Suuret puolueet käyttivät Ruotsin syyskuisissa valtiopäivävaaleissa ensimmäistä kertaa enemmän rahaa Facebook-mainontaan kuin televisiomainontaan. Myös Instagram oli suosittu: kristillisdemokraattien 31-vuotias puheenjohtaja Ebba Busch Thor on kerännyt kuvapalve­lussa 62 000 seuraajaa ja keskustapuolueen 35-vuotias puheenjohtaja Annie Lööf 71 000 seuraajaa.

Yhdysvaltain ja Britannian vuoden 2016 vaalikokemusten vuoksi myös Ruotsissa varauduttiin sosiaalisen median valeuutisten vyöryyn. Niiden vaikutus jäi pienemmäksi kuin viranomaiset ja puolueorga­nisaatiot pelkäsivät, arvioi yli­opistonlehtori Kajsa Falasca Ruotsin Mittuniversitet-­yliopistosta.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

»Ihmiset ovat Pohjoismaissa kriittisiä ja seuraavat, mistä lähteistä uutiset ovat peräisin», Falasca sanoo. Pew Research Centerin toukokuussa 2018 julkaisemassa tutkimuksessa vain 5 prosenttia ruotsalaisista luotti vastakkainasettelua ruokkivien Flashback– ja Nya Tider -sivustojen uutisiin.

Oxfordin yliopiston yhteydessä toimivan Internet Instituten mukaan 22,1 prosenttia kaikesta Ruotsin vaaleja kommentoivasta Twitter-­sisällöstä sisälsi valeuutisia, salaliitto­terioita tai muuta harhaanjohtavaa tietoa. Valtaosa disinformaatiosta oli peräisin ruotsalaisilta sivustoilta. Vain 0,2 prosenttia valeuutisista oli selvästi peräisin venäläisistä lähteistä.

Yhdysvaltain marras­kuisissa välivaaleissa valeuutisten osuus oli lähes neljännes Twitter-sisällöistä ja suurempi kuin vuoden 2016 vaaleissa. Sosiaalisen median jätit ovat luvanneet siivota disinformaatiota sivuiltaan. Oxford Internet Instituten mukaan roskajuttuihin viitattiin nyt Twitter-keskusteluissa kuitenkin useammin kuin laatujournalismiin.

Kaksi kolmasosaa Yhdysvaltojen aikuisväestöstä ja yli puolet eurooppalaisista seuraa uutisia sosiaalisen median välityksellä. Sosiaalisen median ja valeuutisten vaikutusta vaaleihin ei tulisi kuitenkaan yliarvioida, Falasca sanoo. Pohjoismaissa perinteinen media hallitsee edelleen tiedonvälitystä.

Toisaalta yhdysvaltalaisen MIT-yliopiston tutkijoiden maaliskuussa 2018 Science-­lehdessä julkaisema laaja tutkimus vuosilta 2003–2016 osoitti, että huhut ja valeuutiset leviävät Twitterissä paljon nopeammin ja laajemmalle kuin oikeat uutiset. Etenkin politiikan valeuutiset näyttävät kiinnostavan pikaviestipalvelun käyttäjiä. Tutkijat päättelivät, että syynä ovat niiden herättämät voimakkaat tunteet ja uutuusarvo.

Liechtensteinin ulko- ja oikeusministeri Aurelia Frick saapuu tapaamiseen kuin prinsessa: hän kopistelee hallituspalatsin barokkisaliin historiallisten muotokuvien alle kultaisissa korkokengissään ja rusettimekossaan.

Nyt Frickiä odottaa pieni kansainvälinen toimittajaryhmä, mutta kun hän vajaat kymmenen vuotta sitten aloitti ulkoministerinä, meno oli toinen.

»Jouduin pujottelemaan maailman TV-kameroiden välistä hallitusrakennukseen töihin», Frick muistelee.

Kansainvälinen media kiinnostui Liechten­steinista, kun vuonna 2008 kävi ilmi, että tuhannet veronkiertäjät ympäri maailmaa olivat siirtäneet kymmeniä miljardeja euroja piiloon Liechtensteinin pankkeihin.

Vyyhti alkoi purkautua, kun Liechten­steinin ruhtinaan omistaman LGT-pankin entinen työntekijä varasti 5 800 asiakkaan tilitiedot ja myi ne miljoonilla euroilla Saksan valtion­poliisille.

Saksa luovutti tiedot eteenpäin muille maille, ja niin poliisit ympäri maailmaa ratsasivat tuhansia asuntoja ja toimistoja etsiessään todisteita Liechtensteinin rahoista. Yksistään Saksan verottaja sai karhuttua noin 630 miljoonaa euroa Liechtensteiniin kätkettyjä varoja.

LGT-pankissa oli talletuksia myös 17 suomalaisella yhteensä noin 60 miljoonaa euroa. Joukossa olivat muun muassa vuorineuvos Casimir Ehrnrooth ja kahviyrittäjä Bertel Paulig. Suomalaisille määrättiin 10 miljoonan euron jälkiverot.

 

Liechtensteinin ulkoministeri Aurelia Frick.

Ulkoministeri Frick sanoo, että maan pankeista löytyneiden veronkiertovarojen määrä oli yllätys.

»Meidän ei auttanut muu kuin alkaa säätää kansainvälisten standardien mukaisia lakeja ja muuttaa rahataloutemme rakennetta. Iso osa hallituksen työstä keskittyi uudistuksiin, joilla saimme palautetuksi rahataloutemme uskottavuuden. Muutokset ovat olleet vaikeita», Frick kuvaa.

»Nyt meillä on voimassa rahanpesulaki ja automaattinen tietojenvaihto rahoja tuovan henkilön kotimaan kanssa. Olemme myllertäneet koko maan rakenteet.»

Liechtensteinin rahamarkkinoiden valvontalaitoksen johtaja Mario Gassner sanoo hämmästyneensä, miten vähän rahaa lopulta siirtyi Liechtensteinista pois, vaikka varat siirtyivät verotuksen piiriin.

»Olemme nyt samalla tasolla kuin vuonna 2008.»

Liechtensteinin talous perustuu yhä varakkaiden omaisuudenhoitoon. 38 000 asukkaan maassa on noin 50 000 säätiötä ja postilaatikkofirmaa, jotka ainoastaan hallinnoivat rahoja.

Pääkaupunki Vaduzin katuja kävellessä pankkien mammuttimaiset betonibunkkerit tuntuvat hyppäävän silmille. Ne eivät vain näytä liian isoilta kääpiövaltioon, vaan myös ovat sitä. Maan 15 pankkia hallinnoi noin 262 miljardin euron yksityisomaisuuksia, ja niiden tase on 12 kertaa suurempi kuin Liechten­steinin koko bruttokansantuote.

Pankeista yksi on ylitse muiden: ruhtinaan omistama LGT-pankki hallinnoi 200 miljardin euron varoja yksityishenkilöiltä. Se on maailman suurin yhden perheen omistama pankki. Ruhtinas on maansa suurimpia veronmaksajia, ja hänen pankkinsa miljoonat verofrangit tärkeä tulonlähde valtiolle.

 

Entistä Tšekkoslovakiaa on osaltaan kiittäminen siitä, että Liechtensteinista kehittyi rikkaiden ja veronkiertäjien paratiisi.

Ennen toista maailmansotaa maa oli vielä vain kurja maakaistale. Nykyisen ruhtinaan isä Frans Joosef II asui ennen valtaistuimelle nousuaan vuonna 1938 suvun laajoilla tiluksilla Böömissä ja Wienissä.

Sodan jälkeen Tšekkoslovakia kansallisti ruhtinasperheen maita, 14 linnaa, tehtaita ja metsää. Näiden maakiistojen takia Liechten­stein pyrki vielä 2000-luvulla estämään Tšekin pääsyn EU:n jäseneksi.

Suvun omaisuuksien menettäminen sodan jälkeen johti siihen, että ruhtinas rakensi vuonna 1920 perustetusta LGT-pankista yksityispankin. Pankkisalaisuuden ja alhaisen veroasteen ansiosta Liechtensteinista kehittyi Sveitsin kaltainen merkittävä finanssikeskus.

Nyt maan bruttokansantuote asukasta kohti on maailman korkein, 178 000 dollaria, eli miltei neljä kertaa Suomea enemmän. Mediaanipalkka on Liechtensteinissa lähes
70 000 euroa vuodessa, jopa hieman korkeampi kuin huipputuloisilla sveitsiläisillä. Velkaa valtiolla ei ole lainkaan.

 

Vauraus näkyy hyvin Vaduzin keskustassa. Jaguaari tuolla, Rolexeja täällä.

Kaupungin yläpuolella kohoaa vuori, jonka rinteellä sijaitsee Vaduzin linna, ruhtinasperheen yksityisasumus. Sieltä maata vuodesta 1989 hallinnut Hans-Adam II näkee miltei koko valtakuntansa.

Liechtenstein on perustuslaillinen monarkia, mutta ruhtinaalla on huomattavan suuret valtaoikeudet. Hän johdatti maansa Euroopan talousalueen (Eta) jäseneksi 1990-luvun alussa. Eta-keskustelu repi pientä maata: suuryritykset kannattivat jäsenyyttä, mutta pienemmät vastustivat. Rahoitusalan edustajat pelkäsivät EU:n puuttuvan Liechtensteinin pankkilakeihin.

Jäsenyys oli vietävä myös kansanäänestykseen. Joulukuussa 1992 sveitsiläiset hylkäsivät Eta-jäsenyyden kansanäänestyksessä, mutta viikkoa myöhemmin liechtensteinilaiset äänestivät jäsenyyden puolesta.

Naapurimaiden eriävien päätösten vuoksi Etaan liittymisestä tuli Liechtensteinille monimutkainen operaatio, koska maalla on vuodesta 1923 asti voimassa ollut tullisopimus Sveitsin kanssa.

Molemmat maat kuuluvat Euroopan vapaakauppajärjestöön Eftaan, johon myös Suomi kuului ennen liittymistään EU:n jäseneksi. Efta-maana Sveitsin ei tarvitse omaksua EU-lainsäädäntöä ja noudattaa niin sanottua neljää vapautta eli ihmisten, tavaroiden, pääomien ja palveluiden vapaata liikkuvuutta, kuten Eta-maiden Norjan, Islannin ja Liechten­steinin.

Lisäksi Eta-maat rahoittavat sosiaalisia ja taloudellisia ohjelmia EU:n eteläisissä ja itäisissä jäsenmaissa. Liechtensteinin osalta tämän bruttokansantuotteeseen suhteutetun pääsylipun hinta EU:n yhteismarkkinoille on noin kaksi miljoonaa euroa vuodessa.

Sveitsi on taannut pääsynsä EU:n markkinoille tukulla kahdenvälisiä sopimuksia. Tosin myös Liechtenstein on neuvotellut poikkeuksen vapaaseen liikkuvuuteen, ja maahan tuleville työntekijöille on kiintiö.

Liechtensteinin talous perustuu Eta-maanakin edelleen alhaiselle veroasteelle. Yksityishenkilö maksaa 90 000 euron tuloista veroja vain viitisen prosenttia. Yrityksillä on 12,5 prosentin tulovero.

 

Finanssipalveluiden ohella Liechtensteinissa on korkeaan osaamiseen perustuvaa teollisuutta, joka tuottaa autojen ohjausjärjestelmiä, sähköpistokkeita, ilmastointijärjestelmiä – ja tekohampaita.

Ivoclar Vivadentin tekohammastehdas on alallaan maailman suurin. Siellä valmistetaan 60 miljoonaa hammasproteesia vuodessa, 20 prosenttia kaikista maailman tekohampaista.

»Liechtensteinin korkeat kustannukset nostavat tuotteidemme hintaa, joten tuotannon on oltava huipputehokasta. Emme etsi halvinta vaan kilpailukykyisintä tuotantopaikkaa», toteaa yhtiön talousjohtaja Franz Berger.

Markkinointijohtaja Michael Taube sanoo, ettei Ivoclarille ole haittaa EU:n ulkopuolella toimimisesta.

»Meillä on yhtiöitä ympäri maailmaa, joten emme tarvitse EU-jäsenyyttä Liechten­steinille. Sen sijaan hyödymme Etasta pääsemällä Euroopan laajuisille markkinoille. »

Samaan aikaan maa tekee jättiloikkaa krypto­valuutan keskukseksi. Ruhtinaskuntaan kaavaillaan kryptorahapörssiä, ja hallitus suunnittelee lohkoketjulakia.

»Lohkoketjut muuttavat koko maailman talouden yhtä radikaalisti kuin internet ja sähköposti 1990-luvulla», ennustaa Kansantalousviraston johtaja Christian Hausmann.

Lohkoketjuteknologian ansiosta rahaliikenteen hoitamiseen ei tarvittaisi enää edes pankkeja. Liechtensteinissa toimii jo pieni startup-yritys, joka välittää rahaa matkapuhelimella parin euron kuluilla.

Liechtensteinilaiset ovat olleet tyytyväisiä Eta-ratkaisuunsa: 80 prosenttia kansalaisista on sitä mieltä, että talousyhteisö on ruhtinaskunnalle paras mahdollinen. Ulkoministeri Aurelia Frick selittää:

»EU:ssa meillä olisi kokomme mukaan vain vähän vaikutusvaltaa, emmekä siksi tavoittele unioniin liittymistä. Eftassa ja Etassa pystymme pitämään itsemääräämisvaltamme ja riippumattomuutemme. Kun kaikki Eftan jäsenet ovat pieniä, ei meillä ole siinä liian vahvoja jäseniä», hän sanoo.

»Sen sijaan olemme osoittaneet voimamme maailmannäyttämöllä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssa, jonka työtä olemme edistäneet kokoamme enemmän. Myös Syyrian sodan suhteen olemme onnistuneet ehdottamaan YK-neuvottelutavoitteita.»

 

Liechtensteinin ruhtinas on kuvaillut olevansa pikemminkin toimitusjohtaja kuin maanisä. Hän hallitsee maataan kuin huippuyritystä.

 

Liechtensteinin ratkaisut ovat nousseet esiin mahdollisena mallina EU:sta brexitissä irtautuvalle Britannialle.

Liechtenstein noudattaa kahden eri kauppa­liiton sääntöjä olemalla samaan aikaan tulliliitossa Sveitsin kanssa ja Efta-maana Etassa. Britannian ja EU:n olisi löydettävä yhtä luova kaupparatkaisu välttääkseen kovan rajan syntymisen Irlantiin.

Liechtenstein-instituutin johtaja ja entinen Efta-sihteeristön jäsen Georges Baur kertoo, että Eftassa valmistellaan jo mallia Britannian ottamiseksi takaisin Eftan jäseneksi. Brittien olisi vain saatava ensin selvitettyä eropaperinsa EU:n kanssa, jotta Efta voi alkaa pohtia, mitä tehdä Britannian kanssa.

»Efta on aina todistanut joustavuutensa, kun siitä on irtautunut jäseniä EU:hun. Britanniahan oli yksi Eftan perustajista vuonna 1960, mutta liittyi sitten EU:hun 1973», Baur sanoo.

Baurin mielestä Liechtenstein olisi kärsinyt enemmän veronkiertoskandaalista ilman Eta-jäsenyyttä.

»Eta-maana voimme tarjota palveluitamme EU:n alueella. Myös teollisuutemme hyötyy päivittäin vapaasta tavaroiden, henkilöiden ja pääoman liikkumisesta.»

Liechtensteinin kansantalousviraston johtaja Christian Hausmann arvelee, että brexit johtaa Britannian finanssikriisiin ja uuteen äänestykseen.

»Uskon, että Britannia palaa Eftan jäseneksi. Sen sijaan Etan jäsenenä Britannian olisi hyväksyttävä vapaa henkilöliikkuvuus, mikä oli suuri ongelma niille briteille, jotka äänestivät maan ulos EU:sta.»

Ennekö vai ei, mutta Liechtensteinin kansallislaulu Oben am jungen Rhein lauletaan samalla sävelmällä kuin Britannian God Save the Queen.

 

Myös Sveitsin yksinäinen tie voisi olla Britannian vaihtoehto. Alppimaa on jäänyt ulos niin Etasta kuin EU:sta. Sveitsissä Eta-alueeseen liittymistä harkitaan kuitenkin edelleen.

Bernissä Sveitsin presidentti ja sisäministeri Alain Berset vastaa lehdistötilaisuudessa kysymykseeni Sveitsin mahdollisesta Eta-­jäsenyydestä: »Se voi nousta vielä mahdollisuudeksemme.»

»EU:n ulkopuolella olosta on Sveitsille niin haittaa kuin hyötyä. Olemme onnistuneet solmimaan EU:n kanssa niin paljon kahdenvälisiä sopimuksia, että olemme hyvin integroituneet Eurooppaan.»

Hinta on kuitenkin kova. Berset’n mukaan Sveitsi on menettänyt Etan hylkäyksen jälkeen prosentin talouskasvustaan vuosikymmenen ajan.

»Emme pysty myöskään vaikuttamaan EU:n sääntöihin, joita joudumme noudattamaan», hän sanoo.  

Kirjoittaja on Genevessä asuva vapaa toimittaja.

 

Upporikas ruhtinas on maansa toimitusjohtaja

Liechtensteinin hallitsija on ruhtinas Hans-Adam II, jota edustaa kruununprinssi Alois vuodesta 2004.

Euroopan monarkkien joukossa Liechtensteinin ruh­tinaalla on poikkeuksellisen laajat valtaoikeudet. Hänellä on veto-oikeus kansanäänestysten ja parlamentin päätöksiin sekä lainsäädäntöön. Lisäksi hän voi erottaa hallituksen ministereitä ja nimittää tuomareita.

Ruhtinas itse on sanonut maan säilyneen itsenäisenä nimenomaan monarkian ansiosta. Hänen mukaansa monarkia tuo politiikkaan pitkäjänteisyyttä.

Lehtihaastatteluissa hän on kuvaillut olevansa pikemminkin toimitusjohtaja kuin maanisä. Ruhtinas hallitsee maataan kuin huippuyritystä. Hän valmistui Itä-Sveitsin arvostetusta St Gallenin kauppakorkeakoulusta ja harjoitteli lontoolaispankissa.

Hans-Adam on ­Euroopan rikkain kuninkaallinen arviolta 4,5 miljardin euron omaisuudellaan, johon kuuluu pankin ohella linnoja ja metsiä Itävallassa sekä suuri taidekokoelma. Vertailun vuoksi Englannin kuningatar Elisabetin omaisuus jää Forbesin mukaan alle puoleen miljardiin euroon.

Tämä juttu liittyy juttuun Kirkukin kolme todellisuutta

Vuonna 2006 Yhdysvaltain senaatin ulkoasiainvaliokunnan jäsen Joseph Biden ehdotti radikaalia ratkaisua Irakin ongelmien ratkaisemiseksi: valtio tulisi pilkkoa kolmeen osaan siten, että sunnit, šiiat ja kurdit saisivat kukin hallita omia alueitaan. Irakin hallitus vastusti ehdotusta, samoin Iran ja muut naapurimaat.

Ajatus on nostettu uudestaan esiin tasaisin väliajoin, mutta kriitikoiden mielestä se johtaisi vain uusiin väkivaltaisuuksiin.

Tutkija Thomas Sommer-­Houdeville pitää nykytilanteen jatkumista kaikkine ongelmi­neenkin parempana vaihtoehtona kuin Irakin hajoamista tai jakautumista kahteen tai kolmeen osaan.

»Se olisi resepti vuosia kes­tävään sotaan. Tilanne olisi samanlainen kuin Jugoslavian hajotessa. Varsinkin Bagdadista ja muista suurkaupungeista ja öljyalueista taisteltaisiin kiivaasti», hän uskoo.

Sommer-Houdevillen mukaan irakilaiset ovat tottuneet elämään kaaoksessa, jossa valtiota byrokraattisena hallintokoneistona ei oikeas­taan ole olemassa. Hänen mukaan Irakista voi tulla kuin Libanon, jossa sisällissodat vuorottelevat rauhan kausien kanssa, mutta maa pysyy kuitenkin koossa.

Suomen Irakin suurlähettiläs Päivi Laine on optimistinen Irakin tulevaisuuden suhteen, sillä maan turvalli­suustilanne on kehittynyt hyvään suuntaan. Hän uskoo kansallisen irakilaisidentiteetin voittavan vähitellen alaa perinteiseltä klaani-identiteetiltä. Nuori sukupolvi haluaa erottaa uskonnon ja politiikan, eivätkä nuoret äänestä puolueita, joilla on uskonnollinen agenda.

Myös Ilkka Uusitalo näkee lupaavia merkkejä Irakin tulevaisuudesta. Uusitalo työskenteli vuosina 2006–2009 EU:n edustuston johtajana Bagdadissa ja myöhemmin konfliktinratkaisujärjestö CMI:n asiantuntijana alueella.

Irakissa valta vaihtuu vaalien kautta, toisin kuin monessa muussa Lähi-idän maassa, Uusitalo tähdentää. Irakilaisten nuori sukupolvi on halukas osallistumaan valtion rakentamiseen, jos heille annetaan siihen mahdollisuus.

»Vallan vaihduttua 2003 sekä šiiojen että sunnien oli opittava toimimaan uudessa tilanteessa ja hyväksyttävä, ettei voittaja voi ottaa kaikkea», Uusitalo sanoo.

Irakin kurdialueella Sulaymanian yliopistossa työsken­televä historian professori Yasin Xalid Hassan näkee mahdollisuudet sekä erittäin synkkään että valoisampaan kehitykseen. Pahimmillaan Lähi-itään voi syttyä suursota, joka muuttaa alueen karttaa, kuten ensimmäinen ja ­toinen maailmansota muuttivat Euroopan ja Lähi-idän maiden rajoja.

Toisaalta Yasin Hassan uskoo, että alueellisen päätöksenteon kehittyminen voi johtaa siihen, että ihmiset oppivat toimimaan demokraattisesti myös valtion tasolla. Hänen mielestään tärkeintä olisi korruption kitkeminen ja se, että poliitikot ajaisivat yhteisiä asioita eivätkä omia etujaan.

»Kun joku asia saadaan hoidettua, ilmaantuu uusia ongelmia, koska puolueilla ei ole yhteistä suunnitelmaa tarpeellisista reformeista», hän selittää.

Lue myös: Kirkukin kolme todellisuutta

Kaskaat sirittävät puutarhassa, kun istun lämpimänä syysiltana tulkkini kanssa kurdipoliitikko Idris Hadi Adilin talon terassilla. Olemme syöneet grillattua kalaa ja jälkiruuaksi juuri poimittuja viikunoita. Idris Adil houkuttelee meitä kokeilemaan nargilan eli vesipiipun polttamista samalla kun keskustelemme Kirkukin läänin tilanteesta.

»Daquqissa tilanne on vaikeampi kuin muualla Kirkukissa», Idris Adil selittää. Hän on PUK-puolueen johtaja Daquqissa. PUK on toinen Irakin Kurdistanin kilpailevista pääpuolueista.

Keskustelumme keskeytyy, kun Idris Adilin puhelin soi. Hän saa järkyttävän tiedon: hänen toiseen taloonsa Daquqissa Kirkukin eteläpuolella on heitetty pommi. Hän harppoo terassilla ja huutaa kiihtyneenä puhelimeen.

Kukaan ei ole kuollut eikä loukkaantunut: perhe ei ollut kotona ja turvamieskin oli lähtenyt kauppaan. Talo on pystyssä, mutta ikkunat ja ovet säpäleinä. Puhelin soi taukoamatta, sillä paikallistelevisio on jo kertonut asiasta ja monet haluavat tietää onko Idris Adil kunnossa.

Olemme maaseudulla lähellä kurdikaupunki Sulaymaniaa, ja hetken kuluttua Idris Adil päättää ajaa meidät takaisin kaupunkiin. Hän painaa kaasun pohjaan moottoritiellä ja antaa samalla haastatteluja, kunnes puhelimen akku tyhjenee.

Idris Adililla on aiempaakin kokemusta murhayrityksen kohteeksi joutumisesta. Vuonna 2007 itsemurhapommittaja ajoi räjähdelastissa olevan kuorma-auton hänen taloonsa.

»Onneksi olimme lähteneet kotoa puoli tuntia aiemmin, joten kukaan ei kuollut, mutta talo tuhoutui kokonaan», Idris Adil kertoo.

Idris Hadi Adil. Kuva: Kristiina Koivunen

 

Kirkukin kaupungin hallinta on yksi Irakin vaikeimmista kiistoista. Kirkukia kutsutaan mini-Irakiksi, sillä se on monietninen kaupunki, jossa asuu kurdien ja arabien lisäksi turkmeeneja. Kaupungilla on tärkeä merkitys jokaisen ryhmän identiteetille.

Eri väestöryhmät elivät alueella vuosisatoja sovussa rinnakkain. Nykyään välit ovat kuitenkin jännittyneet, ja eri ryhmillä on alueella omat asejoukkonsa.

Ensimmäiseen maailmansotaan päättyneen ottomaanivallan aikana Kirkuk oli hallintokaupunki Mosulista Bagdadiin johtavan tien varrella. Kirkukissa nykyään asuvat turkmeenit ovat ottomaanivirkamiesten jälkeläisiä, joille Kirkuk symboloi loistokasta historiaa.

Enemmistö Kirkukin alueen asukkaista on kurdeja. Arabien osuus kasvoi voimakkaasti Saddam Husseinin arabialaistamispolitiikan seurauksena: väestönsiirtojen lisäksi kurdeihin kohdistui vainoa ja suoranainen kansanmurha. Irakin sodan jälkeen kurdit puolestaan ajoivat suuren osan arabeista pois alueelta.

Syyskuussa 2017 Kurdistanin aluehallitus järjesti kansanäänestyksen itsenäistymisestä. Tuloslaskennan mukaan yli 92 prosenttia äänestäneistä kannatti itsenäisyyttä. Irakin keskushallitus ei hyväksynyt äänestystä, ja kolme viikkoa myöhemmin maan armeija ja sitä tukevat šiiamilitiat ottivat Kirkukin valvontaansa ja pakottivat kurdijoukot lähtemään.

Kirkukille on ehdotettu erillisasemaa, jossa se ei olisi täysin minkään ryhmän, Irakin keskushallituksen tai Kurdistanin aluehallituksen hallinnassa, mutta idea ei ole edennyt käytännössä.

Lähi-idän sekavia liittolaiskuvioita arvioidessa kannattaa muistaa periaate »viholliseni vihollinen on ystäväni», jota alueella sovelletaan ahkerasti.

Irakin kolme ryhmää – sunnit, šiiat ja kurdit – ajavat vain omia etujaan, toteaa historian professori Yasin Xalid Hassan Kurdistanin autonomisella alueella toimivasta Sulaymanian yliopistosta.

»Ryhmien tavoitteet ovat vastakkaisia toisilleen, joten ne eivät pysty muodostamaan poliittisia liittoja», sanoo Yasin Hassan.

Hän suhtautuu kuitenkin varovaisen optimistisesti syksyllä nimitettyjen poliittisten johtajien kykyyn uudistaa Irakin politiikkaa. Valtiojohdon tärkeimmät tehtävät on jaettu eri ryhmien kesken. Presidentti Barham Salih edustaa kurdeja, parlamentin puhemies Mohamed al-Halbousi sunniarabeja ja pääministeri Adel Abdul Mahdi šiia-arabeja. Heidät tunnetaan itsenäisinä ajattelijoina, jotka yrittävät etsiä ratkaisuja kiistoihin niiden syventämisen sijaan.

Poliitikkojen päällimmäisiä haasteita ovat korruption kitkeminen ja asejoukkojen vallan vähentäminen.

Šiiajoukot vahvistuivat erityisesti sen jälkeen kun Irakin armeija romahti vuonna 2014 Isisin edettyä Mosuliin. Šiiojen hengellinen johtaja ajatolla Ali al-Sistani antoi fatwan, joka kehotti irakilaisia šiioja tarttumaan aseisiin. Syntyi ideologialtaan hyvin erilaisten šiiajoukkojen katto-organisaatio Hashd al-Shaabi (Popular Mobilization Units, PMU), jossa on tällä hetkellä 67 ryhmää. Nyt nämä joukot tulisi joko lakkauttaa tai sulauttaa Irakin armeijaan.

 

 

»Irak on kuin mosaiikki», sanoo ranskalainen sosiologi Thomas Sommer-Houdeville puhelimessa. Hän on tutkinut Tukholman yliopistossa viime vuonna tarkastetussa väitöskirjassaan Irakin etnisten ryhmien välisiä suhteita ja väkivaltaa vuoden 2003 jälkeen.

Monikulttuurisuudella on Irakissa pitkä historia; esimerkiksi monissa arabiklaaneissa on sekä šiia- että sunnisiipi. Sommer-Houdevillen mukaan vuoden 2003 sota ja amerikkalaismiehitys ovat kuitenkin voimistaneet uskonnollisten ja etnisten ryhmien välistä vastakkainasettelua.

Sommer-Houdevillen mukaan asejoukot hyötyvät väestöryhmien vastakkainasettelun syventymisestä, koska se lisää niiden valtaa. Poliittiset ratkaisut sen sijaan heikentäisivät niitä.

Asejoukkojen vallan vähentämiseen voi kuitenkin liittyä myös ongelmia, huomauttaa Suomen Irakin suurlähettiläs Päivi Laine.

Irakin väestö lisääntyy nopeasti ja maan työmarkkinoille tulee vuosittain miljoona uutta työnhakijaa. Mikäli asejoukot lakkautetaan kertaheitolla, moni nuori mies joutuisi työttömäksi.

»Kun sota Isisiä vastaan päättyy ja PMU:n joukkoja vähennetään, sotaan ja aseiden käyttöön tottuneet nuoret miehet palaavat etelään, jossa kuohuu jo nyt», Laine pohtii.

Hän muistuttaa, että Irak ei ole perustaltaan köyhä maa, vaan siellä on paljon luonnonvaroja. Periaatteessa Irakilla olisi edellytykset kehittyä ylemmän keskitulotason valtioksi.

 

Lähi-idän sekavia liittolaiskuvioita arvioidessa kannattaa muistaa periaate »viholliseni vihollinen on ystäväni», jota alueella sovelletaan ahkerasti. Sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on kärjistynyt viime vuosina, mutta molemmat ryhmät ovat myös sisäisesti hajanaisia. Iran, Irak ja Bahrain ovat šiiaenemmistöisiä maita, mutta niissä on myös sunneja. Samoin kaikissa sunnimaissa on šiiavähemmistö.

Iran on šiia-maiden ehdoton johtaja, mutta sunnalaisia valtioita sen sijaan jakaa Turkin ja Saudi-Arabian välinen valtataistelu. Lokakuussa niiden välit kärjistyivät sauditoimittaja Jamal Khashoggin murhan myötä, mutta kyse on myös erilaisista sunnalaisuuden tulkinnoista – Saudi-Arabian tukeman salafismin ja Muslimiveljeskunnan kilpailusta.

Liittolaisia etsitään uskonsuuntien välisten rajojen yli. Heinäkuussa 2017 Saudi-Arabian räväkkäotteinen kruununprinssi Mohammed bin Salman kutsui Riadiin erikoisen vieraan, irakilaisen šiiapappi Muqtada al-Sadrin, joka on avoimesti Iranin vastainen. Al-Sadr tiedotti toivovansa, että tapaaminen olisi »alku tunnustusten välisen väkivallan vähenemiselle islamilaisissa arabimaissa».

Irakin kevään 2018 parlamenttivaaleissa Muqtada al-Sadrin johtama Sairoon-liittouma nousi yllätysvoittajaksi. Lähes puoli vuotta vaalien jälkeen parlamentti hyväksyi 24. lokakuuta Adel Abdul Mahdin pääministeriksi ja antoi luottamuslauseen neljälletoista hänen ehdottamastaan 22 ministeristä. Hylätyistä ministereistä osalla epäiltiin olleen yhteyksiä Saddam Husseinin Ba’ath-puolueeseen.

 

Arabinaiset leipovat leipää Mula Abdullan kylässä Kirkukin eteläpuolella.

 

Kurdikaupunki Sulaymaniassa on juuri avattu kaksi suurta ostoskeskusta aiempien lisäksi. Perjantaina basaarissa on niin paljon ihmisiä, että tungoksessa tuskin pääsee eteenpäin. Irakin Kurdistania on koetellut viime vuosina talouskriisi, mutta katukuvassa se ei näy muuten kuin töiden seisomisena monilla rakennustyömailla. Kadut ovat liikenneruuhkiin asti täynnä uusia autoja, joista monet ovat suuria maastureita.

Irakin talous perustuu öljyyn, jonka maail­manmarkkinahinta romahti vuosina 2014–2015. Sen jälkeen hinta nousi aina viime kuukausiin asti, mutta öljyn tuotanto ei työllistä riittävästi. Kriisin taustalla ovat myös Irakin keskushallituksen ja Kurdistanin aluehallituksen kireät välit. Laman seurauksena monien palkkoja on leikattu.

Uuden poliittisen johdon kiireellisimpiin tehtäviin kuuluu pitkissä konflikteissa kärsineen infrastruktuurin korjaaminen. Viime kesänä eteläisen šiiakaupunki Basran asukkaat osoittivat mieltään puhtaan veden ja sähkön jakelun katkeillessa kesän yli 40 asteen lämpötiloissa. Syksyn mittaan jopa sadantuhannen basralaisen arvioidaan sairastuneen saastuneesta vesijohtovedestä.

Nyt Irakissa seurataan jännittyneinä Iranin talouden kehitystä. Presidentti Donald Trump irrotti Yhdysvallat keväällä Iranin ydinsopimuksesta ja aloitti uudestaan talouspakotteet Irania vastaan.

»Irakin tulevaisuudesta ei voi puhua ilman, että puhuu Iranin tulevaisuudesta», toteaa historianprofessori Yasin Hassan.

 

Irakin tulevaisuuteen vaikuttaa edelleen myös Isis. Presidentti Trump ja Irakin silloinen pääministeri Haider al-Abadi riemuitsivat vuoden 2017 lopulla, että Isis on häädetty ­Irakista. Syksyllä 2018 Isisin hallussa oli enää noin kolme prosenttia Irakin pinta-alasta lähinnä Bagdadin ja Kirkukin ympäristössä.

Äärijärjestö on kuitenkin jatkanut säännöllisiä iskuja, ja YK:n elokuussa julkaiseman raportin mukaan Irakissa ja Syyriassa on vielä 20 000–30 000 Isisin taistelijaa.

Kirkukissa Isisin terrori-iskut lisääntyivät pian al-Abadin ilmoituksen jälkeen.

»Isis muutti strategiaansa menetettyään Mosulin hallinnan: se valmistelee ja tekee yksittäisiä iskuja sissityyliin», sanoo kurdien peshmergajoukkojen majuri Aso Farhan Mirkhel.

Hän arvioi tiedustelutietojen perusteella, että ainakin tuhat Isis-terroristia saa koulutusta Kirkukin ympäristössä, muun muassa läänin etelärajalla Hamrin-vuoren alueella, jota pidetään kurdien ja arabien rajana.

Kirkukin entinen poliisipäällikkö Sarhad Qader etsi terroristeja Kirkukin maaseudulta 14 vuotta, kunnes Irakin armeija otti Kirkukin haltuunsa lokakuussa 2017. Sarhad Qaderin mukaan Isisin terroristeja oleskelee tällä hetkellä Hamrinin lisäksi sunniarabien asuttamassa Hawijassa. Hän uskoo Isisin toiminnan lisääntyvän lähitulevaisuudessa.

»Irakin armeija ja šiiajoukot hallitsevat Kirkukin läänin kaupunkeja, mutta ne eivät pysty valvomaan kyliä, vaan Isisin taistelijat liikkuvat niissä vapaasti», hän kertoo.

Isisiä vastaan vuosina 2014–2017 käydyn sodan aikana monet sunniarabit muuttivat Kurdistaniin suojaan äärijärjestön terroria. Arabeilla ei ole ollut ongelmia kurdien kanssa, vaikka naapureina on perheitä, joiden pojat ovat kaatuneet sodassa vastakkaisilla puolilla.

Kurdit eivät katso arabikansan olevan myöskään vastuussa vuoden 1988 kansanmurhasta, jossa menehtyi Human Rights Watchin arvion mukaan 50 000–100 000 kurdisiviiliä.

Sen sijaan šiiojen on vaikea päästä yli Saddamin diktatuurin muistoista, ja sunnit pelkäävät kostoa. Tapaan Bagdadin läheltä Tarmian kunnasta kurdialueelle vierailulle tulleen sunniarabin. Mies aikoo palata Tarmiaan, joten hän kertoo kotikuntansa tilanteesta anonyymisti:

»Pataljoona 22 valvoo Tarmiaa. Emme pidä sitä Irakin armeijan osastona, koska Iran tukee sitä», hän sanoo. Pataljoona kerää paikallisilta viljelijöiltä veroja.

Tigris-joen rannalla sijaitseva Tarmia on hedelmällistä maata taatelilehtoineen. Monet paikalliset ovat lähteneet, mutta moni on jäänyt myös puolustamaan maitaan – usein kovaan hintaan.

Miehen mukaan jokaisessa perheessä on oma marttyyri, sillä Irakin sisäisissä väkivaltaisuuksissa on kuollut hänen kotiseudullaan 3 000 ihmistä vuoden 2003 jälkeen. Arabimiehen mukaan amerikkalaiset joukot eivät loukanneet paikallisia samalla tavalla kuin pataljoona 22 tekee nyt.

 

Tavatessani Idris Hadi Adilin viikon pommi-iskun jälkeen hän näyttää vanhentuneen kymmenen vuotta. Talon suuret vauriot eivät ole pahinta:

»Tekijät olivat kaksi paikallista šiiaa. He kuolivat onnettomuudessa pari päivää sitten, kun pommi räjähti heidän kuljettaessaan sitä moottoripyörällä. Pari tuntia sen jälkeen talooni ammuttiin paljon laukauksia», Idris Hadi Adil kertoo.

Iskun jälkeen hän toi perheensä Sulaymaniaan, jossa tytär on jo ilmoitettu kouluun.

Rajojen vetäminen Irakin valtion sisällä kurdien ja arabien välisen alueen rajalla jatkuu kiivaana. Väkivaltaisuuksien lopettaminen Kirkukin kylissä on haaste, jossa Irakin uuden hallituksen kyvyt testataan.  

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on asunut Kurdistanin autonomisella alueella Pohjois-Irakissa.

Lue myös: Pysyykö Irak yhtenä valtiona?

Venäjän varustautuminen näkyy Suomen lähialueilla etenkin napapiirin pohjoispuolella. Venäjä on sijoittanut Murmanskin alueelle useita prikaateja maavoimien taistelujoukkoja ydinsukellusveneiden, ohjusyksiköiden ja strategisten pommikoneiden lisäksi. Ainakin kaksi pohjoisen joukko-osastoista on sotinut Ukrainassa ja Syyriassa.

Esimerkiksi Pohjoisen laivaston 61. meri­jalkaväkiprikaatia pidetään yhtenä Venäjän iskukykyisimmistä. Prikaatin tukikohta on Sputnikin varuskunnassa entisen Petsamon kirkonkylän lähellä, mutta vuonna 2016 se osallistui Syyriassa Palmyran kaupungin valtaamiseen äärijärjestö Isisiltä. Avoimiin tiedustelulähteisiin nojautuvan Napalm Inform -sivuston mukaan prikaati valikoitui tehtävään, koska sillä oli jo aiempaa taistelukokemusta Ukrainasta Luhanskin alueelta.

Rajan tällä puolen Suomessa Jääkäriprikaati kouluttaa vuosittain parituhatta varusmiestä Sodankylässä ja Rovaniemellä. Ruotsin armeijan pohjoisimmat osastot sijaitsevat Bodenissa Kemin korkeudella. Sitä ylempänä Lapissa olleet joukot lakkautettiin vuonna 2000.

Laajat korpimaat Murmanskin ja Ruotsin tuntureiden välissä voisivat olla yksi suurvaltojen välisen sodan näyttämöistä, arvioi Ruotsin armeijan kenraalimajuri (evp.) Karlis Neretnieks. Hän työskenteli 2000-luvun alussa Ruotsin sotakorkeakoulun johtajana ja sitä ennen keskisen sotilasläänin komentajana.

Venäjä voisi hyökätä Pohjois-Suomen läpi Ruotsiin suojatakseen omia strategisia joukkojaan Kuolan niemimaalla Yhdysvaltojen tai Naton iskulta. Silloin myös Suomi voisi joutua mukaan sotaan, vaikka vaalisi idänsuhteita parhaansa mukaan.

»Jos Venäjä onnistuisi tuomaan pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksiaan vaikkapa Pohjois-Ruotsin Kiirunaan, Kuolan niemimaan suojana oleva ilmapuolustusvyöhyke syvenisi 400–500 kilometrillä. Se vaikeuttaisi olennaisesti Naton kykyä hyökätä Venäjän tukikohtiin niemimaalla», Neretnieks sanoo.

Kuolan niemimaan joukoilla on Venäjän puolustussuunnittelussa keskeisiä tehtäviä kriisin varalta. »Venäjä pyrkisi katkaisemaan sukellusveneillään ja pitkän matkan pommikoneillaan Naton meri- ja ilmakuljetukset Atlantin yli», Neretnieks jatkaa.

Murmanskin alueen suojaaminen olisi Venäjälle tärkeää myös ydinsodassa, jossa Pohjoisen laivaston sukellusveneet tekisivät vastaiskun ballistisilla ohjuksilla. Ydinaseilla on Venäjän puolustusdoktriinissa suuri merkitys.

Neretnieks suhtautuu epäillen Suomen ja Ruotsin kykyyn puolustaa pohjoisimpia osiaan. Pohjois-Suomi on harvaan asuttu, jolloin alueella ei voitaisi mobilisoida suuria yksiköitä. Jos hyökkäys tulisi yllättäen, Suomi voisi heittää venäläisiä vastaan lähinnä Lapin jääkäreitä ja joitakin erikoisjoukkoja.

»Pohjois-Ruotsissa olisi odotettavissa tällä hetkellä hyvin vähän vastarintaa. Alue on sotilaallisesti lähes tyhjiö.»

Neretnieksin mukaan Lappiin kohdistuvan hyökkäyksen mahdollisuus on noussut vuoden aikana uutena huolenaiheena ruotsalaiseen keskusteluun. Aiemmin pohdittiin lähinnä sitä, että myös Ruotsi päätyisi helposti sotatantereeksi, jos sota syttyisi Itämeren alueella tai Baltiassa.

Baltiaa puolustaakseen Nato-maat tarvitsisivat Ruotsin lentokenttiä ja satamia. Venäjälle taas olisi ensiarvoista katkaista liikenne Itämerellä. Samalla katkeaisivat Suomen meriyhteydet muuhun maailmaan.

Lapin valtausta Neretnieks pitää todellisena uhkakuvana, koska se voisi kytkeytyä konfliktin syttymiseen Baltiassa, Puolassa tai Romaniassa – tai jopa muualla maailmassa. Oleellista tilanteessa olisi, että Venäjä varautuisi sodan syttymiseen ja pyrkisi estämään Yhdysvaltoja lähettämästä lisäjoukkoja Atlantin yli Nato-liittolaistensa tueksi.

Mutta eikö Lapin valtaaminen tulisi Venäjälle tarpeettoman kalliiksi, kun Suomen ja Ruotsin maa- ja ilmavoimien lisäksi se saisi kimppuunsa ehkä myös puolustusliitto Naton?

Neretnieksin mielestä on epävarmaa, ottaisiko Nato lainkaan käyttöön viidettä artiklaansa. Monet Euroopan Nato-maat eivät välttämättä tulkitsisi Venäjän ilmapuolustuksen työntämistä Suomeen tai Ruotsiin hyökkäykseksi liittolaisiaan vastaan, hän otaksuu.

»Emme ole Naton jäseniä», Neretnieks sanoo. »Siksi Venäjälle voisi olla houkuttelevaa edetä Pohjois-Suomeen ja Pohjois-Ruotsiin, jos vastassa olisi vain näiden maiden puolustus.»

Loka-marraskuussa Nato harjoitteli Pohjois-Skandinavian puolustamista Trident Junc­ture -sotaharjoituksessa yli 50 000 sotilaan voimalla. Se oli suurin Norjassa järjestetty sotaharjoitus 1980-luvun jälkeen, ja siihen osallistuivat myös Suomi ja Ruotsi.

Uhkakuvan luonteesta kertoo jotain sekin, että toukokuussa Jääkäriprikaati ilmoitti siirtävänsä ensi vuonna esikuntansa ydintoiminnot Sodankylästä 125 kilometriä etelämmäksi Rovaniemelle. Näin pyritään turvaamaan Jääkäriprikaatin toimintakyky kriisi­tilanteessa.

»Voihan maan alle mennä vaikka lapiolla kaivamalla, mutta Rovaniemellä on kunnolliset suojautumistilat», prikaatin esikuntapäällikkö everstiluutnantti Reima Vanhanen perusteli siirtoa sanomalehti Lapin Kansalle.

 

Kylmän sodan päätyttyä suurvaltojen välisen sodan uhka väistyi maailmasta. Myös aseellisten konfliktien määrä kääntyi 1990-luvun alussa selvään laskuun, mutta pitkällä aikavälillä muutos ei ole ollut odotusten mukainen. Sekä sotien että kuolonuhrien määrä on noussut 2000-luvun alun jälkeen.

»Strateginen liipaisinherkkyys on kasvanut», sanoo Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori, everstiluutnantti Jyri Raitasalo. Hän liittää ilmiön sodan kuvan teknistymiseen, jota hän tutki väitöskirjassaan vuonna 2005.

Poliitikoille on tullut aiempaa helpommaksi päättää sotaan lähdöstä, kun käytössä on uutta tekniikkaa: ilmasta, maasta ja mereltä laukaistavia täsmäohjuksia, lennokkeja ja maata kiertäviä satelliitteja, joiden avulla voidaan etsiä maalipisteitä hyvinkin kaukaa.

Lisäksi useimmat Euroopan maat siirtyivät Neuvostoliiton romahdettua pieniin ja tehokkaisiin mutta kalliisiin ammattiarmeijoihin. Sotilaiden palkka juoksi myös kasarmilla, ja se kannusti paradoksaalisesti keksimään asevoimille uusia tehtäviä, Raitasalo toteaa.

Tässä kunnostautuivat erityisesti länsimaat, jotka käynnistivät 1990-luvulla ensin humanitaarisia interventioita Afrikassa ja Balkanilla. Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen painopiste siirtyi sotaan ääriliikkeitä vastaan. Irakissa ja Afganistanissa länsimaiden asevoimat ovat juuttuneet sotiin, joista on vaikea irtautua.

»Kylmän sodan jälkeen nousi uusi logiikka, jossa manageroidaan keskinäisriippuvaista ja globalisoituvaa maailmaa», Raitasalo sanoo. Siinä missä asevoimia rakennettiin aiemmin pelotteeksi, nyt niitä ryhdyttiin käyttämään entistä aktiivisemmin.

Raitasalo pitää sinänsä ymmärrettävänä, että 1990-luvun kansanmurhiin etsittiin sotilaallisia ratkaisuja, koska humanitaarisissa kriiseissä ei ollut muutakaan toimintamallia.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen kokemusta pitäisi olla jo enemmän tilanteen analysoimiseksi. Raitasalon mukaan ongelmana on länsimaiden turvallisuuspolitiikan militarisoituminen – ilmiö, josta ei puhuta riittävästi julkisuudessa.

Sotilasprofessorin on vaikea keksiä oman aikamme sotia, jotka olisivat onnistuneet tavoitteissaan hyvin. Libyan ilmasota vuodelta 2011 on malliesimerkki pieleen menneestä läntisestä interventiosta, joka vaikutti osaltaan valtion hajoamiseen.

»Maailman hajonneiden valtioiden indeksin mukaan 60 maata on hälyttävässä tilassa tai suuressa vaarassa hajota», Raitasalo toteaa. Suomi on indeksissä ykkösenä eli maailman vakain valtio.

»Jos epävarmuutta lähdetään hallitsemaan asevoimin, sillä saralla riittää paljon tehtävää. En itse näe, että saatujen kokemusten nojalla kovin moneen operaatioon kannattaa lähteä.»

 

Sotilasprofessorin on vaikea keksiä oman aikamme sotia, jotka olisivat onnistuneet tavoitteissaan hyvin.

 

Suomi ei tehnyt kylmän sodan päätyttyä yhtä suuria muutoksia puolustus­strategiaansa kuin muut Euroopan maat. Puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta pienennettiin asteittain 540 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen, mutta yleisestä asevelvollisuudesta pidettiin kiinni.

Myös sotilaalliset uhkakuvat säilyivät entisenlaisina. Vuoden 1997 puolustuspoliittisen selonteon mukaan Suomi varautui torjumaan taloudellista, poliittista ja sotilaallista painostusta, yllätyshyökkäyksenä tehtävää strategista iskua ja viime kädessä laajamittaista hyökkäystä, jonka tavoitteena on Suomen valtaaminen osittain tai kokonaan.

Vuoden 2017 puolustusselonteossa narratiivi on lähes identtinen, vaikka sanamuodot ovat muuttuneet, Raitasalo toteaa. Kun muiden Länsi-Euroopan maiden puolustusajattelussa Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota ovat aiheuttaneet jyrkän käännöksen, Suomessa on tehty lähinnä hienosäätöä. Tavanomaisten aseiden uhka ei ole poistunut, mutta nyt varaudutaan lisäksi hybridivaikuttamiseen.

Ylijohtaja Janne Kuusela puolustusministeriöstä kuvaa hybridivaikuttamista »kaatoluokaksi», jonka alle on koottu monenlaisia keinoja.

»Entistä taitavammin ja yllätyksellisesti käytetään tunnuksettomia joukkoja, erikoisjoukkoja, informaatio-operaatioita ja toimintaa tietoverkoissa. Lisäksi voi olla poliittista painostusta ja median painostusta, erilaisia tapoja vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja päätöksentekoon», hän sanoo.

Toisaalta myös 1997 varauduttiin yllätyshyökkäykseen, jossa Suomen päätöksenteon lamauttamiseen voitaisiin käyttää sotilaallista vahinkoa aiheuttavia vastapuolen asiamiehiä, erikoisjoukkoja ja täsmäaseita.

Hybridivaikuttamisen tavoitteena on hämärtää sodan ja rauhan rajaa. Suomessa sodanajan joukkoja ei voitaisi pystyttää ilman koko yhteiskunnan tukea, Kuusela muistuttaa. Maavoimat kootaan aseisiin kutsuttavista reserviläisistä ja riittävän koulutuksen saaneista varusmiehistä. Joukkojen kuljettamiseen ja huoltoon tarvittaisiin myös siviilikalustoa. Koko rakennelma on kansalaisten maanpuolustustahdon varassa.

Ratkaiseva kamppailu saatetaan siksi käydä informaatiovaikuttamisessa. »Jos vastapuoli onnistuu vaikuttamiskeinoissaan, ei tiedetä, mitä tapahtuu ja olemmeko ylipäätään osapuoli», Kuusela havainnollistaa. »Onko meneillään kriisi, sota vai epämääräinen tilanne? Onko etunamme ryhtyä puolustautumaan vai olla paikoillaan?»

 

Valmiuden nostamisessa Suomi on toiminut nopeasti – paljon nopeammin kuin useimmat muut Venäjän uhkaan reagoineet Euroopan maat, Neretnieks huomauttaa. Siinä missä Ruotsin valtiopäivät pohtii edelleen keinoja kasvattaa asevoimien vahvuutta kahdesta prikaatista kolmeen tai pidemmällä aikavälillä neljään, Suomi on öljynnyt sotakoneensa entistä puolustus­kykyisemmäksi.

Puolustusvoimat on perustanut henkilökunnasta ja varusmiehistä koostuvia uusia valmiusyksiköitä, jotka voidaan lähettää taisteluun tuntien varoitusajalla. Tuhannet reserviläiset ovat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka nojalla heidät voidaan kutsua aseisiin vain muutamassa vuorokaudessa.

Lisäksi Suomi on hankkinut lisää tuli­voimaa maa- ja ilmavoimille. Esimerkiksi Hollannin poistomyynnistä hankittuihin raketinheittimiin ostettiin vuonna 2016 gps-signaalilla ohjattavia ammuksia, joiden kantama on 70 kilometriä. Uusin ostos ovat panssarihaupitsit, jotka saatiin Etelä-Koreasta edullisesti vähän käytettyinä. Vaunu ampuu kranaatteja 40 kilometrin päähän, poistuu 30 sekunnissa paikalta ja suojaa miehistöä muun muassa kemiallisilta aseilta ja ydinlaskeumalta.

Horneteihin on ostettu ilmasta maahan ammuttavia JASSM-risteilyohjuksia, joita Yhdysvallat on suostunut luovuttamaan vasta muutamille maille. Vaikeasti havaittavia ohjuksia voidaan ampua hävittäjistä 370 kilometrin päähän.

Neretnieks sanoo olevansa vaikuttunut Suomen vastauksesta sotilaallisten uhkien kasvuun: »Pelkän puheen sijasta te teette asioita.»

Se on hyvä tapa viestittää venäläisille, että vaikka »haluamme olla ystäviä, meidän asioihimme ei kannata sotkeutua», hän jatkaa.

 

Suomalaiset rannikkojääkärit rantautuivat hollantilaisilla aluksilla ranskalaisen taisteluhelikopterin tuella Naton harjoituksessa marraskuussa. Kuva: Jonathan Nackstrand / Lehtikuva

 

Sotilaallisesti liittoutumattomaksi maaksi Suomi on solminut vuodesta 2016 yllättävän pitkän listan yhteistyösopimuksia eri maiden ja maaryhmien kanssa. Taustana ovat tässäkin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat, sanoo kansanedustaja Mika Kari (sd.), joka toimii eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana.

»Vuonna 2014 havahduttiin siihen, ettei verkosto ollut riittävän vahva, ja monenkeskistä kumppanuusverkostoa on vahvistettava», hän sanoo. »Se on tehty laajassa parlamentaarisessa yksimielisyydessä. Olen osallistunut eduskunnassa melkein kaikkiin puolustukseen liittyviin keskusteluihin, enkä muista, että kukaan olisi arvostellut monenkeskistä yhteistyötä.»

Kumppanimaista tärkeimmät ovat Ruotsi ja Yhdysvallat – ne mainitaan ensimmäisinä myös valtioneuvoston puolustusselonteossa. Yhteistyön syveneminen Yhdysvaltojen kanssa alkoi jo 1990-luvun Hornet-kaupoista. Mika Kari korostaa, että Yhdysvalloista on tullut keskeinen asevalmistaja kaikille Nato-maille. Niiden enemmistö on EU-maita, ja aseiden yhteensopivuus on tärkeää.

Janne Kuuselan mukaan yhteistyöllä ei tavoitella puolustusliittoa eikä turvatakuita: »Yhteistyö ei nojaa sopimuspohjaisiin velvoitteisiin, vaan yhteiseen intressiin tehdä joitain asioita yhdessä. Se voi olla käytännössä vähintään yhtä vahvaa kuin se, että on sopimuspohjainen velvoite olemassa», hän sanoo.

Mutta olisiko näistä aloitteista tosi paikan tullen apua Suomelle?

Suomalaisten maanpuolustustahto on kansain­välisesti huippuluokkaa, mutta tilanne ei ole yhtä hyvä kumppanimaissa. Esimerkiksi Gallup Internationalin mielipidetiedustelussa 18 prosenttia saksalaisista ja 55 prosenttia ruotsa­laisista kertoi viime vuonna olevansa valmiita puolustamaan omaa maataan. Samassa kyselyssä venäläisistä 59 prosenttia ja suomalaisista 74 prosenttia vastasi myönteisesti.

Pew Research Centerin kyselyssä vain 36 prosenttia italialaisista ja 40 prosenttia saksalaisista katsoi, että oman armeijan pitäisi lähteä avuksi, jos Venäjä hyökkäisi toiseen Nato-maahan. Paljon useammat uskoivat, että Yhdysvallat hoitaisi työn.

Näkemystä voi tietysti pitää myös siinä mielessä realistisena, että Yhdysvallat on säilyttänyt kriisinhallinnan ohella kykynsä käydä suursotaa maavoimilla, toisin kuin useimmat Euroopan Nato-maat.

Suomen turvana on EU:n keskinäisen avun­annon lauseke, joka ei ole vielä joutunut todelliseen testiin. Vuonna 2015 Ranska pyysi sen nojalla Pariisin terrori-iskujen jälkeen apua EU-kumppaneilta. Suomi vastasi pyyntöön ensimmäisten joukossa vapauttamalla ranskalaisia sotilaita Libanonin Unifil-joukoista partiointiin Pariisin kaduilla ja muualla Ranskassa.

Mika Kari pitää yhteisymmärryspöytä­kirjoja osoituksena siitä, että »jotain sanaa painavampaa on luvattu tehdä».

»Jos Suomi ei pärjäisi omin keinoin ja tarvitsisimme apua muualta, uskon että puhelimet soisivat kaikissa kumppanimaissa», Kari sanoo.

Janne Kuusela on realistinen avun suhteen. »Emme voi lähteä siitä, että joku tulisi automaattisesti meitä auttamaan», hän toteaa. Suomi voi hänen mukaansa vain kehittää sotilaallista yhteensopivuutta, muodostaa kanavia muihin maihin sekä harjoitella avun vastaanottamista pahan päivän varalta.

Kuusela muistuttaa, että myös keskinäisen avunannon lausekkeeseen liittyy sopimusteksti, jonka mukaan Nato-maat saavat apua Naton kautta.

»On vaikea tulkita ennakkoon, kuka tulisi tänne auttamaan ja minkälaisella kalustolla. Se riippuu konfliktitilanteesta Euroopassa ja muualla maailmassa.»

 

Suomen turvallisuuspolitiikka perustuu Mika Karin mukaan sille, ettei Suomi ole uhka ympäristölleen. Samalla Suomen olemassaolo perustuu omaan puolustukseen, josta on pidettävä huolta.

Eduskunnan kollegat ovat luonnehtineet aktiivisesti puolustuskysymyksiin perehtynyttä Mika Karia leikkimielisesti »tannerilaiseksi» sosiaalidemokraatiksi. Väinö Tanner tunnettiin asevelisosialistina, joka joutui sekä Moskovan että Kekkosen epäsuosioon.

Kari muotoilee Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun kuitenkin perinteisin sanamuodoin. »Olemme pohjoisen Itämeren alueella vakautta tuova demokratia, jolla on kyky tarvittaessa estää sotilaallisin keinoin, ettei muita maita uhata meidän alueemme kautta», hän sanoo.

Edellyttääkö se, että emme jatkossakaan liity sotilasliiton jäseneksi?

Istumme eduskuntatalon kahviossa, ja Karilla on edessään jugurttiannos. Kysymyksen aikana Karin suusta poistetun viisaudenhampaan koloon menee jugurtista pähkinä, joka aiheuttaa viiltävää kipua.

»Tauko ja kyyneleet eivät johdu siitä, ettei minulla olisi vastausta kysymykseen», hän sanoo hetken päästä.

»En käsittele Nato-kysymystä niin päin, ettei tässä vaiheessa. Lähtökohta on, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa.»

Itämeren vakauden ohella Suomen liittoutumattomuudella voi olla hänen mukaansa laajempiakin vaikutuksia. Yksi osoitus siitä oli, kun Donald Trump ja Vladimir Putin tapasivat toisensa ensi kertaa Helsingissä viime heinäkuussa. Suurvaltojen johtajat yrittivät etsiä ulospääsyä jännittyneestä tilanteesta ja asevarustelukierteestä, Kari arvioi. Tällä on suuri merkitys.

»Olen 51-vuotiaana sen sukupolven kasvatti, että ehdin nähdä 10–15 vuotiaana, mitä ydinaseiden pelossa eläminen oli.»

Karlis Neretnieks katsoo sotilaallisten jännitteiden kasvua sen sijaan vanhan sotilaan silmin. Hän muistuttaa, että sotilaallisen avun saaminen on aina monimutkaista, ellei sitä ole suunniteltu ja harjoiteltu ennakkoon. Siksi hän kannattaa Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon.

Eikö Venäjä silloin toisi entistä enemmän joukkoja Suomen vastaiselle rajalle?

»Olisiko Venäjällä kykyä varustaa yhä lisää prikaateja?» Neretnieks kysyy itse. Hän muistuttaa, että Venäjän asevarustelu on käynyt jo vuosia kiivaana eivätkä maan resurssit ole rajattomat. »Se on 140 miljoonan hengen väestöllään paljon heikompi kuin Neuvostoliitto.»

Natoon liittyminen rajoittaisi myös Venäjän mahdollisuuksia kiristää Suomelta ja Ruotsilta alueita ydinaseilla. Neretnieks varoittaa, että Venäjä voisi pelotella ruotsalaisia esimerkiksi räjäyttämällä taktisen ydinaseen asumattomalla Gotska Sandön saarella Gotlannin pohjoispuolella.

 

Venäjä on 140 miljoonan hengen väestöllään paljon heikompi kuin Neuvostoliitto.

 

Suomessa erityistä huolta ovat herättäneet Pietarin lähelle sijoitetut ballistiset Iskander-ohjukset, jotka voidaan varustaa myös ydinaseilla.

Jyri Raitasalon mukaan tilanne ei ole tässä suhteessa kuitenkaan olennaisesti muuttunut 1950-luvun jälkeen.

»Julkisessa keskustelussa piirretään aina karttakuviin isompia ja isompia ympyröitä. Venäjällä on ollut 50 viime vuotta kyky toimittaa ballistinen ohjus tai risteilyohjus minne tahansa Euroopassa», Raitasalo sanoo.

Lisäksi Suomen puolustusta ei voitaisi lamauttaa pelkillä risteilyohjuksilla. Raitasalo muistuttaa, että huhtikuussa 2018 länsimaat ampuivat Syyriaan 105 risteilyohjusta kostona kemiallisten aseiden käytöstä. »Iskun tuloksena tuhottiin yhdeksän betonitaloa ja hinnaksi tuli varmaan parisataa miljoonaa euroa», Raitasalo toteaa.

Hieman samanlaista hypeä Raitasalo näkee taisteluroboteissa ja tekoälyssä, jotka ovat nousseet uusina uhkina sodankäynnin kuvastoon. Venäjä kehittää muiden suurvaltojen tavoin sotatekniikkaa, jolla voi olla hätkähdyttäviä ominaisuuksia. Ukrainan sota ja Nato-harjoituksen aikainen gps-häirintä Norjassa ja Suomessa osoittavat, että maa on pitkällä elektronisessa sodankäynnissä.

Seuraavina vuosikymmeninä taistelukentille tuodaan kaikkialle näkeviä sensoreita ja tekoälyä, joka erottaa helposti oikeat panssarivaunut harhautusmaaleista. Maataisteluihin osallistuu nopeasti liikkuvia robotteja, joita voidaan ohjata kaukaa rintaman takaa. Ilmassa lentää hypersoonisia eli moninkertaisesti äänennopeudella liikkuvia ohjuksia.

»Kymmenen vuoden kuluttua taistelukentällä voi olla käytössä jonkin verran näytekappaleita näistä. Siitä 20–30 vuotta eteenpäin ne voivat olla arkipäivää», Raitasalo kuvaa kehitystä.

Asetelma muistuttaa silti lähinnä 1990-luvun alkua, jolloin Yhdysvaltoja pidettiin hetken aikaa ylivoimaisena uusien täsmäaseiden ansiosta. Raitasalo ei usko, että mikään osapuoli saa pitkäaikaista sotilaallista etua kehittämällä teknologiaa.

Lopulta teknologia tulee pienenkin maan ulottuville. EU-yhteistyö ja muut kumppanuudet parantavat myös Suomen mahdollisuuksia hankkia uusia aseita puolustuskäyttöön.

Lisäksi aseiden elinkaari on yleensä hyvin pitkä. Raitasalo muistuttaa, että Yhdysvallat aikoo käyttää 1970-luvulla suunniteltuja Abrams-tankkeja modernisoituina ainakin vuoteen 2050 saakka. Vain 3–4 prosenttia puolustuskalustosta korvataan vuosittain uudella. Sama laskukaava pätee Venäjään.

Siksi sotilaallisiin uhkiin vastataan parhaiten samoin välinein kuin aina ennenkin – kouluttamalla taitavia sotilaita.

»Lopulta yksittäisten sotilaiden ja upseerien kyvyt ratkaisevat taistelun», Neretnieks sanoo.

Suomen puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta on nyt kohotettu uudelleen 50 000 sotilaalla 280 000 sotilaaseen. Pullonkaulana on palkatun henkilöstön määrä, jota leikattiin edellisellä hallituskaudella. Mika Karin mukaan kantahenkilökuntaa tarvittaisiin nykyisten 12 000 palkatun lisäksi noin 400 lisää, jotta koulutusta ja kertausharjoituksia voidaan järjestää riittävästi.

Samaan aikaan jostain pitää kaivaa 7–10 miljardia euroa lisää uusiin hävittäjiin. Lähivuosina Suomen puolustusbudjetti voi nousta kahteen prosenttiin bkt:sta, mikä on selvästi enemmän kuin useimmissa Nato-maissa.

Pitkällä aikavälillä valmiuden ylläpitämiseen liittyy laajempia väestökysymyksiä. Suomella on suuri pinta-ala, pitkät rajat ja paljon asumattomia alueita. Itä- ja Pohjois-Suomen väestöennusteet ovat synkkiä.

»Väestö vähenee ja keskittyy kaupunkeihin, mikä on aina haaste puolustamisen kannalta», ylijohtaja Janne Kuusela toteaa.

»Suomen poliittinen johto on lähtenyt siitä, että puolustamme koko valtakuntaa niin hyvin kuin pystymme. Ei ole mielekästä vetää viivaa johonkin ja ilmoittaa, että tämän alapuolella puolustetaan ja yläpuolella ei.»

 

Venäjän sotilaallisia panostuksia arktiselle alueelle Kuusela pitää loogisina. Harvaan asutulla alueella on suuret luonnonvarat, joihin kohdistuu koko maailman huomio. Lisäksi Venäjällä on alueella tärkeimmät ydinasetukikohtansa. Nato-maat puolestaan haluavat olla läsnä arktisella alueella turvatakseen mahdollisessa kriisissä täydennysjoukkojensa siirrot Eurooppaan Pohjois-Atlantin kautta.

»Venäjällä ei ole tällä hetkellä ymmärtääksemme poliittista tahtoa uhata Suomea. Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa», Kuusela sanoo. Suomen tulee ottaa jännitteiden kasvu Itämerellä ja arktisella alueella silti huomioon omassa varautumisessaan.

»Keskeistä on huolehtia sellaisesta kyvystä puolustaa Suomea, joka muodostaa riittävän ennaltaehkäisevän kynnyksen. Suomeen hyökkäämisen tulee olla sen verran työlästä ja tappioita aiheuttavaa, ettei kimppuumme tulla kevein perustein.»

Sotilasprofessori Jyri Raitasalo arvioi, että pienikin maa pystyy tekemään näistä laskelmista hyökkääjälle epäedullisia.

»Tai ainakin niin, että jos tänne tulee, kuono raapaistaan kunnolla verille.»

Jutussa korjattu 13.12.2018 kaksi kohtaa: Jääkäriprikaatin nimi ja Pohjoisen laivaston 61. merijalkaväkiprikaati sijainti Sputnikin varuskunnassa (ei Petshengan varuskunnassa). 

 

 

Yhteistyötä moneen suuntaan

Heinäkuu 2016: Suomen ja Britannian puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja. Suomi haluaa jatkaa yhteistyötä sotilaallisen suurvallan kanssa myös brexitin jälkeen.

Lokakuu 2016: Suomen ja Yhdysvaltain aiesopimus puolustus­yhteistyöstä. Yhdysvallat on Ruotsin ohella Suomen tärkein kahdenvälinen kumppani.

Kesäkuu 2017: Suomi liittyy Saksan kehysvaltiokonseptiin (FNC), jossa kehitetään asevoimien teknisiä suorituskykyjä eli esimerkiksi ammuksia ja kyberpuolustusta.

Kesäkuu 2017: Suomi liittyy Britannian nopean toiminnan joukkoon (JEF). Valmiusjoukon on tarkoitus toimia erilaisissa kriisitilanteissa.

Marraskuu 2017: Kolmi­vuotinen jatkosopimus Naton laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöstä (Enhanced Opportunities Partner). Naton tukikohdat Baltiassa ja Puolassa ovat kasvattaneet Suomen ja Ruotsin merkitystä sotilasliitolle.

Toukokuu 2018: Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain kolmenvälinen aiejulistus puolustusyhteistyöstä. Yhteistyö on tiivistä, vaikka Suomi ja Ruotsi eivät kuulu Natoon.

Kesäkuu 2018: Sopimus EU:n pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä (PRY). Suomi osallistuu muun muassa maavoimien uuden kenttäradion kehitystyöhön sekä kyberpuolustuksen ja sotilaallisen liikkuvuuden parantamiseen Euroopassa.

Heinäkuu 2018: Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä koskeva yhteisymmärryspöytäkirja. Ruotsi on Suomen tärkein kumppani. Maa-, meri- ja ilmavoimat harjoittelevat tiiviisti yhdessä.

Syyskuu 2018: Suomen ja Norjan välistä puolustusyhteistyötä koskeva puitejärjestely. Etenkin ilmavoimat harjoittelevat usein yhdessä, ja molemmilla on raja Venäjän kanssa.

Lokakuu 2018: Suomen ja Ranskan puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja. Britannian lähdön jälkeen Ranska on EU:n ainoa ydinasemahti.

Marraskuu 2018: Suomi mukaan Ranskan Eurooppalaiseen interventioaloitteeseen (EI2), jonka tarkoitus on muodostaa yhteinen käsitys sotilaallisista uhkista.

New Jerseyn maaseudulla lokakuussa järjestetyn Far Hills -ratsastuskilpailun yleisöä isänmaallisissa tunnelmissa. Kuva: Stephanie Keith / Reuters / Lehtikuva

 

Yhdysvaltain marraskuiset välivaalit toivat edustajain­huoneeseen demokraattienemmistön, mutta kongressin ylähuoneessa eli senaatissa republikaanit vahvistivat hie­man enemmistöään.

Demokraattien seuraava tilaisuus senaatin valtaamiseen on kahden vuoden päästä. Senaattoreiden kausi kestää kuusi vuotta, mutta vaaleja järjestetään kahden vuoden välein ja kerrallaan valitaan aina kolmasosa senaattoreista. Tänä vuonna jaossa olleista paikoista suurin osa oli demo­kraattien hallussa, joten mah­dollisuudet uusien paikkojen valtaamiseen olivat vähissä.

Vuoden 2020 vaaleissa tilanne kääntyy päälaelleen. Niissä on jaossa yhteensä 34 paikkaa, joista 22 on tällä het­kellä republikaanien käsissä. Voisi siis ajatella, että demo­kraateilla on hyvät mahdolli­suudet jymyvoittoon.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Senaattorit valitaan osavaltiokohtaisesti, eikä puolueiden valtakunnal­lisella kannatuksella ole mer­kitystä yksittäisissä vaaleissa. Monissa osavaltioissa jompi­kumpi pääpuolueista nauttii niin vankkaa kannatusta, että vaalien voittaminen on huo­mattavan vaikeaa haastajalle. Hyvä esimerkki on Kansas, jossa on valittu demokraattisenaattori viimeksi vuonna 1932.

Keskeiset kamppailut käy­dään niissä osavaltioissa, joissa puolueet ovat suhteellisen tasaväkisiä. Vaalimatematiik­kaa erittelevän Fivethirtyeight-sivuston mukaan tiukimmat kilvat käydään vuonna 2020 Virginiassa, Michiganissa, Coloradossa, Minnesotassa ja New Hampshiressa.

 

Demokraattien kannalta huono uutinen on, että viidestä tiukimmin kilpaillusta paikasta vain yksi on tällä hetkellä republikaanien hallussa. Lisäksi republikaaneille on tarjolla yksi ainakin periaatteessa helppo saalis Alabamassa. Se on tukevaa republikaanialuetta, ja demokraatti Doug Jonesin niukka voitto vuoden takaisissa täytevaaleissa oli keskisuuri ihme.

Republikaanit hyötyvät lisäksi eräistä Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän eri­koisuuksista. Yksi niistä on pienten osavaltioiden suhteel­lisen suuri valta. Siinä missä edustajainhuoneen paikat jaetaan karkeasti väkilukuun suhteutettuna, senaatissa jokaisella osavaltiolla on asu­kasluvusta riippumatta kaksi paikkaa. Niinpä 580 000 ihmi­sen Wyomingilla on senaatissa yhtä paljon valtaa kuin 40 miljoonan Kalifornialla.

 

 

Pienissä osavaltioissa on sekä republikaaneihin että demokraatteihin kallellaan olevia osavaltioita, mutta kokonaisuutena asetelma suosii Yhdysvaltain nykyisessä ilmapiirissä republikaaneja.

Siinä missä pienet osa­valtiot ovat yliedustettuina, eräillä alueilla ei ole poliittista edustusta ollenkaan. Pääkau­punki Washingtonin 700 000 asukkaalla samoin kuin Puerto Ricon itsehallintoalueen 3,4 miljoonalla asukkaalla ei ole äänioikeutettua edustajaa sen enempää senaatissa kuin edus­tajainhuoneessa.

Etenkin Washingtonin asuk­kaat ovat vahvasti demokraat­teihin kallellaan: presidentin­vaaleissa niin Barack Obama kuin Hillary Clinton saivat yli 90 prosenttia pääkaupunkilais­ten äänistä.

Puerto Ricon korottamista osavaltioksi ovat vuosien var­rella tukeneet sekä demokraa­tit että republikaanit, mutta presidentti Donald Trump tyr­mäsi ajatuksen viime syksynä. Washingtonin osalta asialla ei ole mitään toiveita edetä niin kauan kuin republikaanit ovat vallassa.

Demokratian ja kenties myös demokraattien kannalta tämän vuoden vaalien merkittävin tulos voi olla äänestysaktiivi­suuden nousu. Yhdysvalloissa äänestysprosentti on yleisesti ottaen alhainen, ja välivaa­leissa se on 2000-luvulla pysytellyt 40 prosentin tun­tumassa. Nyt äänioikeuttaan käytti 49,3 prosenttia yhdys­valtalaisista, mikä on korkein lukema sitten vuoden 1914.

Demokraattien mahdol­lisuudet voivat parantua, jos presidentti Trumpin otteet maan johdossa vieraannut­tavat liikkuvia äänestäjiä republikaaneista. Naisista demokraatteja äänesti tämän vuoden vaaleissa 59 prosent­tia, 18–29-vuotiaista jopa 67 prosenttia. Ei-valkoihoisten keskuudessa demokraattien kannatus on vieläkin korkeam­paa.

Olennaista onkin se, ketkä vaivautuvat uurnille. Hyvätu­loiset, iäkkäät ja valkoiset ovat aktiivisempia äänestäjiä kuin köyhät, nuoret ja ei-valkoiset, mikä suosii republikaaneja. Toisaalta naiset äänestävät miehiä aktiivisemmin, mikä suosii demokraatteja.

Sotilaat pitävät rutiineista. Puolustusvoimien komentaja, kenraali Jarmo Lindberg kertoo antaneensa työ­huoneessaan kokouspöydän äärellä pari sataa haastattelua, mutta vielä kertaakaan hän ei ole istunut seinän puolella pöytää.

Ehkä tutusta tuolista kiinni pitäminen on tapa luoda edes jotain pysyvyyttä maailmaan, jossa totuttu järjestys tuntuu murenevan. Nyt Lindberg suostuu vaihtamaan paikkaa valo­kuvaajan toivomuksesta.

Lindberg aloitti tehtävässään elokuussa 2014. Tuolloin elettiin kauniisti ilmaistuna mielenkiintoisia aikoja. Venäjä oli miehittänyt Krimin vajaat puoli vuotta aiemmin, ja Itä-Ukrainassa Venäjä soti separatistien rinnalla Ukrainan hallituksen joukkoja vastaan.

Sama mielenkiintoisuus vallitsee edelleen, vaikka siihen on ehkä jo turruttu. Krim on de facto osa Venäjää. Itä-Ukrainassa rintamalinjat ovat jähmettyneet paikoilleen, mutta ratkaisua konfliktiin ei ole näköpiirissä. Venäjä lisää asevarusteluaan myös Suomen itärajan takana ja suunnittelee uusia ydinaseita.

Onko tästä tilanteesta tullut »uusi normaali»?

»Siltä se kyllä tuntuu», Lindberg toteaa. »Ei ole nähtävissä mitään sellaista, että se tästä muuksi kääntyisi.»

 

Julkisessa keskustelussa näyttää välillä ajateltavan, että kaikki on mennyt jo nolliksi ja ykkösiksi ja kyberiksi.

 

Venäjän ja lännen kiristyneet välit ovat lisänneet sotilaallisia jännitteitä Suomen lähialueilla. Sekä Venäjä että Nato pyrkivät sotaharjoituksilla ja joukkojen sijoituksilla osoittamaan mahtiaan.

Venäjä on avannut uudestaan Alakurtin sotilastukikohdan ja sijoittanut uusia hävittäjäkoneita Petroskoin liepeillä sijaitsevaan Besovetsin tukikohtaan. Kaliningradissa Venäjä uusii tukikohtiaan ja on tuonut sinne uusien hävittäjien lisäksi myös Iskander-ohjuksia.

Nato on puolestaan sijoittanut pysyviä joukkoja Baltian maihin ja Puolaan. Naton lokakuinen sotaharjoitus Norjassa, johon Suomikin osallistui, oli liittouman suurin sitten kylmän sodan vuosien. Yhdysvallat on lisäksi sijoittanut merijalkaväen joukkoja Pohjois-Norjaan.

»Ei tässä hommassa ole aika pitkäksi tullut», Lindberg toteaa.

»Koko ajan pitää olla fokusoitunut muuttuvaan toimintaympäristöön ja lisääntyviin aktiviteetteihin. Aina välillä tulee yllättäviä tilanteita: alueloukkauksia tai tapahtumia, joihin pitää reagoida tavalla tai toisella. Meidän oman valmiuskoneistomme pitää olla koko ajan valmiina. Kaikkihan siitä ei näy julkisuuteen.»

Pitääkö komentajan henkilökohtaisesti reagoida esimerkiksi epäiltyyn ilmatilanloukkaukseen?

»Ei sellaiseen välttämättä tarvitse tehdä aktiivisia päätöksiä, mutta niistä pitää olla tietoinen saman tien. Toimintaketju lähtee ilmavoimien operaatiokeskuksesta ja pääesikunnan operaatiokeskuksesta.»

Kaiken kuhinan keskellä Suomi pyrkii parhaansa mukaan huolehtimaan, ettei se olisi ainakaan naapuruston heikoin lenkki. Muille on tehtävä selväksi, että jos lähiympäristössä tapahtuu jotakin, Suomi pystyy reagoimaan välittömästi. Tällä on Lindbergin mukaan vakauttava vaikutus.

»Teemme me mitä hyvänsä, meillä ei ole suurta mahdollisuutta vaikuttaa sotilasliittojen tai isojen valtioiden käyttäytymiseen. Suomen roolina on osoittaa vakaasti, että meillä on oma alue hallinnassa ja kykenemme valvomaan ympäristöämme. Kaikki voivat odottaa meiltä ennakoitavaa käytöstä.»

 

Jarmo Lindberg on järjestyksessä 20. Puolustus­voimain komentaja. Edeltäjien muotokuvat ovat esillä Pääesikunnan käytävillä.

 

Vaikka Suomi on pysytellyt sotilasliittojen ulkopuolella, erilaisia puolustus­yhteistyösopimuksia olemme solmineet sitäkin ahkerammin. Pelkästään tänä vuonna puolustusministeri Jussi Niinistö on allekirjoituksellaan tiivistänyt yhteistyötä niin Ruotsin (»yhteisymmärryspöytäkirja»), Ruotsin ja Yhdysvaltain (»kolmenvälinen aiejulistus»), Norjan (»puolustusyhteistyötä koskeva puitejärjestely») kuin Ranskan (»puiteasiakirja») kanssa.

Syksyllä 2014, kohta Lindbergin aloitettua komentajana, Suomi solmi myös niin sanotun isäntämaasopimuksen Naton kanssa. Sen on määrä helpottaa avun vastaanottamista Natolta kriisitilanteissa. Usein toistellun fraasin mukaan Suomi on niin lähellä Natoa kuin on mahdollista olematta Naton jäsen.

Yksikään puitejärjestely, aiejulistus tai yhteisymmärryspöytäkirja ei silti ole puolustusliitto eikä sitova valtiosopimus. Jos Suomi joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, ne eivät tarjoa turvatakuita.

»Jos Suomelle tulisi tarve avulle, ei näistä sopimuksista ainakaan haittaa ole. Ne edistävät avun fasilitointia, mutta eivät sitä tietenkään takaa.»

Siviilihenkilön on vaikea pysyä kärryillä eri sopimusten vaikutuksista, mutta Lindbergille ja hänen alaisilleen ne antavat selvät raamit kansainväliselle yhteistyölle.

Käytännön yhteistyö kiteytyy kansain­välisiin sotaharjoituksiin. Suomalaisia sotilaita on tänä syksynä käynyt harjoittelemassa niin Tanskassa, Itävallassa, Alaskassa kuin Norjassa. Lindbergin mukaan Suomea kutsutaan mukaan »vaikka mihin».

»Saamme sellaisen määrän harjoituskutsuja, että meillä ei ikinä riitä rahat ja henkilöstö kuin murto-osaan niistä. On katsottava, koska lähdetään mukaan, millä joukoilla ja minkälaisiin harjoituksiin.»

Valinnat tehdään Lindbergin mukaan itsekkäästi: mukaan lähdetään niihin harjoituksiin, jotka tavalla tai toisella edistävät kotimaan puolustusta.

»Oma kriteerini on, että menemme mukaan taktisesti vaativiin harjoituksiin pienillä joukoilla ja kotiutamme sitten sieltä saadut opit edistämään Suomen torjuntakykyjä. Näillä kriteereillä on aika helppo vertailla erilaisia tarjouksia ja päättää, mihin mennä mukaan.»

 

Suomen sotilaalliset yhteistyökumppanit löytyvät sieltä mistä poliittisetkin: lännestä. Ruotsi ja muut Pohjoismaat, Yhdysvallat, Eurooppa, Nato.

Mutta onko Puolustusvoimilla organisaationa minkäänlaista yhteistyötä Venäjän suuntaan? Ja pitäisikö olla?

»Ennen Krimin ja Ukrainan tapahtumia meillä oli tietty vierailuvaihto, mutta näiden tapahtumien seurauksena se on käytännössä supistettu minimiin.»

Minimi tarkoittaa sitä, että Suomen Moskovan-suurlähetystössä on kaksi puolustusasiamiestä. He asioivat Venäjän hallinnon suuntaan, kiertävät harjoituksissa ja Venäjän puolustusministeriön ja asevoimien järjestämissä tilaisuuksissa.

»Vastaavasti venäläiset toimivat meillä samalla lailla. Mutta korkean profiilin vierailuja suuntaan tai toiseen ei viime vuosina ole ollut.»

Tähänkin sääntöön on poikkeus: Venäjän asevoimien komentaja Valeri Gerasimov tapasi yhdysvaltalaiskollegansa Joseph Dunford Jr:n Suomessa viime kesänä. Tapaaminen oli sikälikin mielenkiintoinen, että Gerasimov on EU:n pakotelistalla, eikä hänellä siis periaatteessa ole asiaa Euroopan unionin alueelle. Gerasimov tosin vieraili kesän aikana myös Saksassa ja Ranskassa.

»Meillä oli Gerasimovin kanssa kohtalaisen pitkä ammattimainen keskustelu. Minä olen Euroopassa varmaan melko harvoja, joilla on viimeaikainen kokemus hänestä.»

Lindberg tapasi molemmat miehet myös kahden kesken, vaikka heidän keskinäiseen tapaamiseensa ei suomalaisisännillä ollut asiaa. Gerasimovin ja Dunfordin kanssa käymiensä keskustelujen sisältöä Lindberg ei suostu kommentoimaan, mutta toteaa kummankin olevan »selvästi kovan luokan ammattimies».

»Kumpikin pyrki tuomaan substanssiasioita pöytään ratkottavaksi. Mistään ei tullut sellaista tuntua, että olisi tavattu vain muodollisesti tapaamisen vuoksi, vaan se oli päämäärätietoista isojen asioiden ratkomista.»

 

Jarmo Lindbergillä on siitä kiitollinen tehtävä, että hänellä on johdettavanaan instituutio, jota kohtaan kansalaiset tuntevat poikkeuksellista luottamusta. Eurobarometrin mukaan jopa 94 prosenttia suomalaisista luottaa Puolustusvoimiin.

Samankaltaisiin lukemiin yltää ainoastaan poliisi. Univormuihin suomalaiset uskovat. Sen sijaan esimerkiksi YK, EU tai eduskunta ovat suomalaisten mielestä selvästi vähemmän luotettavia tahoja – puolueista nyt puhumattakaan.

Puolustusvoimat vietti vuonna 2018 satavuotisjuhlavuottaan. Sadan vuoden takaisia syntyhetkiä ei tosin juuri korostettu, ne kun liittyvät vastaitsenäistyneen Suomen repivään sisällissotaan. Sen sijaan kansalle tarjottiin vauhdikasta viihdettä, kuten taistelunäytöksiä, jotka vetivät yleisöä kymmenin tuhansin.

»Olemme erittäin iloisia siitä, että kansalaiset tulivat meille kylään», Lindberg toteaa.

Puolustusvoimat hallitsee PR:n. Niin oudolta kuin se saattaa jostain metsäleirillä rämpivästä alokkaasta tuntuakin, moni haluaa päästä osaksi Lindbergin komentoketjua. Universum Finlandin lokakuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan Puolustusvoimat nousi kymmenen kiinnostavimman työnantajan joukkoon teknisen alan ja informaatioteknologian nuorten ammattilaisten silmissä.

»Hieno uutinen, mutta tämän eteen meidän pitää jatkuvasti tehdä töitä», Lindberg toteaa. »Yhtenä kilpailuetuna on se, että pystymme tarjoamaan mielenkiintoisia ja haastavia työtehtäviä, joihin voi sisällyttää työskentelyn kansainvälisessä toimintaympäristössä.»

 

Minulla oli purjelentäjän ja moottorilentäjän lupakirjat jo ennen ajokorttia.

 

Kansansuosio ja kasvaneet sotilaalliset uhkakuvat vaikuttavat myös siihen, että sotilaiden on helppo saada toiveensa läpi. Tekeillä olevat poikkeuksellisen mittavat asehankinnat eivät ole herättäneet suuria soraääniä.

Merivoimat rakennuttaa neljää suurta korvettia, joiden hinnaksi tulee runsas miljardi euroa. Sekin kalpenee ilmavoimien ostos­listan rinnalla: vuonna 2021 päätetään 64 uuden hävittäjän hankinnasta, hintahaarukka 7–10 miljardia euroa. Suomen valtion koko budjetti vuodelle 2019 on runsaat 55 miljardia.

Puolueista ainoastaan vasemmistoliitto on nostanut rahankäytön tikun nokkaan. Ehkä ajan hengestä kertoo jotain se, että vasemmistoliittokaan ei ole vastustanut hävittäjien ostamista sinänsä, vaan kyseenalaistanut ainoastaan sen, tarvitaanko niitä todella niin monta.

Puoluekannasta riippumatta kysymys on aiheellinen: eikö vähän vähemmälläkin pärjättäisi?

Lindbergin mielestä hankinnat pitää suhteuttaa siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Hän muistuttaa Venäjän tuoneen uusia hävittäjiä niin Kaliningradiin kuin Besovetsiin. Toisella puolen Itämerta Ruotsi on tilannut Saabilta 60 uutta Gripen-hävittäjää. Nato-maat Norja ja Tanska puolestaan ovat hankkimassa amerikkalaiset F-35-hävittäjät.

»Eli kaikki meidän ympäristössämme ovat jo tehneet päätökset ilmavoimien kyvyn ylläpitämisestä. Jos Suomi tällaisessa ympäristössä sitten haluaa olla se maa, joka ei näin tekisi, niin siihen voi sanoa selvällä suomen kielellä että Oh, how very interesting.»

 

Some-komentajana tunnettu Lind­berg on aktiivinen verkon ja sosiaalisen median käyttäjä. Takavuosina hän ylläpiti sotilas­ilmailun verkkosivustoa ja oli aktiivinen keskustelija alan nettifoorumeilla.

Nyt Lindbergin suosima foorumi on Twitter. Hän on saanut huomiota muun muassa hävittäjien ohjaamoista julkaisemillaan selfie-­kuvilla. Komentajan twiitit painottuvat luonnollisesti sotilasasioihin, mutta hän julkaisee säännöllisesti myös komeita maisemakuvia Helsingin rannoilta – tai vaikka keräämistään suppilovahveroista.

Lindberg on ensimmäinen lentäjätaustainen Puolustusvoimien komentaja. Ilma­voimista samaan tehtävään on noussut aiemmin sodan jälkeen vuoden verran komentajana toiminut Jarl Lundqvist, mutta hän ei ollut itse lentäjä.

Lindbergillä lentäminen sen sijaan tuntuu olleen verissä. Hänen oma isänsä hankki lentolupakirjan vuonna 1973, ja jo seuraavana vuonna 15-vuotias Jarmo aloitti purjelentämisen.

»Minulla oli purjelentäjän ja moottorilentäjän lupakirjat jo ennen ajokorttia.»

Isän esimerkki ei kuitenkaan ollut ratkaiseva, vaan kiinnostusta lentämiseen oli muutenkin. Seurakunnan lennokkikerhossa Lind­berg aloitti 12-vuotiaana, ja pienoismalleja hän kokosi sanojensa mukaan »muutaman sata kappaletta».

Varusmiespalveluksensa Lindberg suoritti Kauhavan lentosotakoulussa, ja sen jälkeen sotilasura sujui pitkälti ilmavoimien eri tehtävissä.

Sotilasura on edennyt tasaisessa nousussa huipulle asti eikä siirtyminen siviiliin ole kuulemma edes käynyt mielessä. Nuorella Jarmo Lindbergillä oli sentään yksi vaihtoehtoinen urasuunnitelma: hän laittoi hakupaperit Turun kauppakorkeakouluun.

»Se oli ainoa paikka, johon ei tarvinnut mennä pääsykokeisiin vaan saattoi hakea papereilla.»

Lindbergin papereilla koulun ovet tosin eivät olisi auenneet. Vuonna 2015 samainen Turun kauppakorkeakoulu kuitenkin nimitti komentajan kunniatohtoriksi.

 

Viime vuosina esiin ovat nousseet uudenlaiset uhkakuvat: hyökkäykset tietoverkkoja vastaan, valheellisen tiedon levittäminen sekä taloudellinen painostaminen. Varautuuko Suomi siis kalliilla sotakoneilla oikeisiin uhkiin?

Lindberg huomauttaa, että perinteinen sodankäynti ei ole maailmasta hävinnyt mihinkään.

»Julkisessa keskustelussa näyttää välillä ajateltavan, että kaikki on mennyt jo nolliksi ja ykkösiksi ja kyberiksi. Mutta kun katsotaan uutisia tämänhetkisistä kriisipesäkkeistä, sieltä tulee aika perinteisen näköistä kuvaa: väki juoksentelee rynnäkkökiväärit kädessä, tykillä ammutaan, rautapommeilla pommitetaan.»

Komentaja kiirehtii lisäämään, että toki niihin uusiinkin uhkakuviin varaudutaan. Lind­berg tekee työkalupakkivertauksen: pakissa on edelleen vasarat ja ruuvimeisselit, mutta niiden joukkoon on tullut myös sähkötyökaluja.

»Olemme viime aikoina panostaneet nimenomaan valvontaan ja tiedusteluun. Olemme suuntaamassa kyberpuolelle useita kymmeniä ihmisiä ja kymmeniä miljoonia euroja lisää.»

Hybridisodankäynnin haasteisiin kuuluu, että sotilaallisen ja ei-sotilaallisen toiminnan välinen luonne hämärtyy. Jos naapurimaan sotilaat ylittävät rajan aseet käsissä, tilanteen luonne on selvä. Mutta jos tietoverkkoja vastaan hyökätään eikä hyökkääjästä ole varmaa tietoa, on tilanne mutkikkaampi: onko kyse silloin ylipäänsä armeijalle vai siviileille kuuluvasta asiasta?

Lindberg katsoo Suomen varautuneen hyvin myös tällaisiin tilanteisiin. Hän kehuu suomalaista kokonaisturvallisuusajattelua, jossa aseellinen valmius on vain yksi osa laajempaa uhkien hallintaa.

Valtioneuvoston periaatepäätöksessä vuodelta 2012 asia ilmaistaan näin: »Yhteiskunnan elintärkeät toiminnot turvataan viranomaisten, elinkeinoelämän sekä järjestöjen ja kansalaisten yhteistoimintana. Turvaamisen toimiin kuuluvat uhkiin varautuminen, häiriötilanteiden ja poikkeusolojen hallinta sekä niistä toipuminen.»

Ruotsissa lähetettiin keväällä 2018 joka kotiin opas »Jos kriisi tai sota tulee», jossa ohjeistettiin kansalaisia muun muassa siitä, millaiset ruokavarat kotona pitäisi olla poikkeusolojen varalta ja miten voi parhaiten pysytellä lämpimänä, jos lämmönjakelu katkeaa.

Kokonaisturvallisuuden edellyttämä ihannekansalainen onkin varautunut kaikkiin mahdollisiin kriiseihin. Lindberg ei kuitenkaan pidä tarpeellisena ajatusta samanlaisesta kansanvalistuskampanjasta meillä.

»Ei se tiedon puutteeseen Suomessa kaadu, onhan näistä asioista viime vuosina keskusteltu ihan valtavasti. Vähänkään lehtiä tai nettiä lukeva ihminen saa kyllä yllin kyllin tietoa.»

Timothy Snyder: The Road to Unfreedom. Russia, Europe, America. The Bodley Head 2018, 359 s.

Historiankirjoja lukiessa maailma asettuu hetkittäin kontekstiin. Nyky­hetki sen sijaan liukuu ohi kuin Twitter-virta. Maailma tuntuu liian absur­dilta, jotta sitä voisi ymmärtää.

Sitä arvokkaampi on Yalen historian professorin Timothy Snyderin tuore kirja The Road to Unfreedom, joka tarjoaa läpi­leikkauksen maailman tilasta. Ukrainaa tunteva Snyder aikoi kirjoittaa kirjan Venäjästä ja Ukrainasta, kunnes oivalsi kaiken käsittelemänsä liittyvän tiiviisti myös Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin.

Eurooppa katseli käsiään levitellen, kun Vladimir Putin rakensi Venäjälle menneisyy­teen tuijottavan, fiktioon ja manipulaatioon perustuvan imperiumin, joka seisoo savija­loilla. Sama tapahtuu Donald Trumpin Yhdysvalloissa – Venäjän tuella. Vaaleihin sekaantumisen lisäksi Trumpin taustalla vaikuttaa Snyderin mukaan venäläisten oligark­kien raha.

Snyder tarkastelee kah­den valtion ja niiden välissä ihmettelevän Euroopan histo­riaa kahden käsitteen kautta. »Välttämättömän politiikka» (politics of inevitability) esittää, että markkinatalouteen ja demokratiaan perustuva edis­tys etenee vääjäämättömästi, eikä muita vaihtoehtoja ole.

Venäjän – ja Trumpin Yhdysvaltojen – johtava peri­aate puolestaan on Snyderin mukaan »ikuisuuden politiikka» (politics of eternity). Siinä oma kansakunta esitetään vihollis­ten ympäröimänä »valittuna kansana». Hallinnon tehtävänä tässä ajattelussa on tarjota suojaa ulkoisilta uhkilta, mutta ei kehittää yhteiskuntaa vaik­kapa peruspalvelujen kautta.

Snyder käyttää oivallista termiä »skitsofasismi» kuvaa­maan Venäjällä vallitsevaa käsitteiden sekaannusta, jossa fasistisia ajatuksia edustavat tahot haukkuvat vastustajiaan fasisteiksi. Toisen maailman­sodan kauhuja ja voittoa fasismista käytetään väkivallan oikeuttamiseen. Skitsofasistien homofobiset ja juutalaisvastai­set narratiivit maistuvat myös Euroopan äärioikeistolle.

Trumpin populismi on puolestaan »sadopopulismia»: siinä, missä perinteinen popu­lismi kosiskelee köyhiä, Trum­pin linjaukset kurjistavat heitä entisestään.

Snyder pitää Trumpia falskiudessaan lähinnä fiktii­vistä muistuttavana henkilönä. Epäonnistunut liikemies, jonka bisnekset pelasti venäläinen raha ja josta tehtiin tosi-TV:n avulla »menestyjä». Tarvittiin kuitenkin vielä amerikkalaisten usko ikuisuuden politiikkaan, jotta Trump saattoi nousta presidentiksi.

Twitter-tohinassa kenel­lekään ei tullut mieleen, että Yhdysvallat on 2010-luvulle tultaessa muuttunut yhtä eri­arvoiseksi kuin Venäjä. Opioidiriippuvuus niittää työikäisiä, ja päivittäin noin 20 sotaveteraania tekee itsemurhan. Mitä huonompi kansanterveys osa­valtiossa, sitä todennäköisempi oli Trumpin voitto.

Sekä välttämättömän että ikuisuuden politiikka ovat historiattomia ja johtavat vain uusiin valheisiin. Kirjansa lopussa Snyder tarjoaa kol­mannen tien: vastuun politii­kan (politics of responsibility), joka perustuu faktoihin ja tasa-arvoon. Valitettavasti molemmat näistä arvoista ovat nyt vaakalaudalla.

Kirjoittaja on Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n toiminnanjohtaja ja vapaa toimittaja.

Robert Kuttner: Can Democracy Survive Global Capitalism? W. W. Norton & Company 2018, 384 s.

Pitkän linjan toimit­taja, tietokirjailija ja American Prospect -lehden perustaja Robert Kuttner yrittää asettaa Donald Trumpin ja muiden oikeisto­populistien nousun laajem­paan kontekstiin kirjassaan Can Democracy Survive Global Capitalism?

Kuttnerin mukaan Trumpin yllätysvoiton taustalla on usei­den pitkäaikaisten tekijöiden kasautuva vaikutus. Keskeistä on vasemmisto- ja keskusta­poliitikkojen antautuminen taloudelliselle liberalismille.

Kuttner kertoo, miten libe­raalipiireissä ajateltiin yleisesti kylmän sodan jälkeen, että globalisaatio edistää auto­maattisesti poliittista libera­lismia ja demokratiaa. Näin olikin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Hyvinvointi kasvoi ja tasa-arvo edistyi, mikä ei Kuttnerin mukaan selity ainoastaan sodan tuhojen korjaamisella, vaan tuolloin harjoitetulla politiikalla.

Viime vuosikymmeninä glo­balisaatio on levittänyt ainoas­taan taloudellista liberalismia, Kuttner katsoo. Samalla siitä on tullut demokratiaa naker­tava voima.

Kansallisvaltioiden sisällä valta on keskittynyt aiempaa enemmän poliittisen ja talou­dellisen eliitin hyväksi. Lisäksi yhä useammat asiat karkaavat kansallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Eliitti voi vai­kuttaa niihin edelleen omilla vaikutuskanavillaan toisin kuin alemmat sosiaaliluokat. Samalla varallisuus on keskit­tynyt ja keskiluokan tulokehi­tys on polkenut paikallaan.

Kun vasemmisto- ja kes­kustapuolueet ovat osallistu­neet taloudellisen liberalismin ajamiseen, vasemmiston jättämän tyhjiön ovat täyt­täneet oikeistopopulistit. He taas saattavat ajaa avoimen illiberaalia politiikkaa, kuten Viktor Orbán Unkarissa.

Kovinta kritiikkiä kirjassa saa niin sanottu kolmannen tien politiikka, jota Kuttner pitää pääosin vastuullisena edellä kuvattuun tapahtumakulkuun. Kolmannella tiellä tarkoitetaan poliittista suuntausta, jonka oli tarkoitus esittää vaihtoehto sekä kapi­talismille että kommunismille. Kuttnerin mukaan kolman­nen tien poliitikot, kuten Bill Clinton, Tony Blair ja Gerhard Schröder kuitenkin varmistivat uusliberalismin voiton kaikkialla länsimaissa.

Kuttnerin kirja on myös kansallisvaltion puolustuspuhe. Kansallisvaltiot ovat ainoat instituutiot, joissa demokratia tosiasiallisesti toteutuu, joten demokratiaa voidaan vahvistaa palauttamalla valtaa ylikansal­liselta tasolta kansallisvaltioille. Tämä alkaisi finanssimarkkinoiden tiukemmalla säänte­lyllä. Kuttner esittää muun muassa valuutansiirtoveron eli Tobinin veron käyttöönottoa sekä liike- ja sijoituspankkien erottamista toisistaan.

Kuttnerin analyysi on avoimen poliittista. Oikeistopopulismin vastavoimaksi hän toivookin vasemmistopopu­lismia, joka aidosti puhuttelisi kurjistunutta työväenluokkaa. Kuttnerin mielestä Bernie Sanders oli oikeilla jäljillä vaalikampanjassaan, mutta vielä rohkeampia avauksia kaivataan.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Amerikkalaisbiologi E. O. Wilson on esittänyt radikaalin yksinkertaista keinoa ekologisen monimuotoisuuden säilyttämiseksi: suojellaan puolet maapallon pinta-alasta.

Jos asiaa tarkastellaan valtioiden tasolla, kaksi maata yltää Wilsonin tavoitteeseen: Venezuela ja Slovenia. Trooppinen Venezuela on panostanut suojeluun jo vanhastaan, sillä esimerkiksi maan kaikki 42 kansallispuistoa on perustettu jo 1900-luvulla. Sloveniassa puolestaan suojelun piiriin on tullut huomattava määrä lisää alueita 2000-luvun puolella.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Koko maailman maapinta-­alasta 14,8 prosenttia on tavalla tai toisella suojeltuja alueita. Suomi osuu hyvin lähelle keskiarvoa: meillä 15 prosenttia maan pinta-alasta kuuluu suojelun piiriin.

Lukuihin kannattaa kuitenkin suhtautua tietyllä varauksella, sillä kaikki suojelualueet on niissä niputettu yhteen. Kansainvälisen luonnon­suojeluliiton (IUCN) luokittelussa suojelualueet erotellaan seitsemään luokkaan suojelun tiukkuuden mukaan.

Tiukimman suojelun piiriin kuuluvilla alueilla, kuten Suomen luonnonpuistoissa, liikkuminen on usein sallittua vain tutkijoille. Kansallispuistot palvelevat sekä suojelua että turismia, kun taas väljimmän suojelun alueilla tavoitteena on suojelu luonnonvarojen kestävän hyödyntämisen avulla.

Tiukkakaan suojelu ei takaa alueen luonnon säilymistä, mikäli valvontaan ei ole riittäviä resursseja. Science-lehdessä keväällä 2018 julkaistun artikkelin mukaan jopa kolmannes maapallon suojelualueista on jollain tavalla uhattuina.

Köyhemmissä maissa suojelua heikentävät puutteelliset resurssit valvontaan ja korruptio. Suojelualueiden uhkana ovat esimerkiksi salametsästys, metsähakkuut ja jopa kaivostoiminta. Esimerkiksi Venezuelassa Canaiman kansallispuistosta on paljastunut kaivostoimintaa.

Vauraammissa maissa tyypillisiä uhkia on suojelu­alueiden virkistyskäyttö ja vieraslajien leviäminen. Suojelua voidaan myös heikentää täysin laillisin keinoin. Esimerkiksi Australian länsirannikolla sijaitseva Barrow Island on tiukimman suojeluluokituksen alue, jonne öljy-yhtiö Chevron on kuitenkin asianmukaisten lupien kanssa rakentanut maakaasun tuotantolaitoksen.