa ja kulttuurinsa tuhoamisena. Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) hallituksen edistämälle, Saamenmaan läpi kulkevalle Jäämeren radalle otettiin vuonna 2019 »aikalisä», kun hankkeen loppuraportti osoitti sen taloudellisesti kannattamattomaksi.

West puhuu pohjoismaisesta kolonialismista, sillä Ruotsi ja Norjakin ajavat Saamenmaalle uutta teollisuutta vihreän siirtymän nimissä. Keski-Norjan Foseniin rakennettiin tuulivoimaloita siitä huolimatta, että Norjan korkein oikeus linjasi, että voimalat rikkovat saamelaisten ihmisoikeuksia.

Saamelaisten tekemiä ja saamelaisista kertovia elokuvia on viime vuosina uinut yhä enenevässä määrin valtavirtaan laajaan teatterilevitykseen. Näihin lukeutuvat muun muassa ruotsalaisohjaaja Amanda Kernellin Saamelaisveri ja norjalaisohjaaja Ole Giæverin Anna joen virrata. Suomessa Westin lisäksi aiheita on käsitellyt Katja Gauriloff.

Saamelaisten tekemien elokuvien nousujohteesta West kiittää ennen kaikkea Kautokeinoon perustettua kansainvälistä saamelaisten elokuvainstituuttia. Siinä missä aiemmat sukupolvet lähtivät suuriin kaupunkeihin tai ulkomaille opiskelemaan elokuva-alaa, on tulevien tekijöiden nyt mahdollista kouluttautua yhteisön sisällä. Instituutin lobbaustyön ansiosta rahoittajien asenteet saamelaistekijöiden elokuviin ovat alkaneet muuttua.

West sanoo, että luovuus on lopulta vain pieni sivujuoni osana laajempaa ideoiden myymisen ja rahoitushakemusten viidakkoa. Elokuvaa työstetään mielessä paljon pidempään kuin mitä sen käytännön toteutukseen on aikaa.

Elokuvan tekemisessä raskain vaihe koittaa, kun tarinasta on aika luopua ja elokuva lähtee maailmalle – ja perustaa perheen, kuten West asian ilmaisee. Tämän jälkeen elokuva ei ole enää tekijänsä käsissä eikä tekijä voi vaikuttaa siihen, miten tarina otetaan vastaan.

»Minulle on tärkeintä se, että saamelaiset seisovat töideni takana. Jos saan heiltä hyväksynnän, sitten minulla ei ole hätää minkään suhteen», West pohtii. Hän täsmentää tarkoittavansa saamelaisia, joita elokuva koskettaa tai jotka ovat olleet mukana elokuvan tekemisessä. Saamelaisia, kuten vaikkapa suomalaisiakaan, ei voi niputtaa yhtenäiseksi ihmisjoukoksi.

Vaikkei West välttämättä vielä elokuvia tehdessään tiedä, mitä tarinaa hän on kertomassa, hänelle on selvää, kenelle hän tarinaa kertoo.

Sparrooabbán oli osoitettu suoraan saamelaisyhteisöille. Eatnameametin tarkoituksena oli lisätä suomalaisen yhteiskunnan ymmärrystä ja empatiaa saamelaisia kohtaan, missä West kokee elokuvan onnistuneen. Máhccanin kohdalla hän haki oikeaa suuntaa pitkään, kunnes oivalsi tekevänsä elokuvaa itselleen. Oli voimaannuttaa työstää ensimmäistä kertaa tarinaa juuri itseään varten, hän kertoo.