Skip to main content

Mistä Euroopalle tahti

Mistä Euroopalle tahti

Euroopan poliittinen kirjo ulottuu vasemmalta oikealle ja federalisteista EU:n vastustajiin. Eurokriisin aiheuttama tyytymättömyys on lisännyt EU-kriittisten voimien kannatusta, mutta on epävarmaa, missä määrin tämä näkyy EU-vaalien tuloksessa. Tutkijat uskovat, että eurojytky saisi perinteiset valtapuolueet tiivistämään yhteistyötään entisestään.

Teksti Juha Mäkinen

Kuvat Antti Valta

Toukokuun lopulla me astelemme vaaliuurnil­le, Euroopan unionin 380 miljoonaa äänioi­keutettua – tai ainakin noin 160 miljoonaa, mikäli äänestyspassii­visuus pysyy edellisten vaalien tasolla.

EU-vaalien ylikansallinen luonne tekee vaaleista poikkeuksellisen. Utsjo­kelainen poroisäntä ja kyproslainen ka­pakoitsija valitsevat edustajia yhteiseen kansanedustuslaitokseen. Ajattelevatko he vaalikopissa numeroa äänestyslap­puun taiteillessaan olevansa osa samaa poliittista kokonaisuutta?

Suomessa äänestyspäätökseen voi vaikuttaa hallituksen rakenneuudistus, Kyproksella vaikkapa maan omien pank­kisotkujen hoito.

EU-politiikkaan perehtynyt London School of Economicsin professori Simon Hix on sitä mieltä, että europarlamen­taarikon mahdollisuudet tulla uudel­leenvalituksi eivät riipu niinkään hänen toiminnastaan europarlamentissa, vaan hänen puolueensa asemasta kotimaan politiikassa.

Toisaalta EU-politiikan ja kansallisen politiikan välistä rajaa on vaikea vetää etenkään talousasioissa, huomauttaa val­tio-opin professori Tapio Raunio Tampereen yliopistosta. EU-tason ja kansallisen tason asioiden keskinäis­riippuvuus lisääntyy koko ajan.

”Perusmielikuva EU-vaaleista on juu­ri se, että ne ovat yhtä aikaa eri maissa käytävät kansalliset vaalit. Se perustuu kuitenkin osittain liian yksioikoiseen tulkintaan. Kyllä EU-vaalien eurooppa­lainen ulottuvuus on selvästi lisääntynyt, ja voidaan perustellusti olettaa, että näin tapahtuu varsinkin tämän vuoden vaa­leissa.”

Mistä vaihtoehdoista kansalaiset sit­ten voivat valita? Jokaisessa maassa on omanlaisensa puoluekirjo, mutta EU-ta­solla voi hahmottaa ainakin neljä merkit­tävää jakolinjaa: vasemmisto–oikeisto, federalistit–skeptikot, markkinaliberaa­lit–protektionistit sekä arvoliberaalit–arvokonservatiivit.

Keskustassa on ruuhkaa

Europarlamentissa istuu nykyisellään 766 edustajaa. Joukkoon mahtuu niin vanhan kaartin kommunisteja kuin uus­fasistista äärioikeistoa. Suuri enemmistö sijoittuu lähemmäs poliittista keskustaa, ja sekä oikeistossa että vasemmistossa laidan ja keskustan väliset erot ovat usein suurempia kuin keskustavasem­miston ja keskustaoikeiston välillä.

Simon Hixin ja Bjørn Høylandin tekemän äänestystutkimuksen mukaan puolueiden sijoittuminen vasemmisto–oikeisto-akselilla vaihtelee jonkin verran sen mukaan, mistä politiikan alueesta on kysymys. Vihreät ovat keskimäärin sosi­aalidemokraateista vasemmalla, mutta koukkaavat talouspolitiikassa poliitti­seen keskustaan.

Kaksi suurinta ryhmää, keskustaoikeistolainen Euroopan kansanpuolue (EPP) ja sosiaalidemokraatit, eivät loppujenlopuksi ole kovin kaukana toisistaan, kun tarkastellaan äänestys­käyttäytymistä: ryhmät ovat päättyvällä kaudella äänestäneet samalla tavoin 73 prosentissa kaikista äänestyksistä.

Onko äänestäjiä huijattu, jos kaksi suurinta poliittista ryhmää – joiden pitäi­si edustaa kahta vastakkaista ideologiaa– äänestävät näin samansuuntaisesti? Eu­roopan parlamentin tiedotustoimiston päällikön Pekka Nurmisen mielestä ei:

”Tuloksien saamiseksi on haettava yhteisymmärrystä ja oltava valmiita kompromisseihin. Se on tapa, jolla eu­roparlamentti maksimoi neuvotteluvoi­mansa ministerineuvoston suuntaan.”

Nurminen muistuttaa myös, että ennen äänestystä lakiehdotuksia on jo jauhettu monessa myllyssä. Näkemyseroista tingitään ja neuvotellaan siis valiokunnissa.

Vastakkainasettelua kaipaavan on siltilohdullista tietää, että erojakin löy­tyy. Vaikeinta yhteisen sävelen löytämi­nen eurodemarien ja -konservatiivien kes­ken on ympäristö- ja terveyspolitiikassa sekäkansalaisvapauksia koskevissakysymyksissä. Myös talouspolitiikan suurissalinjoissa on näkemyseroja: oikeistokorostaatalouden tasapainottamista, vasemmisto taas elvyttämistä.

EU-kriittiset voimat ovat hajallaan

Toinen keskeinen kuilu on federalistien ja euroskeptikkojen välillä. Kumpiakin löytyy puoluekentän molemmilta laidoil­ta, mutta skeptikkoja kuitenkin enem­män oikeistosta. Laitavasemmiston EU-kriittisyys kytkeytyy yleensä näkemyk­seen, jonka mukaan EU:ta on rakennettu kapitalismin ehdoilla.

Oikeistossa ovat maltillisen eurokriittinen ECR ja tiukemman linjan euroskeptinen EFD. Ensin mainittuun kuuluu monia sellaisia puolueita, jotka oikeisto–vasemmisto-jaon perusteella voisivat olla EPP:n jäseniä, mutta joille EPP on liian federalistinen. ECR:n suu­rin puolue on Britannian konservatiivipuolue.

Pienempi EFD-ryhmä pitää sisällään kirjavan joukon populistisia ja kansal­lismielisiä puolueita, joista osa ratsastaa myös siirtolaisvastaisuudella. Ryhmän isoimmat puolueet ovat Britannian itsenäisyyspuolue (UKIP) ja italialainen Pohjoisen liitto. EFD on myös perussuo­malaisten koti EU:ssa.

Lisäksi europarlamentissa on 30 ryhmiin sitoutumatonta edustajaa, joista monet on valittu äärioikeistolaisten ja euroskeptisten puolueiden listoilta.

Vaalien jälkeen kiinnostavaa onkin, miten euroskeptinen oikeisto uudelleenryhmittyy. Ranskan Kansallisen rinta­man Marine Le Pen ja Hollannin Vapaus­puolueen Geert Wilders – joiden puolu­eet nykyään ovat ryhmien ulkopuolella – pyrkivät kokoamaan EU-kriitikkoja yhteiseen rintamaan. Le Pen ja Wilders ovat kuitenkin jo saaneet pakit potenti­aalisilta liittolaisilta, kuten brittien itse­näisyyspuolueen Nigel Faragelta.

Ennusteet povaavat EU-kriittisille populistipuolueille selvää kannatuk­sen nousua kevään vaaleissa. Mikäli ne pysyvät yhtä hajanaisena joukkona kuin tähän asti, niiden vaikutusvalta voi kui­tenkin jäädä vähäiseksi suhteessa paik­kamäärään.

”Skeptikot ovat yksimielisiä siitä, mi­kä on ongelma – EU itse – mutta heillä ei ole yhteistä näkemystä siitä, mitä sille pitäisi tehdä”, toteaa Ranskan ulkopo­liittisen instituutin Brysselin-toimiston johtaja Vivien Pertusot.

Uskonto palasi politiikkaan

Oikeiston ja vasemmiston sekä federalis­tien ja eurokriitikoiden väliset erot ovat tärkeimmät Euroopan politiikkaa mää­rittävät jakolinjat, mutta Pekka Nurmi­nen nimeää vielä kaksi muutakin.

Ensimmäinen on jako markkinalibe­raalien ja kansallismielisten protektionis­tien välillä. Se näkyy esimerkiksi kauppa­politiikasta keskusteltaessa: olisiko EU:n ja Yhdysvaltain neuvottelema kauppa- ja investointisopimus (TTIP) kaivattu piris­tysruiske taloudelle vai vallan luovutta­mista suuryrityksille?

Protektionisteja löytyy ennen kaik­kea euroskeptisten ryhmien joukosta, mutta myös konservatiivien EPP:n sisäl­tä. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi maa­talouspolitiikassa, jossa keskustaryhmä ALDE on markkinaliberaalimpi kuin EPP.

51 % Lievä enemmistö eurooppalaisista sanoo olevansa optimistisia EU:n tulevaisuuden suhteen.

40 % Neljä kymmenestä uskoo, että talouskriisin työllisyysvaikutuksessa pahin on jo nähty. 50 prosenttia uskoo, että pahin on vielä edessä.

57 % Tanska on ainoa EU-maa, jonka kansalaisten enemmistö kokee,että heidän äänellään on merkitystä EU:ssa. Kyproslaisista vain 11 prosenttiakokee samoin.

52 % Lievä enemmistö EU-kansalaisista kokee identiteettinsä kytkeytyvän sekä isänmaahansa että Euroop­paan. Eurooppalaisuuden merkitys osana identiteettiä on laskenut vuoden 2013 aikana.

46 % Vajaa puolet on tyytymättömiä ja 43 prosenttia tyytyväisiä siihen, miten demokratia toimii EU:ssa. Tyytymättömimpiä ovat portugali­laiset ja kreikkalaiset.

Lähde: Eurobarometri 80

”EPP:ssä on paljon perinteistä kristillis-sosiaalista ajattelua, joka ei ole lainkaan markkinaliberaalia”, Nurminen toteaa.

Toinen juopa kulkee arvoliberaalien ja arvokonservatiivien välissä. Sekään ei noudattele tarkalleen puoluelinjoja, vaikka konservatiiveja onkin tyypillisesti ennen kaikkea oikeiston riveissä.

Pekka Nurmisen mukaan uskonnolli­suudella ei vielä 1990-luvulla ollut juuri vaikutusta EU-politiikkaan. Itä-Euroo­pan maiden, ennen kaikkea syvästi kato­lisen Puolan, mukaantulo ja ajan hengen yleinen muutos ovat nostaneet konserva­tiiviset uskonnontulkinnat merkittäväksi taustatekijäksi.

”Se näkyy, kun puhutaan perheestä, terveydestä, koulutuksesta, kehitysyh­teistyöstä tai ihmisoikeuksista”, Nurmi­nen valottaa. ”Jos luodaan esimerkiksi yhteiset markkinat terveyspalveluille, tu­lee vastaan kysymys siitä, onko abortti terveyspalvelu.”

Yksittäisissä asiakysymyksissä saat­taa syntyä yllättäviäkin liittoutumia. Esi­merkiksi palkallisen äitiysvapaan vähim­mäiskeston pidentäminen hyväksyttiin parlamentissa niukalla enemmistöllä sen ansiosta, että joukko konservatiivimep­pejä katolisista maista ”loikkasi” vasem­miston puolelle kannattamaan esitystä.

Miten populistien nousu vaikuttaa?

Euroopan parlamentti muistuttaa Suo­men eduskuntaa siinä mielessä, että mikään ryhmä ei yksinään pysty muo­dostamaan enemmistöä. Niinpä päätök­senteko edellyttää aina jonkinlaista koalitiota. Koska europarlamentissa ei ole varsinaista hallitus–oppositio-asetelmaa, koalitiot eivät ole pysyviä vaan vaihtele­vat tapauskohtaisesti.

Nykyisessä parlamentissa kaksi suu­rinta ryhmää, konservatiivit ja sosiaali­demokraatit, voivat yhdessä muodostaa enemmistön. Mikäli ne siis pääsevät asi­asta sopuun, on aivan sama, miten muut ryhmät äänestävät. Näin tapahtuukin yli 70 prosentissa äänestyksistä.

Mikäli kaksi suurta taas ovat eri­mielisiä, nousevat pienet puolueet ja varsinkin kolmanneksi suurin ryhmä li­beraalit vaa’ankieliasemaan. Liberaalit ja konservatiivit löytävät yhteisen sävelen etenkin talous- ja sosiaalipolitiikassa, ja demarien kanssa liberaalit ovat tyypilli­sesti samoilla linjoilla ympäristö-, kansalaisvapaus- ja tasa-arvokysymyksissä.

Pollwatch 2014 -sivuston ennustei­den mukaan keskustaoikeisto, liberaalit ja vihreät ottavat kevään vaaleissa tak­kiin. Demarit, laitavasemmisto ja äärioikeisto menestyvät.

Ellei ihmeitä tapahdu, EU-politiikan integraatiomyönteinen valtavirta – EPP, demarit, liberaalit ja vihreät – säilyt­tää joka tapauksessa yhteen laskettuna enemmistön paikoista.

”Se voi johtaa ohjelmallisempaan yhteistyöhön ja jopa asetelmaan, jossa komissiosta tulee selvemmin EU:n ’hal­litus’, jolla on takanaan parlamentin enemmistö”, arvioi Pekka Nurminen.

Myös Tapio Raunio arvioi, että po­pulistien menestys johtaa todennäköi­sesti valtapuolueiden entistä tiiviimpään yhteistyöhön.

”Toisaalta valtapuolueiden voi olla pakko omaksua jotain populistien aja­masta politiikasta. Näin kävi Suomes­sakin perussuomalaisten vaalivoiton jälkeen: muut puolueet ovat joutuneet olemaan EU-politiikassa enemmän var­paillaan.”

Raunio odottaa kiinnostuneena myös sitä, miten populisteille povattu menestys vaikuttaa integraatiomyöntei­sempien puolueiden linjauksiin vaalien alla: puolustavatko ne avoimesti integ­raatiota vai menevätkö ne vaaleihin sam­mutetuin lyhdyin?

Idässä ei äänestetä

Finanssikriisi, tukipaketit ja vakausme­kanismit ovat pitäneet EU-kysymykset poliittisen debatin keskiössä. Mutta mi­ten ne vaikuttavat kansalaisten intoon äänestää?

Ensimmäisissä europarlamentin vaa­leissa vuonna 1979 äänestysprosentti oli vielä 62, mutta sen jälkeen se on laske­nut tasaista vauhtia. Edellisissä, vuoden 2009 vaaleissa se jäi 43:een. Eri maiden välinen hajonta oli huomattavan suurta, ääripäinä Slovakian 19,6 % ja Belgian ja Luxemburgin 91 %. Kahden jälkimmäi­sen maan korkeaa lukua selittää maissa voimassa oleva äänestyspakko.

Onkin traagista, että sitä mukaa kun Euroopan parlamentin valtaa on kasva­tettu, yhä pienempi osa EU-kansalaisista osallistuu parlamentin jäsenten valin­taan.

Oma osansa äänestysaktiivisuuden laskussa on EU:n itälaajenemisella, sillä äänestysinto on ollut erityisen alhainen juuri Itä-Euroopan maissa. Tämä on sikäli erikoista, että useimmissa niistä kansalaiset kokevat kyselytutkimusten mukaan EU-jäsenyyden myönteisemmin kuin EU-maissa keskimäärin.

Tapio Raunio selittää ristiriitaa sillä, että Itä-Euroopan maissa kansalaisyh­teiskunta ei ole yhtä vahva kuin van­hoissa demokratioissa, ja osallistuminen politiikkaan on ylipäätään alhaisempaa.

Koko EU:n tasolla tyytyväisyys EU-jäsenyyteen on nyt jonkin verran alhai­sempaa kuin viisi vuotta sitten, vaikka vuoden 2011 aallonpohjasta onkin jo noustu ylöspäin. Tyytymättömyys on lisääntynyt eniten talouskriisin ravis­telemissa Espanjassa ja Kyproksella. Suurista jäsenmaista saksalaiset ovat EU-jäsenyyteen tyytyväisimpiä, britit kielteisimpiä.

Ylikansallisia listoja ei vielä nähdä

Europarlamentissa on jo pitkään pohdittu vaalijärjestelmän uusimista siten, että osa mepeistä valittaisiin ylikansallisilta vaalilistoil­ta. Viime vuosina ajatusta on pitä­nyt esillä erityisesti liberaaleja edustava brittimeppi Andrew Duff.

Duffin esityksen mukaan kan­sallisten vaalien rinnalle olisi tuotu ylikansallinen vaali, jossa yhteisiltä listoilta olisi valittu 25 jäsentä euro­parlamenttiin. Parlamentti kuiten­kin torjui Duffin ehdotuksen kesällä 2012.

Nykyisin euroedustajat vali­taan kansallisilta listoilta, ja euro­parlamentissa he ryhmittyvät ylikansallisiin puolueryhmiin. Mo­nissa tapauksissa usea kansallinen puolue päätyy samaan ryhmään. Suomesta keskusta ja Rkp istuvat liberaaliryhmässä, ja kokoomus sekä kristillisdemokraatit EPP-ryhmässä.

Ylikansallisten listojen ideana olisi korostaa politiikan yhteiseu­rooppalaista luonnetta. Pienten maiden kannalta ongelmana olisi äänten keskittyminen suurten mai­den ehdokkaille.

Mikäli käytössä olisi avoin lista­vaali, pienten maiden ehdokkailla olisi hyvin heikot mahdollisuudet tulla valituiksi. Suljettu listavaali taas edellyttäisi puolueilta äärim­mäisen kovia neuvotteluja siitä, ketkä valittaisiin listan kärkeen. Duffin ehdotuksessa lista olisi ollut puoliavoin: riittävän suuren henki­lökohtaisen osuuden saanut ehdo­kas olisi siirtynyt puolueen luoman järjestyksen ohi listan kärkeen.

”Luottamus politiikkaan on euro­kriisin aikana laskenut ympäri Euroop­paa, etenkin niissä maissa, joissa kriisi on johtanut kovaan talouskuriin”, Raunio toteaa. ”Nähtäväksi jää, kanavoituuko tämä epäluottamus johonkin vaaleissa vai jäävätkö ihmiset vain kotiin.”

Pekka Nurminen suhtautuu opti­mistisesti äänestysaktiivisuuden nou­sun mahdollisuuteen. Hänen mukaansa ”objektiiviset edellytykset” sille ovat olemassa.

”Puolueet ottavat nämä vaalit va­kavammin kuin vuonna 2009. Se näkyy ehdokasasettelussa. Lisäksi EU:sta on tullut – hyvässä tai pahassa – kahvipöy­täkeskustelun aihe.”

Tapio Raunion mielestä ilmassa on ”potentiaalia erittäin mielenkiintoisin vaaleihin”. Hän arvioi, että nyt äänes­tetään laajemmin siitä, mitä kansalaiset haluavat Euroopalta.

Raunio ei kuitenkaan usko, että puo­lueilta on odotettavissa uusia poliittisia avauksia.

”Monet puolueet ovat sisäisesti ha­jallaan EU-asioiden suhteen niin Suomes­sa kuin muuallakin Euroopassa. Niiden ei kannata ryhtyä määrätietoisesti aja­maan jotain tiettyä EU-politiikkaa, koska se voisi repiä niitä rikki.”