Aarteesta kiroukseksi
Itä-Afrikan viimeaikaiset öljy- ja kaasulöydöt voivat nostaa alueen maat maailman suurimpien energiantuottajien joukkoon. Tavalliselle kansalaiselle luonnonvarat eivät välttämättä lupaa hyvää.
Julkaistu: 18.9.2012
Paikalliset asukkaat eivät ole hyötyneet vielä Ugandan Albertjärven öljy- ja kaasulöydöistä.
Yhdysvaltalainen öljy-yhtiö Anadarko kertoi alkuvuonna löytäneenä kaasua Tansanian ja Mosambikin rajan tuntumasta, Intian valtameren rannikolta. Löydöksen kokoa verrattiin Libyan tunnettuihin kaasuvaroihin, ja muut alueella toimivat yritykset ovat kertoneet samankokoisista löydöistä. Libyan tunnetut kaasuvarat ovat maailman 14. suurimmat.
Ugandasta, Kongon demokraattisen tasavallan rajalta, löydettiin muutama vuosi sitten öljyä. Sen määräksi arvioitiin noin kuusi miljardia barrelia. Jos öljy-yhtiöiden suunnitelmat 200 000 barrelin päivätuotannosta toteutuvat, Uganda noussee Afrikan kymmenen suurimman öljyntuottajan joukkoon. Kenian Turkanan alueelta öljyä raportoitiin alkuvuonna löydetyn vieläkin enemmän.
Afrikan suurin öljyntuottaja Nigeria pumppaa päivässä noin 2,2 miljoonaa barrelia öljyä. Koko maailmassa eniten öljyä tuottaa Saudi-Arabia, noin 9,5 miljoonaa barrelia päivässä.
Toistaiseksi Itä-Afrikan maat ovat hyötyneet öljy- ja kaasulöydöistään maihin suuntautuneina kansainvälisinä investointeja. Ugandan öljyyn on asiantuntijoiden mukaan tähän mennessä sijoitettu noin miljardi dollaria. Mosambikin viranomaiset arvioivat, että itäiseen Afrikkaan virtaa seuraavan viiden vuoden aikana noin 50 miljardin dollarin arvosta sijoituksia.
Tavallisten itäafrikkalaisten arjessa energiavarojen luoma varallisuus näkyy kuitenkin vasta viiveellä, jos silloinkaan. Maat ovat asiantuntijoitten mukaan alttiita niin sanotulle resurssikiroukselle.
Resurssikirouksella viitataan tilanteeseen, jossa luonnonvaroiltaan rikkaat maat eivät rikkauksistaan huolimatta onnistu kasvattamaan talouttaan tai jakamaan talouskasvun hedelmiä kansalaisilleen. Tämä voi johtua esimerkiksi öljyn ja kaasun globaaleista hintavaihteluista tai maiden hallinnon heikkouksista.
”Resurssikirous on Itä-Afrikan maille todellinen riski, sillä maiden hallinnollinen kapasiteetti on puutteellinen”, sanoo brittiläisen Chatham House -tutkimuslaitoksen Afrikka-ohjelman johtaja Alex Vines.
Tansanian, Mosambikin ja Ugandan henkeä kohti laskettu bruttokansantuote on Maailmanpankin mukaan noin 500 dollaria, Kenian noin 800. Tansanian, Mosambikin ja Ugandan talous on kasvanut koko 2000-luvun noin 6–7 prosenttia, mutta tavallisten kansalaisten elinolot olivat YK:n inhimillisen kehityksen indeksin mukaan kehnot. Odotettavissa oleva elinikä oli eri maissa 50 vuoden molemmin puolin, ja Mosambikissa ja Ugandassa vain reilu puolikas ikäluokasta päätti peruskoulun.
Vahviketta veljesverkostoille
Resurssikirouksen välttämiseksi ratkaisevaa on asiantuntijoiden mukaan se, kuinka energiavaroista saatavat tulot Itä-Afrikan maissa jaetaan, miten teollisuutta verotetaan ja kuinka verotulot käytetään.
Koska Itä-Afrikan luonnonvarat on löydetty äskettäin, valtioiden ja luonnonvaroihin sijoittaneiden yritysten sopimuksista tiedetään vasta vähän. Hyvää ei ainakaan lupaa se, että öljyn hyödyntämisessä pisimmälle ehtineen Ugandan hallitus on kieltäytynyt julkistamasta yritysten kanssa tekemiään tuotantosopimuksia. Myös Mosambikissa sopimukset ovat salaisia.
Yhdysvaltalaisen Center for Global Development -tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija Alan Gelb ennakoi, että Ugandan hallitus käyttää tulevia öljytuloja linjansa mukaisesti infrastruktuurin vahvistamiseen. Öljyputkia rakentamalla ja energia- sekä tieverkkoa parantamalla voidaan tehostaa luonnonvarojen hyödyntämistä ja vilkastuttaa taloutta. Lisäksi Uganda, kuten muutkin Itä-Afrikan maat, tarvitsevat asiantuntijoiden mukaan kipeästi lisärahaa terveydenhuoltoon ja koulutukseen.
Ongelma vain on, että Ugandan ja muiden öljyntuottajamaiden julkiset investoinnit hoidetaan usein kelvottomasti, Gelb sanoo.
Maailmanpankin tutkimusten mukaan esimerkiksi Ugandan koulutukseen sijoittamista julkisista varoista noin viidennes häviää matkalla hallinnon ylimmiltä portailta alemmille. Luonnonvaroiltaan rikkaissa maissa ongelma kärjistyy helposti, etenkin, jos tulojen jakamista koskevat sopimukset ovat salaisia.
Gelbin mukaan kyse on siitä, että valtaapitävät käyttävät julkisia investointeja poliittisen hyvä veli -verkostonsa palkitsemiseen. He vahvistavat omaa asemaansa ja petaavat itselleen yltäkylläistä tulevaisuutta.
”Julkisista investoinneista ei raportoida kunnolla. Siksi riskinä on, että öljyrahat vain vahvistavat vallan verkostoja.”
Esimerkiksi Ugandassa terveydenhuollosta ja koulutuksesta vastaavat paikallistason viranomaiset. Palvelujen tarjoamisen nimissä paikallishallinnon yksikköjen määrää on viime aikoina lisätty. Tämä lisää byrokratiaa – ja tarjoaa Gelbin mukaan vallanpitäjille mahdollisuuden pönkittää suojelusverkostoaan yhä vahvemmaksi.
Keniassa tilanne näyttää Gelbin mukaan aavistuksen paremmalta, sillä maan perustuslaki vaatii avointa tiedottamista luonnonvarojen käytöstä. Lisäksi Gelb pitää kenialaista äänestäjäkuntaa ugandalaista valveutuneempana.
Hallinnon heikkouksien lisäksi luonnonvarakirousta syventää usein se, että luonnonrikkauksista saatavat tulot yksipuolistavat talouden rakennetta. Asiantuntijat viittaavat ilmiöön hollannintautina. Se on riski ennen muuta Itä-Afrikan suurimmassa taloudessa Keniassa, sanoo Etelä-Afrikan ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Kathryn Sturman. Hän johtaa Afrikan luonnonvarojen hallintaa tutkivaa ohjelmaa.
”Nykyisellään Kenian talous perustuu niin turismiin, maatalouteen kuin esimerkiksi leikkokukkien vientiin. Jos öljytulot nostavat Kenian shillingin arvoa, vientituotteet kallistuvat ja vienti vähenee. Maa jää riippuvaiseksi öljytuloistaan”, Sturman selittää. Näin on käynyt esimerkiksi öljystään tunnetuissa Nigeriassa ja Angolassa.
Öljyn hinta kuitenkin vaihtelee rajusti. Siksi öljystä riippuvaisen valtion tulot ovat epävarmoja, mikä puolestaan lisää konfliktien riskiä valmiiksi epävakaissa yhteiskunnissa.
Valtio luottakoon veroihin
Luonnonvarakiroukseen ja hollannintautiin asiantuntijat esittävät kahtalaista ratkaisua. Ensinnä Itä-Afrikan maiden kannattaisi Norjan tapaan perustaa eräänlaisia vakausrahastoja pahan päivän varalle. Niihin sijoitettaisiin luonnonvaroista saatuja tuloja, ja kertyneillä varoilla tasattaisiin hintavaihtelujen aiheuttamia šokkeja. Norja on jo tarjonnut asiantuntija-apua öljyvarojen hallintaan ainakin Tansanialle ja Mosambikille.
Uganda lähetti sotilaat turvaamaan öljykenttiä
Ugandan öljylöydöt lisäävät maan militarisoitumisen riskiä, sanoo Etelä-Afrikan ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtaja Kathryn Sturman.
Presidentti Yoweri Musevenin huhutaan hierovan armeijahelikoptereiden kauppaa Venäjän kanssa. ”Koska valtiolla ei ole varaa maksaa koptereita käteisellä, venäläisten öljy-yhtiöiden sanotaan neuvottelevan sopimuksista Ugandan öljyn hyödyntämisessä”, Sturman sanoo. Asiasta kertoi keväällä myös Voice of Russia -verkkosivusto, joka perusti tietonsa nimettömän venäläiseen diplomaattilähteeseen.
Ugandan armeijan puolestaan kerrotaan jo valvovan Albertjärvellä sijaitsevia öljykenttiä. Center for Global Development -tutkimuslaitoksen Alan Gelbin mukaan maataan vuodesta 1986 hallinnut presidentti Museveni haluaa siten varmistaa, etteivät ulkopuoliset saa öljy-yhtiöitä ja -sopimuksia koskevaa tietoa.
Militarisoituminen lujittaa Musevenin otetta Ugandan vallankahvasta. Presidentillä on tausta armeijassa, ja Sturmanin mukaan hän yrittää pysyä vallassa mahdollisimman pitkään. Tästä ovat osoituksena Ugandan viimevuotiset, varastetuiksi syytetyt presidentinvaalit.
Lisäksi Museveni pönkittää sotilaallista voimaansa lisätäkseen maansa vaikutusvaltaa suhteessa muihin Itä-Afrikan maihin, etenkin alueellisiin mahteihin Keniaan ja Etiopiaan, Sturman arvioi.
Kenia on Itä-Afrikan suurin talous, joka on vilkkaimpien kotimarkkinoidensa ja suotuisimman liiketoimintaympäristönsä turvin onnistunut houkuttelemaan enemmän sijoituksia uusiin luonnonvaroihin kuin alueen muut maat. Etiopia on alueen maista sotilaallisesti ja poliittisesti vahvin. Se on lähettänyt eniten sotilaita YK:n rauhanturvaajiksi, ja sen pääkaupungissa Addis Abebassa sijaitsee Afrikan unionin päämaja.
Sturmanin mukaan Ugandan armeijan läsnäolo lähellä Kongon demokraattisen tasavallan rajaa voi vaikuttaa myös Kongon konfliktiin. Sturman sanoo Ugandan toimivan alueella yhdessä Ruandan kanssa: maiden sotilaat turvaavat Kongon konfliktialueiden mineraalien ja puutavaran laitonta kauppaa, jonka reitti kulkee Ugandan läpi ja jonka tuloista osa valuu Ugandan ja Ruandan sotilaiden taskuun.
Ruandaa syytetään myös Itä-Kongon kapinallisjoukkojen tukemisesta. Myös Ugandalla oli joukkoja Kongossa kapinallisten tukena ainakin 2000-luvun alkuun saakka. Kongon hallituksen ja kapinallisjoukkojen taistelut itäisessä Kongossa ovat viime kuukausina kiihtyneet, ja yli 100 000 ihmistä on joutunut pakosalle.
Puskurirahastoista puolestaan kannattaisi rahoittaa kansalaisille suoria tulonsiirtoja, jotka jokainen voisi käyttää parhaaksi katsomallaan tavalla. Näin voitaisiin vähentää korruption riskiä – ja parhaassa tapauksessa sysätä valtioiden taloudenpito itseään vahvistavaan kierteeseen.
Suoria tulonsiirtoja tutkineen Alan Gelbin mukaan kehittyvien maiden asukkaat rahoittavat tulonsiirroilla yleensä lääkärikuluja ja lasten koulumaksuja, ostavat ruokaa ja parantavat esimerkiksi omaa sanitaatiotaan. Siksi avustuksilla voidaan parantaa työn tuottavuutta. Jos tuet vielä kohdennettaisiin niille, jotka ovat rekisteröityneet verotusta varten, harmaan talouden työntekijöillä olisi kannustin liittyä rekisteriin. Valtioiden verotuspohja vahvistuisi.
Valtio puolestaan joutuisi luottamaan menojensa rahoittamisessa yritysten ja yksityisten maksamiin veroihin, koska kansalaisille jaetut öljytulot eivät pääsisi paisuttamaan valtion kassaa. Siksi hallituksen olisi syytä noudattaa sellaista politiikkaa, joka takaisi kasvun myös muilla sektoreilla kuin energiateollisuudessa.
Valtion tulot olisivat siis riippuvaisia kansalaisten ja talouden hyvinvoinnista. Yhteiskuntiin voisi syntyä kehitykselle suotuisa kierre.
”Kansalaiset myös valvovat julkisia hankkeita paremmin, jos ne rahoitetaan heidän maksamillaan veroilla”, Gelb toteaa.
Jotta Itä-Afrikan maat saisivat taloutensa kestävään kasvuun, niiden tulisi asiantuntijoiden mukaan lisäksi hyödyntää luonnonvarojaan oman energiansaantinsa turvaamiseksi. Esimerkiksi Ugandan nykyisestä tuonnista noin puolet koostuu sähköstä.
Alueellisen energiaomavaraisuuden tavoittelu voisi Gelbin mukaan olla maille vahva kannustin yhteistyön lisäämiseen. ”Jos maat haluavat energiaomavaraisiksi, niiden pitäisi pystyä yhdistämään sähköverkkonsa.”
Yhteistyö voi kuitenkin olla haasteellista. Vaikka Itä-Afrikan maat toimivat keskenään Itä-Afrikan talousyhteisössä (EAC), itäisen ja eteläisen Afrikan yhteismarkkina-alueella (COMESA) ja Eteläisen Afrikan kehitysyhteisössä (SADC), maat ovat perinteisesti kilpailleet sekä taloudellisesta että sotilaallisesta vallasta.