Etykin lapsi jäi eläkkeelle

Palvellessaan rauhanturvaajana Kyproksella vuosina 1966–1967 tuolloin parikymppinen Pertti Torstila oivalsi jotain, mikä painoi jälkensä hänen koko myö­hemmälle diplomaatin uralleen. Hän oppi suomalaisen rauhanturvaajan pe­rusasenteen.

”Se ei ole rauhanturvaamista pys­syn piippua pitkin ja vain itsensä suojaa­mista. Se on kaverin auttamista: otetaan osaa paikalliseen huoleen, kannetaan tuskaa, eikä vain neuvota ulkopuolel­ta, että hoitakaapas asianne kuntoon”, Torstila sanoo UP:n haastattelussa.

Myöhemmin, ulkoministeriön pal­veluksessa, Torstila ymmärsi, että tässä asenteessa kiteytyi myös Suomen ulko­politiikan ydin.

”Presidentti Kekkonen linjasi, ettei Suomi ole kansainvälisissä kiistoissa tuomari vaan lääkäri, toisin kuin Ruot­si, jonka ulkopolitiikassa tuomarin rooli näkyi selvemmin, esimerkiksi Vietnamin sodan aikana.”

”Vaikka jako tuomariin ja lääkäriin liittyy erityisesti puolueettomuuden ai­kaan, Suomen ulkopolitiikassa ja välitys­toiminnassa on yhä samaa perinnettä”, Torstila vertaa.

Torstila muistuttaa myös Ruotsin tärkeydestä Suomelle.

”Ollessani Ruotsissa suurlähettilää­nä vuodet 2002–2006 näin läheltä, kuin­ka tärkeä Ruotsi on Suomelle ja miten vakavasti Ruotsi suhtautuu Suomeen. Valitettavasti suomalaisessa kansalais­mielipiteessä asia on usein päinvastoin”, Torstila harmittelee.

Torstila jäi maaliskuun alusta eläk­keelle vietettyään 43 vuotta ulkomi­nisteriön palveluksessa. Viimeiset lähes kahdeksan vuotta hän on toiminut Suomen ulkopolitiikan korkeimpana virkamiehenä eli ulkoasiainministeriön valtiosihteerinä.

Suurimman osan Suomen EU-jäse­nyyden ajasta Torstila on vaikuttanut ulkopolitiikkamme ylimmässä virka­miesjohdossa. Hän oli poliittisen osaston päällikkö vuosina 1996–2000 ja minis­teriön alivaltiosihteerinä tätä seuraavat kaksi vuotta.

Kun Suomi liittyi EU:hun, ulkomi­nisteriön virkamiesten työ muuttui ker­taheitolla.

”EU-jäsenyys muutti Suomen ul­kopoliittisen toimintakentän. Tulimme osaksi poliittista klubia. Kylmän sodan aikainen puolueettomuus ei enää rajoit­tanut Suomen ulkopoliittista liikkuma­tilaa.”

”Yhtäkkiä eteemme avautuivat esi­merkiksi Afrikan kriisit. Eteen tuli asioi­ta, joita Suomen ulkopolitiikassa oli aika vähän mietitty. Vuonna 1999, kun Suo­mi toimi EU:n puheenjohtajana, haimme apua tutkijoilta asti”, Torstila muistelee.

EU:n jäsenenä Suomi sai vakituisen paikan samoihin neuvottelupöytiin Eu­roopan suurvaltojen rinnalla. Suomi oli ainoa jäsenmaa, jolla oli pitkä historia ja pitkä raja Venäjän kanssa. Tästä tuli Torstilan mukaan Suomen vahvuus.

”Kun käymme konsultaatioita vierai­den valtojen kanssa, asialistalla on aina arviomme Venäjästä. Suomea kuunnel­laan, kun Suomella on oikeasti jotain sanottavaa. Meidän ei pidä vähätellä omaa Venäjä-tuntemustamme. Olemme tässä mielessä hyvin kiinnostava partneri paitsi muille EU-maille myös kiinalaisille ja amerikkalaisille”, Torstila ohjeistaa.

”Kun aikanani EU:n poliittisessa komiteassa puhuimme vaikkapa Afri­kan suurista järvistä, olivat entiset siir­tomaavallat äänessä ja minä pysyin vaiti. Mutta aina kun asialistalle tuli Venäjä, Itämeri tai Pohjolan alue, nostin käteni ja huomasin, että minua kuunneltiin.”

”Pahuksen hyvä liittouma”

”Suomen ja Naton kumppanuuden tulee tiivistyä ja luottamuksen lisääntyä, jotta nykyistä parempi asiallinen keskus­telu olisi mahdollista. Sitä kautta avattai­siin kotimaisen keskustelun takalukkoa. Meillä on kansallinen intressi kehittää tätä suhdetta.”

Torstila muistuttaa, että Suomi on ollut mukana Nato-johtoisissa operaati­oissa Afganistanissa ja Bosniassa, Ruotsi myös Libyassa.

”Kaikki Naton jäsenmaatkaan eivät pystyy samaan. Yhdysvaltain entinen apulaisulkoministeri Strobe Talbott sa­noi minulle kerran, että kuule Pertti, jos kaikki meidän jäsenvaltiomme kykenisi­vät antamaan tälle Atlantin liitolle niin paljon kuin Suomi, we would have hell of a good alliance.”

Maailmanpolitiikka avautui

Torstila määrittelee itsensä leikillisesti ”Etykin lapseksi”. Hän oli juuri uran­sa aloittaneena diplomaattina mukana 1970-luvun alusta alkaen Etyk-prosessis­sa, jonka päätapahtuma oli vuoden 1975 Etyk-huippukokous Helsingissä. Etykissä Yhdysvallat ja Neuvostoliitto selvittivät toisen maailmansodan jälkiä ja Euroopan asemaa. 1970-luvun alun liennytys hui­pentui Helsingin kokouksessa.

”Silloin aukenivat tämän nuoren avustajan silmät maailmanpolitiikan isoille asioille. Etyk oli lähtökohta jat­kumolle, jonka myöhempiä ilmentymiä olivat Berliinin muurin murtuminen ja Neuvostoliiton hajoaminen. Etyk oli riemuvoitto Suomelle. Pystyimme huip­pukokouksella ja toiminnallamme to­distamaan, että puolueettomuudella on merkitystä”, Torstila arvioi.

Suomen puolueettomuuden aikaa lei­maa myös suomettuminen. Miten siihen pitäisi nykyään suhtautua?

”Suomettumista käytettiin haukku­masanana muualla Euroopassa, mutta kukaan muu ei ollut Suomen tilantees­sa. Ulkopoliittisesti suomettuminen oli menestystarina. Se oli selviytymispolitiik­kaa, jossa onnistuttiin hämmästyttävän hyvin. Oli sisäpoliittisia heilahduksia ja hairahduksia, mutta ulkopoliittisesti pysyimme taitavasti puolueettomuuden kaidalla tiellä”.

Kirjoittaja on Agence France Pressen Suomen-kirjeenvaihtaja.