52-vuotias Antônio Donizete do Amaral johtaa työkseen autokorjaamoa Barrinhan kaupungissa Brasilian São Paulon osavaltiossa. Vaimo työskentelee kokkina. Kuukausipalkkaisten töittensä lisäksi pariskunta tekee satunnaisia hanttihommia; Amaral esimerkiksi korjaa iltaisin autoja verstaassaan.

”Työskentelemme itsemme hengiltä. Haluamme ponnistella, jotta meillä on varaa lapsiamme ja heidän tulevaisuuttaan varten”, Amaral sanoo.

Yhdessä vaimonsa kanssa Amaral ansaitsee nelisen tuhatta realia eli noin 1 700 euroa kuussa. Pariskunnalla on kolme omaa ja yksi kasvattilapsi. Vanhin, 29-vuotias Cleber, opiskelee yliopistossa. Nuorin lapsista käy julkista koulua ja kaksi keskimmäistä käy töissä.

Suurin osa perheen tuloista kuluu ruokaan ja laskuihin: sähköön, kuuteen kännykkään, veteen ja kaasuun, autolainaan, kaapelitelevisioon ja internetiin. Talo on oma.

Vaikka elämä on kovaa, Amaral sanoo nauttivansa korkeammasta elintasosta kuin vanhempansa. ”Vanhempani olivat köyhiä, isäni oli lukutaidoton sokeritehtaan työmies ja äitini kotiapulainen.”

Amaral on nostanut perheensä keskiluokkaan.

Nousevien talouksien globaali keskiluokka muuttaa paraikaa maailmaa. Vuonna 2022 maailman keskiluokkaisten määrä ylittää köyhien määrän, ennustaa yhdysvaltalainen Brookings-instituutti.

Vuoteen 2030 mennessä maailman väestön enemmistö on noussut köyhyydestä keskiluokkaan – ensimmäistä kertaa koskaan.

”Länsimaiden teollistuminen nosti keskiluokkaan miljoonia ihmisiä, ja 1900-luvun puolivälin jälkeinen suurten ikäluokkien aika satoja miljoonia. Tällä kertaa puhutaan miljardeista”, vertaa Brookings-instituutissa keskiluokan nousua tutkinut Homi Kharas.

Uuteen globaaliin keskiluokkaan kuulunee vuonna 2030 noin viisi miljardia ihmistä eli kaksi kolmasosaa maailman väestöstä. Nyt keskiluokkaisia on 1,8 miljardia, alle kolmannes maailman väkiluvusta.

Uusi keskiluokka tulee olemaan suurempi kuin koskaan, ja siksi siltä odotetaan paljon. Demokratisoituvatko maat sitä mukaa, kun väestö keskiluokkaistuu? Pelastavatko kehittyvät maat maailman lamalta, kun teollisuusmaat velkaantuvat ja niiden väestö vanhenee?

R ikkaat maat hyötyvät, kun niidenyritykset tuottavat tavaroita ja palveluita Aasiankeskiluokkaisille kuluttajille.

Hyvinvointia kaikille?

Brookingsin mukaan noin puolet nykyisestä globaalista keskiluokasta asuu teollistuneissa maissa. Jo vuoteen 2015 mennessä Aasian keskiluokka kasvaa yhtä suureksi kuin Euroopan ja Yhdysvaltain keskiluokka yhteensä – ensimmäistä kertaa 300 vuoteen.

Kiinassa on Brookingsin laskujen mukaan nyt noin 150 miljoonaa keskiluokkaista. Vuoteen 2021 mennessä heidän määränsä on kasvanut noin 670 miljoonaan. Kiinan lisäksi keskiluokka paisuu etenkin Intiassa, Indonesiassa ja Vietnamissa. Vuoteen 2030 mennessä noin kaksi kolmesta maailman keskiluokkaisesta asuu Aasian ja Tyynenmeren alueella.

Kun Aasia keskiluokkaistuu, kulutuksen painopiste siirtyy lännestä itään. Kharasin mukaan maailman eniten kuluttavien maiden kärkikymmenikössä on vuonna 2030 enää neljä perinteistä teollisuusmaata. Eniten kulutetaan silloin Intiassa ja Kiinassa, neljänneksi eniten Indonesiassa. Yhdysvallat kiilaa edelleen kolmanneksi.

Kulutuksen mukana itään keskittyy taloudellista valtaa. Entistä suurempi globaali keskiluokka lupaa kuitenkin vaurautta koko maailmalle, Kharas sanoo.

”Rikkaat maat hyötyvät, kun niiden yritykset tuottavat tavaroita ja palveluita Aasian keskiluokkaisille kuluttajille. Uuden keskiluokan elintaso nousee, ja keskiluokkaisten riski pudota takaisin köyhyyteen pienenee.”

Mutta entä ympäristö: kuinka maailma kestää entistä suuremman joukon entistä kiivaammin luonnonvaroja kuluttavaa keskiluokkaa?

Kiinan ekologinen jalanjälki on neljän viime vuosikymmenen aikana nelinkertaistunut. Maa kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa jätettä tuplasti niin paljon kuin sen omat resurssit ja ympäristön kantokyky kestävät, toteaa yhdysvaltalainen Global Footprint Network -järjestö.

Kharas sanoo kuitenkin uskovansa teknologian kehitykseen ja esimerkiksi energiatehokkuuden paranemiseen. Kiina sijoittaa jo vihreään teknologiaan enemmän kuin mikään muu maa maailmassa ja hallitsee noin puolta maailman tuulivoimamarkkinoista.

Vauraus ja vapaa sana

Taloudellisen hyvinvoinnin lisäksi keskiluokkaistumisen on yhteiskuntatieteissä katsottu levittävän ympärilleen vapaan maailman ihanteita. ”Ei keskiluokkaa, ei demokratiaa”, lausui esimerkiksi yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä Barrington Moore 1960-luvulla, ja moni tutkija on sittemmin ollut samaa mieltä.

Esimerkiksi vakauden ja demokratian sekä sananvapauden arvostus lisääntyy sitä mukaa, kun kansa keskiluokkaistuu. Yhdysvaltaisen Pew Research Center -tutkimuslaitoksen mukaan keskituloisten maiden keskiluokkaiset asukkaat arvostavat demokraattisia instituutioita ja henkilökohtaisia vapauksia enemmän kuin alemmat tuloluokat.

”Kivutessaan keskiluokkaan ihmiset alkavat arvostaa niin sanottuja itseilmaisuarvoja”, sanoo Pew’n apulaisjohtaja Richard Wike. Termillä self-expression values hän viittaa esimerkiksi sananvapauteen ja keskinäiseen yhteiskunnalliseen luottamukseen. Uudella keskiluokalla on niihin varaa.

Esimerkiksi Chilessä Pew’n kyselytutkimukseen vastanneista keskiluokkaisista 80 prosenttia piti rehellisiä monipuoluevaaleja hyvin tärkeinä, kun taas alemman tuloluokan vastaajista rehellisiä vaaleja piti tärkeinä noin kaksi kolmesta. Intiassa sananvapautta arvosti lähes joka toinen keskiluokkainen mutta vain reilu kolmannes alemmasta tuloluokasta.

Vielä tarkempi kuva vaurastumisen ja arvojen muuttumisen suhteesta piirtyy Michiganin yliopiston valtio-opin professorin Ronald Inglehartin tutkimuksesta. Inglehart on tarkastellut ihmisten arvoja lähes sadassa maailman maassa 1980-luvulta nykypäivään. Hän puhuu tutkimuksessaan niin sanotun modernisaatioteorian puolesta.

Alkuperäisen, viime vuosisadan alun modernisaatioteorian mukaan yhteiskuntien muutos on suoraviivaista. Nopea talouskasvu, koulutustason ja eliniänodotteen nousu, kaupungistuminen sekä ammatillinen erikoistuminen muodostavat itseään voimistavan kierteen, joka muuttaa arvoja, tekee yhteiskunnista avoimia ja poliittisista instituutioista demokraattisia.

Inglehartin mukaan yhteiskuntien vaurastuminen muuttaa arvoja kahdessa vaiheessa.

Teollistuessaan yhteiskunnat siirtyvät ensin perinteisistä, yhteisöllisyyttä ja uskonnollisuutta korostavista arvoista maallistuneisiin, rationaalisuutta korostaviin arvoihin. Tietoyhteiskuntaan siirryttäessä korostuvat sananvapaus ja demokratia – siis samat itseilmaisuarvot kuin Pew’n tutkimuksessa.

Inglehartin mukaan demokratian ja liberaalien arvojen suosio johtuu siitä, että tietoyhteiskuntaan siirtyminen edellyttää koulutustason nousua, joka puolestaan johtaa entistä itsenäisempään ja kriittisempään ajatteluun. Samaan aikaan talouskasvu turvaa ihmisten toimeentuloa, mikä mahdollistaa sen, että ihmisillä on varaa ajatella muutakin kuin päivästä toiseen selviämistä.

Kun omaa ajattelua vaativa tietotyö vielä ruokkii oman elämän parantamisen halua ja poliittisen osallistumisen taitoa, ihmiset alkavat entistä todennäköisimmin myös toimia demokraattisemman yhteiskunnan puolesta, Inglehart väittää.

Turvallisuus ennen kaikkea

Demokratiatoiveiden tiellä on kuitenkin muutama mutta. Kunkin maan historia ja yhteiskunnallinen sekä kulttuurinen dynamiikka vaikuttavat modernisoitumisen tahtiin, todetaan sekä Inglehartin että Pew Research Instituten tutkimuksissa.

Esimerkiksi Kiinassa koko yhteiskunnan laajuista muutosta jarruttaa monen asiantuntijan mukaan etenkin kollektivistinen poliittinen kulttuuri. Lisäksi Kiinan avautumista hankaloittaa vuosituhantinen byrokraattisten hallintojen ja auktoriteetin kunnioituksen perinne, kirjoittaa maailmankuulu yhteiskuntatieteilijä Francis Fukuyama Foreign Affairs -lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa.

Tietysti myös maan johdolla on kätensä pelissä. Ronald Inglehartin mukaan autoritaarinen hallinto ei modernisaation kierteessäkään välttämättä kaadu, vaikka hallinnon legitimiteetti kansan silmissä murenisi: niin kauan, kun autoritaariset eliitit kontrolloivat armeijaa ja poliisivoimia, ne voivat tukahduttaa demokratialiikkeet.

Lisäksi keskiluokalla itsellään on eräs ominaispiirre, joka voi jarruttaa keskiluokkaistuvien yhteiskuntien demokratisoitumista.

Keskiluokka on tutkimusten perusteella hyvin turvallisuushakuinen. Se haluaa yhteiskunnallista vakautta, yksityisomaisuuden suojaa ja sellaista talouspolitiikkaa, joka turvaa yhteiskunnan taloudellisen tasapainon.

Keskiluokka pelkää muutosta.

Kulman takana köyhyys

Pew’n arvotutkimuksessa keskituloisten maiden keskiluokka sanoo yleisten arvojensa muutoksesta huolimatta arvostavansa henkilökohtaisessa elämässään eniten vapautta nälästä ja köyhyydestä.

Mihin jäivät sananvapaus ja yksilön oikeudet toteuttaa itseään?

”Keskiluokkaan nousseilla ihmisillä on edelleen hyvässä muistissa se, millaista on olla köyhä”, Richard Wike vastaa. Hänen mukaansa uusi globaali keskiluokka on vielä keskiluokan tulorajojen hännillä, ja siksi arjessa tärkeämpää on se, riittääkö leipä, kuin se, mitä hallitus tekee tai jättää tekemättä.

Tätä selitystä tukevat esimerkiksi Maailmanpankin tilastot. Niiden mukaan suurella osalla kehitysmaiden uusista keskiluokkaisista on käytössään kahdesta kuuteen dollaria päivässä.

Samaa tulkintaa tukee myös se Pew’n tutkimustulos, jonka mukaan keski- ja matalatuloisten arvot eroavat toisistaan eniten vauraimmissa keskituloluokan maissa.

Esimerkiksi Chilessä, Venäjällä ja Etelä-Afrikassa – keskituloisten maiden listan yläpäässä – keskiluokkaiset arvostavat poliittisia vapauksia huomattavasti enemmän kuin matalatuloiset. Vähemmän vauraissa maissa, kuten Egyptissä, Brasiliassa ja Intiassa, matala- ja keskituloisten arvot eivät eroa toisistaan yhtä paljon.

”Vauraissa keskituloluokan maissa keskiluokan asema on ehtinyt institutionalisoitua ja arvoilla on ollut aikaa muuttua”, Wike sanoo.

Francis Fukuyama luonnehtii uutta globaalia keskiluokkaa suorastaan itsekeskeiseksi. Keskiluokkaan kivunneet haluavat Fukuyaman mukaan ennen kaikkea turvata oman asemansa ja taloudellisen hyvinvointinsa, jopa muun yhteiskunnan hyvinvoinnin uhalla.

Fukuyama ottaa esimerkiksi Kiinan ja Thaimaan. Niissä keskiluokka vastustaa kiivaasti oman maansa köyhän väestön vaatimuksia yhteiskunnallisesta tulonjaosta. Siksi ainakin osa keskiluokkaisista on asettunut autoritaaristen hallintojen puolelle siinä uskossa, että hallinnot puolustavat keskiluokan etuja köyhiä vastaan.

Brasilialainen Antônio Donizete do Amaral sanoo seuraavansa yhteiskunnallisista kysymyksistä tarkimmin talouskriisiä ja sitä, kuinka brasilialaisten eläkkeiden käy. Hän kieltää olevansa kiinnostunut politiikasta.

”Tulevaisuudessa haluan vain eläkkeelle ja lepäämään”, Amaral toteaa.

Kansalaisoikeuksien puutetta hän kuitenkin suomii, ja valittelee esimerkiksi osavaltionsa São José dos Camposin kaupungin köyhien kohtaloa. Esimerkiksi Pinheirinhon epävirallisen asuinalueen asukkaat kärsivät poliisin väkivallasta.

”Ei meillä ole oikeuksia. Poliisi on aina väkivaltainen, joten emme voi kokoontua ja vaatia oikeuksiamme.”

Uutisissa ja kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa puhutaan aika ajoin ”lännestä”, joka katsoo asioita tietys­tä näkökulmasta, toimii ja ottaa kan­taa. Nyt lännestä puhutaan esimerkik­si Iranin ja Syyrian yhteydessä: kuinka lännen pitäisi niiden toimiin reagoida? Monesti oletetaan, että lukija osaa itse päätellä, mitkä maat kuuluvat länteen.

Kuinka länsi määritellään kansain­välisen politiikan käsitteenä, Jyväs­kylän yliopiston maailmanpolitiikan professori Pekka Korhonen?

”Länsi on kylmän sodan aikainen käsite, eikä sitä ole helppo määritellä nykyään. Kylmän sodan aikana län­teen kuuluivat kaikki Yhdysvaltain liittolaiset ja kehittyneet neutraalit valtiot, mukaan lukien Japani, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore. Käsite on kuitenkin murenemassa. Se kor­vataan mantereiden nimillä.”

”Suomessa ajatellaan, että maam­me on osa länttä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Eurooppaa ei kuiten­kaan välttämättä ajatella länneksi. Pohjois-Amerikassa katsotaan yhä voimakkaammin, että länsi on yhtä kuin Yhdysvallat ja Kanada. Euroop­pa lähenee pikemminkin mystistä itää, orienttia, joka kamppailee talous- ja demografiaongelmiensa kanssa.”

”Toisaalta lännen käsite liittyy siihen arvomaailmaan, jossa puhu­taan ihmisoikeuksien, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen tärkeydes­tä. Siinä Eurooppa ja Yhdysvallat hah­mottuvat yhdeksi länneksi.”

Viime vuoden marraskuussa 24 pakis­tanilaissotilaista kuoli Naton ilmaiskussa Afganistanin rajan tuntumas­sa. Naton mukaan Pakistanin puolella toimivat kapinalliset olivat tulittaneet rajan yli Naton Afganistanissa toimivia sotilaita kohti. Ilmaiskusta raivostunut Pakistan kiisti Naton väitteet ja katkaisi Nato-joukkojen huoltoyhteydet.

Tapaus kertoo paljon Afganista­nin ja Pakistanin rajaseudusta. Se on 2000-luvunvilliä itää, jossa totuudesta on usein vaikea saada selkoa.

Durand-linjana tunnettu raja piir­rettiin 1800-luvun lopulla, jolloin Pakistanoli osa Brittiläistä Intiaa. Britti- diplomaatti Mortimer Durand neuvot­teli rajalinjauksen Afganistanin emiirin Abdur Rahman Khanin kanssa. Afga­nistan ei ole tunnustanut rajaa. Maa on vedonnut siihen, että rajasta ei sovittu Pakistaninvaan Brittiläisen Intiankanssa.

Lähes 2 500 kilometriä pitkä raja on tyypillinen siirtomaakauden luomus: se ei piittaa etnisistä jakolinjoista vaan halkoo pataaniheimojen perinteiset asuinalueet. Pakistanin puolelle jäävillä heimoalueilla on itsehallinto. Heimoalueet ovat Pakis­tanin köyhintä ja takapajuisinta seutua. Vain runsas viidennes väestöstä on lukutaitoisia.

Vaikka raja on kaukana maailman­talouden keskuksista, siitä on tullut yksi maailmanpolitiikan polttopisteistä. Rajaseudun asukkaiden kannalta tosin taitaisi olla toivottavaa, että maailman­politiikka siirtyisi jonnekin muualle melskaamaan.

Mikä yhdistää seuraavia maita: Mali, Kosovo, Thaimaa, Tanska, Jamaika?

Kaikissa niissä on viimeksi kuluneen vuo­den aikana astunut virkaansa pääminis­teri, tai Kosovon tapauksessa presidentti, jolla ei ole Y-kromosomia – toisin sanoen nainen.

Joukon uusin tulokas on tammikuun alussa virkaansa astunut Jamaikan pää­ministeri Portia Simpson Miller. To­sin Simpson Miller on jo toista kertaa maansa johdossa; hän toimi pääminis­terinä myös vuosien 2006–2007 aikana. Tanskan Helle Thorning-Schmidt, Thai­maan Yingluck Shinawatra, Kosovon Atifete Jahjaga ja Malin Cissé Mariam Kaïdama Sidibé ovat kaikki virkojensa ensimmäisiä naispuolisia haltijoita.

Maailmassa on tällä hetkellä vain 17 valtiota, joissa joko pääministeri tai presidentti on nainen. Lisäksi Sveitsin liittoneuvostossa puhetta johtaa nainen. Kartalla naisjohtajuuden alueina erottu­vat Eurooppa ja Latinalainen Amerikka.

Presidentin vaihtuminen pudotti Suomen tästä joukosta pois. Maailman­politiikan miesvaltaisuudesta kertoo se, että listattaessa maita, joilla on historian saatossa ollut eniten naisjohtajia, Suomi nousee yhdellä naispresidentillä ja kah­della naispääministerillä jaetulle ykkös­paikalle Sri Lankan ja Haitin rinnalle.

Kun ilmasto muuttuu, kuivuuskaudet etenkin Afrikassa pahenevat ja vesi­pula kärjistyy. Seuraa taloudellisia tappi­oita, ja konfliktien riski kasvaa.

Tämä on se tavallinen tarina ilmas­tonmuutoksesta, joka toistuu uutisissa ja josta poliitikot kautta maailman va­roittelevat. Mutta: tieteessä ei ole pitävää näyttöä siitä, että ilmastonmuutoksella olisi yhteyttä valtioiden välisiin kon­flikteihin, sisällissotiin tai yksipuoliseen väkivaltaan, kuten kansanmurhiin.

Näin toteaa Oslon rauhantutkimus­instituutin tutkija Nils Petter Gleditsch instituutin vastajulkaistussa, ilmaston­muutoksen ja konfliktien yhteyttä tar­kastelevassa artikkelisarjassa.

Sarjan esimerkki Keniasta osoittaa, että konfliktit ovat maanviljelijä- ja karjankasvattajayhteisöissä yleisempiä sateisina kuin kuivina kausina. Myös­kään Malissa kuivuus ei ole sanottavasti lisännyt konflikteja.

Artikkelisarja tarkastelee myös talouskasvun, ilmastonmuutoksen ja konfliktien yhteyksiä. Sarjan mukaan talouskasvu ja ilmastonmuutos kul­kevat yleensä käsi kädessä. Toisaalta talouskasvun hidastuminen voi lisätä konfliktiriskiä.

”Ironista kyllä, pelot ilmastonmuutoksen aiheuttamasta sodasta voivat muuttua todeksi, jos ilmastonmuutosta hillitään keskituloisissa mais­sa niin, että talouskehitys hyytyy”, sar­jassa todetaan.

Sisällissodasta toipuvassa Nepalis­sa laaditaan uutta perustuslakia. Prosessi on viivästynyt pahan kerran. Ratkaisematta on monia suuria kysy­myksiä, kuten se, miten valta jaetaan parlamentin ja presidentin välillä, tai se, millä perusteilla maan osavaltioiden rajat piirretään.

Suurten kysymysten ohella Nepa­lissa pohditaan parhaillaan myös sitä, mitä vuotta maassa oikein eletään. The Himalayan Times -lehden mukaan maan kulttuuriministeriö näet haluaisi ottaa käyttöön gregoriaanisen kalenterin.

Muutos merkitsisi tavallaan aikahyp­pyä menneisyyteen, sillä Nepalissa nyky­ään käytetyn Vikram Samvat -kalenterin mukaan nyt eletään vuotta 2068.

Tarjolla on vielä kolmaskin vaihtoeh­to, Nepal Samvat -kalenteri, jonka mu­kaan nyt on vuosi 1132. Kalenteri on jo kokenut eräänlaisen arvonnousun, sillä viime vuoden lokakuussa maan hallitus päätti sisällyttää Nepal Samvatin mu­kaiset päivämäärät kaikkiin hallituksen julkaisuihin. Newarit – yksi Nepalin lukuisista etnisistä ryhmistä – tahtoisi nimenomaan Nepal Samvatista maan virallisen kalenterin.

Nepal kulkee ajan mittaamisessa muutenkin omilla raiteillaan: maa käyt­tää ikiomaa aikavyöhykettään, joka on 15 minuuttia edellä naapurimaa Intiaan nähden.

Älkää liikkuko kauaksi bussista. Muistakaa, että olette safarilla, saatte katsoa mutta ette koskea”, ruot­salaisnainen ohjeistaa turistilaumaa. Ryhmä ei kuitenkaan liiku Afrikan kansallispuistoissa vaan Tukholman itä­puolella hyväosaisessa Solsidanin kau­punginosassa.

Ollaan yläluokkasafarilla.

KUVA : FLICKR /FRANKENSTEIN

Alkuvuodesta järjestetty Saltsjöbadenin ja Solsidanin bussiretki oli Allt åt alla -kaupunkiaktivistiyhteisön tem­paus, jolla yhteisö halusi osoittaa, että Ruotsi on tasa-arvopuheista huolimatta luokkayhteiskunta. Retkellä keskustel­tiin siitä, miksi joillain on ruotsalaisyhteiskunnassa rahaa ja valtaa enemmän kuin toisilla.

Ennen safaria yhteisö mainosti tem­pausta verkossa kehottamalla ruotsalaisia ”kasvattamaan luokkavihaansa”. Vihai­sen vastaanoton kiertomatka saikin: seu­ruetta oli vastassa joukko paikallisia nuo­ria, jotka uhkasivat bussia kananmunilla.

”Yhteiskuntaluokat eivät ole hyvä asia”, sanoi saltsjöbadenilainen nuori mies TV4:n haastattelussa. ”Mutta se on pahas­ta, että meitä kohtaan lietsotaan vihaa.”

Safarin järjestäjien mukaan retkellä haluttiin provosoida. Hyvätuloisia he kuitenkin kielsivät vihaavansa.

”Vihaamme luokkaeroja. Niiden vuoksi ihmisten elämät näyttävät eri­laisilta, monien haitaksi”, Allt åt alla -yhteisön edustaja Shabane Barot sanoi. Hänen mukaansa luokkakeskustelussa ei pitäisi puhua vain köyhistä alueista vaan myös rikkaiden alueiden ongelmista, ku­ten veronkierrosta.

Safarin lopuksi sekä järjestäjät että paikalliset asukkaat esiintyivät uutisille sovittelevasti.

”Ensi kerralla lähden mielelläni mukaan. Voin nähdä Saltsjöbadenin eri näkökulmasta kuin yleensä”, totesi toi­nen paikallinen nuori.

KUVA : FLICKR / KAFEOLE

Transparency Internationalin vuosit­tainen korruptioindeksi on yksi seu­ratuimmista valtioiden välisistä ”kau­neuskilpailuista”. Suomen ja muiden Pohjoismaiden ohella kestomenestyjiä tutkimuksessa ovat veroparatiisit.

Viimeisimmässä vähiten korruptoi­tuneiden maiden listauksessa Singapore on sijalla 6, Sveitsi sijalla 8 ja Luxemburg sijalla 11. Samat maat komeilevat kuu­den ensimmäisen joukossa rahavirtojen salailua mittaavalla Tax Justice Network -asiantuntijajärjestön listalla, jossa Sveit­si on ykkösenä.

Järjestön Financial Secrecy Index luokittelee alueet sen mukaan, missä varallisuus on parhaiten piilossa veroviranomaisilta ja julkisuudelta, ja painot­taa tulokset alueiden kautta kulkevien rahavirtojen suuruudella.

Veroparatiisivertailussa korkealle si­joittuvat Karibian ja Englannin kanaalin saaret eivät ole mukana korruptiovertai­lussa, muttaliki kaikki muut 20 pahim­maksi veroparatiisiksi luokiteltua maata tai aluetta ovat vähiten korruptoitunei­den joukossa.

Transparencyn Corruption Percep­tion Index perustuu kyselytutkimuksiin, joilla kartoitetaan vain käsityksiä polii­tikkojen ja virkamiesten korruptoitu­neisuudesta. Tutkimus ei myöskään ota huomioon ilmiön kansainvälisiä ulot­tuvuuksia. Käytännössä kaikilla hirmuhallitsijoilla Mobutusta Mubarakiin on ollut esimerkiksi salainen pankkitili Sveit­sissä tai jossain muussa veroparatiisissa.

Transparencyn tunnetuinta indeksiä on arvosteltu myös siitä, ettei se ota huo­mioon ”korruptiopalveluja”, joita vero­paratiisit tarjoavat yksityiselle sektorille. Tiukan pankkisalaisuuden ja niukan ve­rotietojen vaihdon suojissa suuryritykset voivat kierrättää voitot ja tappiot yri­tyksen sisällä siten, ettei veroja makseta minnekään. Tässä kierrätyksessä laillisen ja laittoman raja on veteen piirretty viiva.

 

Kirjoittaja on ulkoministeriön tiedottaja ja vapaa toimittaja.

Kirjoittaja

Hanna Ojanen

Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutintutkija, joka työskenteli Ruotsin ulkopoliittisessa instituutissa 2010–2011.

Kauempaa katsoen Suomi ja Ruotsi muistuttavat suuresti toisiaan. Ulkopolitiikkakin on ollut niin samanlinjaista, että maiden välinen yhteistyö on ollut helppoa. Usein maat ovat myös tehneet yhteisiä aloit­teita esimerkiksi EU:ssa – viimeksi Euroopan rauhaninstituutin perustamisesta. Lähempää kun tarkastelee, näkee kuitenkin, että Ruotsi on eri maata, joskus ehkä vähän eri maailmoissakin.

Kun Suomessa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan valtaoikeuksista, Venäjästä ja Natosta. Kun Ruotsissa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan Länsi-Saharasta, Palestiinasta ja naisten asemasta. Esimerkiksi Länsi-Saharan tilanne voi hyvin nousta esiin missä keskustelussa hyvänsä. Sosiaalidemokraatit ja vihreät tukevat Länsi-Saharan itsenäisyyden tunnustamista. Ne kannattavat myös Palestiinan tunnustamista, mutta tässä asiassa valtiopäivät on selvästi jakautunut.

Joskus tuntuu myös ulkopolitiikan sanastossa olevan eroa: Burmaa sanotaan Ruotsissa reilusti Burmaksi, ei Myanmariksi.

Ruotsin ulkopolitiikka perustuukin arvoille siinä missä Suomen ulkopolitiikka perustuu intresseille.

Arvoista keskeinen on ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Ihmi­set ovat muutenkin keskeisiä, erityisesti vähemmistöt ja muita heikommassa asemassa olevat. Niinpä esimerkiksi Ruotsin Arktis-strategiassa ympäristön ja talouden rinnalle on nostettu inhimillinen ulottuvuus, muun muassa terveyteen ja kulttuuriin liittyvät kysymykset.

Naisten asema on luonnollisesti tärkeä, oli sitten kysy­mys Afganistanin-operaation perusteluista tai EU:n uuden ulkoasiainhallinnon muodostamisesta. Euroopan parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokuntaa joh­taa ruotsalainen – tosin mies, Mikael Gustafsson.

Nykyisin Mikael-niminen ihminen voisi kyllä olla myös nai­nen. Uuden lain mukaan ruotsalaiset saavat halutessaan valita itselleen tai lapselleen nimen, joka perinteisesti kuuluu vastak­kaiselle sukupuolelle ja on siis könskonträr, kuten termi kuu­luu. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa keskeistä on, ettei ketäänloukata. Kaikenlainen ahdistaminen, kränkning, on kielletty. Myös se, että joutuu käyttämään vain yhden sukupuolen nimiä, voidaan kokea ahdistavana.

Arvopolitiikka tuntuu joskus myös tunnepolitiikalta. Ruot­sin ulkopolitiikkaa tehdään tunteita säästämättä. Mutta sitä tehdään myös työstä tinkimättä: siis tunteella ja tuhisematta.

Toinen ero liittyy itseluottamukseen, mitä Ruotsissa mi­tataan aivan eri asteikolla kuin Suomessa. Jos Tukholma on kaupunkien paremmuuslistalla saanut sijan 11, sanomalehti kertoo pääkaupungin sijoittuneen maailmanlistan kärkeen. Ruotsi vie aloitteitaan maailmalle intensiivisessä etukenossa, ei suomalaisessa empivässä takanojassa.

Ruotsin ääni kuuluu; hankkeita osataan markkinoida, oli sitten kyse vaikkapa EU:n itäisestä ulottuvuudesta. Mikä ennen oli vain jätteviktigt, on tässä maailmanajassa jo jättejätte-jätte­jätteviktigt. Ruotsi voi hyvin olla oikeassa, vaikka olisi jäänyt kantansa kanssa yksin, kuten äänestäessään ainoana EU-maana EU:n ja Marokon kalastussopimusta vastaan.

Arvojen asemaa vahvistaa luonnollisesti konsensuskulttuuri. ”Länttäydymme yhteen kuin rotat kylmänä talvipäivänä”, luonnehti Ruotsin akatemian jäsen Horace Engdahl maan ta­paa Skavlan-keskusteluohjelmassa 13. tammikuuta.

Kurssi voi kuitenkin myös muuttua. Jokapäiväinen poliit­tinen debatti alkaa radiossakin viimeistään puoli kahdeksalta aamulla. Myös ulkopolitiikassa mennään toisinaan siksakkia, kuten kysymyksessä suurlähetystöjen sulkemisesta – säästösyistä – ja uudelleen avaamisesta – imagosyistä. Mutta tiukastakin pai­kasta selvitään energisellä otteella ja tehokkaalla argumentoinnilla. Det är bara att kämpa på! Tai visa fram­fötterna, kuten nykyään sanotaan.

Neuvostoliitto oli vuonna 1987 keskellä perestroikaa ja glasnostia. Kommunistisen puolueen pääsihteerinä työs­kenteli edeltäjiään selvästi nuorempi ja energisempi Mihail Gorbatšov, joka oli aloittanut valtakunnan uudistamisen ja avaamisen kriittiselle keskustelulle. Po­liittinen taistelu Neuvostoliiton tulevai­suudesta oli kuumimmillaan. Gorbatšov oli nostanut politbyrooseen Sverdlovs­kista Uralin toiselta puolelta ikätoverin­sa Boris Jeltsinin, joka vaati äänekkäästi uudistusten nopeuttamista entisestään.

Kolmikymppinen Matti Anttonen saapui Suomen Moskovan-suurlähetys­töön avustajan tehtävään alkuvuodesta 1987. Anttosella oli auttava venäjän kie­len taito. Ennen komennustaan hän oli viettänyt Venäjällä kaksi yötä ja kolme päivää.

”Palasin Suomeen vallankaappaus­viikon perjantaina elokuussa 1991, kun tehtävä oli saatu tavallaan päätökseen”, Anttonen veistelee. Hän pääsi seuraa­maan läheltä imperiumin viimeisiä aikoja.

”Se oli erittäin mielenkiintoinen murroskohta nuorelle ihmiselle. Baltian maat alkoivat itsenäistyä ja hiekka lop­pui Neuvostoliiton tiimalasissa. Loppu oli vain tekniikkaa. Oli nähtävissä, että mikään ei ollut enää entisellään.”

Anttonen on tullut haastateltavak­si Moskovasta, jossa hän on palvellut jälleen neljä vuotta, tällä kertaa suurlä­hettiläänä. Kausi päättyy toukokuussa, jolloin Anttonen palaa ulkoministeriöön Helsinkiin. Hän on työskennellyt ulko­ministeriössä 25 vuoden ajan eri tehtä­vissä, ja useimmat niistä ovat liittyneet Venäjään.

Tunnelmat Moskovassa ovat nyt vähemmän dramaattiset kuin 1990-lu­vun alussa, mutta itänaapuri näyttää olevan jälleen yhden murroksen edessä. Joulukuussa kymmenettuhannet mielen­osoittajat vaativat Moskovassa rehellisiä vaaleja. Venäjällä ei ole järjestetty yhtä suuria poliittisia kokoontumisia sen jälkeen kun väki protestoi Moskovassa kesällä 1993 presidentti Jeltsinin kauden ankeita oloja.

”Venäjä on mennyt kahdenkymme­nen viime vuoden aikana myönteiseen suuntaan. Venäjä on iso laiva, joka ei käänny kovin nopeasti. Jos asiaa katsoo marxilaisittain, maan tuotantovoimat ovat kehittyneet. Nyt on kysymys siitä, miten valtio pysyy mukana kehityksessä.”

”Uskoisin, että asia ratkeaa ajan myötä niin, että valtio muuttuu moder­nimmaksi. Venäjä on globaalissa vertai­lussa korkeasti koulutettu maa. Kaikki osaavat käytännössä lukea ja kirjoittaa käytyään 11-vuotisen peruskoulutuksen, jonka jälkeen monet jatkavat opintoja opistotasolla tai korkeakouluissa. Sillä koulutustasolla ihmisten pitäisi pystyä elämään paljon nykyistä paremmin.”

Historian taakka

Pohjoismaisesta näkökulmasta Venäjästä on tullut räikeästi rikkaisiin ja köyhiin jakautunut maa, jota vaivaa suunnaton korruptio. Maailman talousfoorumin arvion mukaan maan infrastruktuuri on vajonnut heikommaksi kuin Kenian tai Etiopian. Ovatko nämä arviot Venäjästä liian pessimistisiä?

Anttosen mielestä Venäjän tilanne kannattaa asettaa historiallisiin ja maan­tieteellisiin kehyksiinsä. ”Venäjä on kaksi kertaa Yhdysvaltojen kokoinen maa, jolla on käytettävissään 15 prosenttia Yhdys­valtojen taloudellisista voimavaroista.”

”Neuvostoliitto käytti varusteluun kylmän sodan aikana suunnattomia re­sursseja. Samaan aikaan kun Suomi ra­kensi päätieverkoston, keskussairaalat ja yliopistot, Venäjä rakensi kymmeniä­tuhansia panssarivaunuja, joita paloitel­laan nyt romumetalliksi.”

Kylmän sodan jälkeen Venäjää koet­telivat 1990-luvun mullistukset. Maa oli taloudellisesti vaikeassa tilanteessa eikä kyennyt investoimaan teihin, rautatei­hin tai lentokenttiin. Anttonen uskoo, että niihin kiinnitetään tulevaisuudessa enemmän huomiota.

Venäjästä puhuttaessa väläytetään usein sellaisia sanoja kuin ”kaaos” tai ”heikkous”. Anttosen mielestä näitä sa­noja ei kannattaisi käyttää.

”Suomen kannalta Venäjä ei ole kos­kaan heikko tai vahva, vaan aina iso naa­puri meille. Venäjä on pohjoismaisesta näkökulmasta aina erilainen ja näyttää yhteiskuntana vähemmän järjestyneeltä.”

Anttonen katsoo Venäjän kehitykses­sä mielellään pitkää linjaa. Sen valossa hänestä on tullut pikemminkin optimis­tinen Venäjän suhteen.

”Noin suuren laivan suunnanmuutos ei voi tapahtua millään muulla tavalla kuin että hyllyltä tippuu vähän posliinia ja ihmiset hakevat suuntaansa. Nyt se uusi suunta on löytynyt. Venäjä näyttää joka päivä enemmän Venäjän näköiseltä.”

”Jos ajattelen edeltäjiäni 1920-, 1930- tai 1940-luvulla, herranen aika, että miehet ovat tehneet työtä paljon haastavammissa olosuhteissa kuin mei­käläinen.”

Anttonen on asunut vuodesta 2008 vai­monsa kanssa Moskovan ydinkeskus­tassa. Hän on nauttinut ison kaupungin tunnelmasta. Arkkitehtuurin harrastajal­le ympärillä avautuu erilaisia rakennus­tyylejä vuosisatojen ajalta.

Suur-Moskovan alueella asuu yli 15 miljoonaa ihmistä. Markkinatalous on Venäjällä niin nuorta, että kaupunki ei ole ehtinyt jakautua yhtä selkeästi kuin läntiset suurkaupungit. Osa Moskovan taiasta liittyy tähän: Forbesin laskelmien mukaan Moskovassa asuu 79 miljardöö­riä, enemmän kuin New Yorkissa. Rik­kaat elävät keskustassa sulassa sovussa köyhien mummojen kanssa.

Joulukuun duumanvaalien jälkeen keskustan kadut täyttyivät hyvin kou­lutetuista keskiluokan edustajista, jotka arvostelivat Vladimir Putinin hallintoa vaalivilpistä. Heidän mielestään hallinto oli ylittänyt sopivuuden rajan. Vaalivil­pin ohella mielenosoittajia vihastutti se ilmoitusluontoinen tapa, jolla pääminis­teri Putin kertoi siirtymisestään takaisin presidentinvirkaan.

”Lisäksi Venäjällä on ollut kaikenlai­sia ongelmia: lentokoneita on pudonnut ja laivoja uponnut, vuonna 2010 raivosi­vat metsäpalot. Venäjä on siinä mielessä normaali yhteiskunta, että kansalaiset vaativat johtajiaan viemään asioita hy­vään suuntaan”, Anttonen sanoo.

Välttämättömiä uudistuksia

Hallinto on nyt luvanneet kansalle poliit­tisia uudistuksia: Venäjän tasavaltoja ja alueita johtavien kuvernöörien valinnas­sa palataan takaisin vaaleihin ja uusien puolueiden perustamista helpotetaan. Puolueiden äänikynnys duumaan laskee takaisin viiteen prosenttiin, jossa se oli 1990-luvulla.

”Hallinnossa on odotettavissa henki­lömuutoksia presidentinvaalien jälkeen. Tulee uusi pääministeri ja uusi hallitus. Vuoden 2013 aikana nähdään, miten uu­den hallitusohjelman toteutus on käyn­nistynyt.”

Venäjän talous on sujutellut monta vuotta eteenpäin öljyn korkean hin­nan varassa. Jatkossa öljyn ja kaasun tuotannosta ja viennistä kerätyt verot eivät riitä kattamaan valtion kasvavia menoja, vaan hallituksen on koskettava 13 prosentin tasaveroon, joka on hyvin toimeentuleville varsin alhainen.

”Kansalaisten maksamien verojen määrä kasvaa väistämättä, eikä verotus ole Venäjällä sen suositumpaa kuin mis­sään muualla”, Anttonen toteaa. Tulove­rojen ohella hallitus joutuu harkitsemaan lisäkorotuksia esimerkiksi sähkön ja lämmityksen hintaan sekä polttoaineve­roihin, joilla on tarkoitus rahoittaa tei­den rakentamista. Myös eläkejärjestelmä on uudistettava ennen pitkää.

Oppositio on toistaiseksi ollut melko järjestäytymätön. Puolueilla on huono kaiku maassa, jota kommunistipuolue komensi 75 vuoden ajan. Odotettavissa on, että poliittinen kilpailu silti lisääntyy, jos maahan perustaan uusia puolueita ja alueellisten vaalien määrä lisääntyy.

”Venäjällä on vaalipäivä kaksi ker­taa vuodessa, keväällä ja syksyllä, jolloin valitaan alueparlamenttien ja kunnanval­tuustojen jäsenet. Jos tähän lisätään ku­vernöörinvaalit, vaalikamppailusta tulee jatkuvaa vähän niin kuin Saksassa, jossa kunnallis- tai osavaltiovaalit ovat aina nurkan takana.”

Anttonen arvioi, että näistä vaaleista tulee ilmapuntari, jolla Venäjän suuntaa voidaan seurata duuman- ja presiden­tinvaalien välissä. Maan johtajat voivat peilata aluevaalien avulla kansalaisten asenteiden muutoksia.

Liberaalit vähemmistössä

Äänestäjät ovat olleet Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kallellaan vasem­malle, ja liberaalit oikeistopuolueet ovat jääneet pieniksi. Duumassa opposition muodostavat isänmaallisuutta korosta­va kommunistipuolue, jonka jäsenistä osa on nykyään lähellä ortodoksista kirkkoa, Vladimir Žirinovskin johta­ma kansallismielinen ja populistinen liberaalidemokraattinen puolue sekä so­siaalidemokraattiseksi puolueeksi itsensä määrittelevä Oikeudenmukainen Venäjä.

Noin suuren laivansuunnanmuutos ei voi tapahtua millään muulla tavalla kuin että hyllyltätippuu vähän posliiniaja ihmiset hakevat suuntaansa.

Tämän kokoonpanon perusteella on vaikea ennustaa, mihin Venäjän poliit­tinen tuuli kääntyy. Anttosen mielestä olennaisin kysymys on, mihin suuntaan valtapuolue Yhtenäinen Venäjä liikkuu politiikassaan: ”Joutuuko se valitsemaan selkeämmän poliittisen ideologian puo­luekentässä vai pysyykö se pääministerin ja presidentin tukipuolueena?”

”Kannattaa muistaa, että Venäjällä on vahva paternalismin ja konservatis­min perinne, joka luo pysyvyyttä. Ihmiset eivät halua suurta muutosta, vaan ovat saaneet siitä ihan tarpeekseen.”

Muutoksen sijaan venäläiset halua­vat vakautta, hyvinvointia ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta, Anttonen arvioi. ”Että korruptiota ei olisi, asumiskus­tannukset pysyisivät kohtuullisina eikä veroja nostettaisi.”

”Pohjois-Afrikan tapahtumat al­koivat viime vuonna tyytymättömän nuorison protestina ja päätyivät islami­laisten puolueiden voittoon vaaleissa”, hän muistuttaa. ”Venäjän politiikassa on hyvin erilaisia trendejä, mutta en usko, että Venäjän kansan suuri enemmistö valitsisi liberaalia länsimielistä oikeisto­suuntausta.”

Länsimieliset liberaalit jäivät pienek­si vähemmistöksi Venäjän ensimmäisissä perustuslakia säätävän kansalliskoko­uksen vaaleissa vuonna 1917, Anttonen lisää. Niin kävi myös viime joulukuun duumanvaaleissa.

”Moskovan ja maakuntien välillä on valtavat erot. Taantuvan teollisuuskau­pungin työläisellä on yksi ääni siinä mis­sä Moskovan mainostoimistossa työs­kentelevällä nuorella aikuisella. Toinen lentää Venäjältä useamman kerran vuo­dessa etelään, Lontooseen tai Pariisiin, joku toinen ei pääse pikkukaupungistaan tai kylästään koskaan edes kuvernemen­tin pääkaupunkiin.”

Suomesta katsottuna näyttää siltä, ettävenäläiset matkustavat paljon muu­alla Euroopassa. Suomen edustustot Venäjällä antoivat viime vuonna viisu­min 1,2 miljoonalle venäläiselle.

Anttonen on tyytyväinen suurlähe­tystönsä saavutukseen: näillä viisumeil­la Venäjältä matkustettiin Suomeen yli kolme miljoonaa kertaa. Hän uskoo matkustuksen lähentävän Suomea ja Venäjää.

Tilanne näyttää erilaiselta Venäjän toisessa päässä Vladivostokissa, jossa Anttonen vieraili hiljattain. Jos sieltä haluaa matkustaa Eurooppaan, on len­nettävä ensin 9,5 tuntia Moskovaan. En­nen matkaa täytyy pistäytyä EU:n lähim­mässä viisumipisteessä Novosibirskissä, jonne lentää neljässä viidessä tunnissa. Vladivostokista ajaa sen sijaan bussilla parissa tunnissa Kiinaan, eikä Koreaan ole paljoa pidempi matka.

Venäjä otti viime vuonna ison as­keleen osaksi maailmantaloutta, kun Maailman kauppajärjestö WTO hyväk­syi maan jäsenekseen. Ratkaisu alentaa Venäjän ja EU:n välisiä tulleja ja paran­taa ulkomaisten sijoittajien luottamusta Venäjää kohtaan.

Anttonen arvioi, että Suomen teol­lisuuden kannalta konkreettisin lyhyen aikavälin hyöty on puuntuonnin elpymi­nen Venäjältä, kun puutullit laskevat sel­västi. Suomi vie Venäjälle elintarvikkeita, maatalous- ja metsäkoneita, elektroniik­kaa ja paperia.

Venäjällä voi aueta uusia mahdolli­suuksia myös suomalaiselle palveluvien­nille. Kotimaiset kauppaketjut SOK, Kes­ko ja Stockmann hakevat Venäjän suu­rilta kuluttajamarkkinoilta lisää kasvua.

Euroopalla ja Venäjällä on paljon voitettavaa yhdessä, jos ne onnistuvat sovittamaan erimielisyytensä. ”Molem­pien yhteinen etu on, että ne eivät jää jälkeen muusta maailmasta. Molempien kannalta on tärkeää, että Eurooppa on kilpailukykyinen ja voi hyvin”, Anttonen sanoo.

Kilpailukykyistä valmistavaa teolli­suutta Venäjällä on toistaiseksi vähän, mutta tilanne saattaa muuttua nopeasti. Anttonen kertoo, että hänen vanhempi­ensa hyllyssä on vitsikirja tšekkiläisestä Skodasta ja venäläisestä Ladasta. ”Kaik­ki tietävät, että Skoda ei ole enää mikään vitsi. Menee vähän aikaa, niin Ladakaan ei ole enää vitsi.”

Renault omistaa Ladasta jo nyt nel­jänneksen ja pyrkii hankkimaan yrityk­sen enemmistön. Yhtiön suunnitelmissa on rakentaa Renault’n, Nissanin ja La­dan varaan globaali konserni, jolla on tukijalat Euroopassa, Aasiassa ja Venä­jällä, keskellä Euraasiaa.

Venäjä on iso automarkkina, jossa myytiin viime vuonna 2,6 miljoonaa uutta autoa.

”Aika moni iso autonvalmistaja si­joittuu sinne. Samalla tavalla Venäjällä on muita isoja kansainvälisiä yrityksiä tekemässä tavaroita venäläisille. Jossain vaiheessa niitä tavaroita aletaan viedä Venäjän rajojen ulkopuolelle.”

”Eurooppa on Venäjälle varsin luon­teva teollinen kumppani”, Anttonen jat­kaa. ”Kiina ostaa ilman muuta kaiken sen öljyn, puun ja metallin, jonka Venäjä on halukas myymään, mutta Kiina ei tar­vitse Venäjää valmistavaan teollisuuteen, koska sen oma kilpailukyky on ylivoi­mainen.”

Euroopan kannalta tilanne on toisen­lainen: Venäjällä keskipalkat ovat edel­leen selvästi matalampia kuin Euroopan unionissa. Tuotteiden valmistusta voisi aikanaan siirtyä Venäjälle, varsinkin jos Eurooppa ja Venäjä saavat solmittua va­paakauppasopimuksen.

”Venäjä voisi olla osa eurooppalaista talousaluetta siinä missä Turkki. Euroo­pan ja Turkin välisellä vapaakauppaso­pimuksella on ollut tärkeä osa Turkin talouskasvussa.”

Viime vuonna Venäjän talous kasvoi reilut neljä prosenttia. Länsi-Euroopan taloustiikeri Ruotsi pääsi samanlaisiin lukemiin.

”Meidän suomalaisten on hyvä olla Ruotsin ja Venäjän välissä, ne ovat Eu­roopan kaksi nopeimmin kasvavaa talo­utta”, suurlähettiläs sanoo.