Skip to main content

Suomen uusi nousu

Suomen uusi nousu

Jos haluamme menestyä tulevaisuuden globaalissa kilvassa, koko talouden järjestys on ajateltava uudelleen. Toimialoista viis!

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Antti Valta

Suomi on yhden totuuden maa, sanotaan. Syksyä kohti vallitseva totuus Suomen taloudellisen nousun mahdollisuuk­sista on kääntynyt kovin pessimistiseksi.

Siinä missä vielä keväällä julkisesti rummutettiin, että peliala voisi pelastaa Suomen ja malminjalostuksesta voisi tulla uusi Nokia, alkusyksystä julkinen keskustelu lamaantui. Elektroniikka- ja konepajateollisuudestamme on aika jättänyt, maahan on keksittävä uudet menestyvät vientialat – mutta mistä, kyseltiin.

Tuskin mistään, ennen kuin varsinkin teknologiateollisuutemme kustannus­kilpailukyky saadaan kuntoon, kuului vastaus. Ja palkkaratkaisujen, niiden on nyt oltava hyvin maltillisia! Isoihin yleiskorotuksiin ei kerta kaikkiaan ole varaa.

Alati pahemmilta näyttäneiden tun­nuslukujen alle on kuitenkin jäänyt uusia avauksia, joihin ei ole tohdittu tarttua. Kuten se, että tulevaisuuden menestys­aloista vouhottaminen voi olla turhaa, koska koko toimialakohtaisen ajattelun aika saattaa olla ohi.

Teollisuudesta palveluihin

Toimialojen sijaan nykyisessä talouskes­kustelussa pitäisi tarkastella kussakin maassa tehtäviä toimintoja, sanoo Elin­keinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun professori Mika Maliranta.

Kun talous jaetaan toimialoihin, tarkastellaan vain lopputuotteita: kän­nyköitä, hissejä, pelejä tai vaikka veden­puhdistuslaitteita. Globaalissa taloudes­sa lopulliset tuotteet kuitenkin suunni­tellaan, kehitetään, testataan, kootaan, brändätään ja markkinoidaan monessa eri maassa ja monella eri mantereella.

Siksi kansantalouden kannalta varsi­naisia lopputuotteita tähdellisempiä ovat niiden valmistuksessa tarvittavat toimin­not: on katsottava toimialojen sisään, sil­lä sinne voi syntyä uutta liiketoimintaa sen sijaan, että syntyisi kokonaan uusia aloja.

”Menestyäksemme meidän pitää ol­la mahdollisimman hyviä sellaisissa toi­minnoissa, jotka tuovat lopputuotteeseen eniten arvonlisäystä.” ”Menestyäksemme meidän pitää ol­la mahdollisimman hyviä sellaisissa toi­minnoissa, jotka tuovat lopputuotteeseen eniten arvonlisäystä.Toimialoista viis, jos vähän kärjistää”, Maliranta sanoo.

Käytännössä arvonlisäys työtuntia kohden on suurin tuotteen niin sanotun arvoketjun alussa ja lopussa. Ne koos­tuvat yleensä palveluista, kuten suunnit­telusta, konsultoinnista, kehityksestä ja testauksesta sekä brändäyksestä ja mark­kinoinnista. Siksi yksi suomalaisyritysten menestyksen mahdollisuuksista on, että yritykset treenaavat itsensä kilpailuky­kyiseksi nimenomaan näissä toiminnois­sa, asiantuntijat sanovat.

Tilastoissa kansantaloutta ja vientiä kuitenkin tarkastellaan edelleen toimi­aloittain. Suomen bruttokansantuottees­ta noin 40 prosenttia tulee viennistä, ja Suomen viennin selkäranka on teknolo­giateollisuus. Se muodostaa viennistä yli puolet, 55 prosenttia, ja työllistää noin 290 000 suomalaista.

Hyvä uutinen on, että teknologia­teollisuuden sisällä painopiste näyttää olevan siirtymässä perinteisistä tuotteis­ta uusiin – ja kohti palveluita, joiden arvonlisäys on suurin.

Parhaiten tek­nologiateollisuudessa menestyvät nyt tietotekniikka-ala sekä suunnittelu ja konsultointi. Niiden liikevaihto on tois­taiseksi nousussa. Sen sijaan perinteisten vientivalttien kone- ja metalliteollisuu­den sekä elektroniikka- ja sähköteolli­suuden liikevaihto laskee.

Siinä missä sähkö- ja elektroniikkate­ollisuus kattoi Suomen kaikesta viennistä vuosituhannen vaiheessa kolmanneksen ja 2000-luvun puolivälissäkin vielä nel­jänneksen, alan osuus on nyt pudonnut noin 13 prosenttiin.

Ongelma on, että Suomen viennin selkärankana pidetty teknologiateolli­suus on vahva vain muutamilta nika­miltaan. Tietotekniikka, suunnittelu ja konsultointi muodostavat vain viiden­neksen koko teknologiateollisuuden lii­kevaihdosta. Ne eivät riitä paikkaamaan Nokian ja sen alihankkijoiden romah­dusta vielä vuosiin.

Lisäksi teknologiateollisuuden 20 suurinta vientiyritystä vastaavat noin puolesta alan viennistä. Jos niiden vauhti hiipuu, vienti romahtaa. Alan tilauskirjat ovat nyt lähes yhtä ohuita kuin finanssi­kriisin iskiessä lujimmin vuonna 2009.

Moni jäi tavaraloukkuun

Kaivosteknologiayrityksenä tunnettu Outotec järjesteli kuluneena kesänä liike­toimintojaan uusiksi veteen ja energiaan keskittyvään yksikköön. Se kehittää nyt muun muassa vedenpuhdistukseen liit­tyvää teknologiaa – myös muualle kuin kaivoksiin.

Tässä voi asiantuntijoiden mukaan olla toinen mahdollinen keino menestyä globaalissa talouskilvassa: se, että yrityk­set onnistuvat toimimaan monien lop­putuotteiden arvoketjuissa yhtä aikaa. Yritysten pitäisi Outotecin tapaan miet­tiä ja järjestää toimintaansa uudelleen, toimialarajoista välittämättä.

Silti liian monet suomalaisyritykset toimivat ikään kuin olisivat edelleen te­ollistumisen ajan yhteiskunnassa, sanoo Jyväskylän yliopiston innovaatiotoimin­nan tutkimusprofessori Antti Hautamä­ki. Yrityksissä keskitytään selvittämään, kuinka tehostaa vanhaa teollisuustuo­tantoa, kun sen sijaan olisi pitänyt jo kauan sitten miettiä, kuinka kehittää uutta liiketoimintaa.

Asiantuntijat kutsuvat ilmiötä me­nestyksen vanki -syndroomaksi: moni menestynyt suomalainen vientiyritys on äärimmäisen hyvä tutussa ja turvallisessa massatuotannossa – niin hyvä, ettei osaa nähdä uusia mahdollisuuksia ydinosaa­misensa ulkopuolella.

”Riskinä on, että yritykset jäävät ta­varaloukkuun”, Hautamäki toteaa.

Englanninkielisellä termillä commo­dity trap tarkoitetaan tilannetta, jossa kauan samoihin tuotteisiin keskittynyt yritys jää oman tuotteensa ja samoil­le markkinoille tulevien kilpailijoiden vangiksi, jos ei jatkuvasti kehitä uutta liiketoimintaa. Kilpailu ajaa hinnat kan­nattavuuden rajamaille.

Tavaraloukun vangiksi on jäänyt tai jäämässä muun muassa moni niistä suo­malaisista kone- ja metalli- sekä elektroniikkateollisuuden yrityksistä, jotka aiemmin toimivat alansa suuryritysten, kuten Nokian, alihankkijoina mutta jot­ka eivät pysty seuraamaan isoja yrityksiä esimerkiksi Aasiaan.

Julkisessa keskustelussa etsittiin pit­kin kevättä ja kesää oikotietä ulos tava­raloukusta vaatimalla vientiteollisuuteen maltillisia palkkaratkaisuja, jopa pek­kaspäivien ja lomarahojen poistamista. Monissa puheenvuoroissa on parjattu vientialojemme kehnoa kilpailukykyä ja oletettu, että vanhoilla teollisuustuot­teilla kyllä menestyttäisiin, jos ne vain tehtäisiin halvemmalla kuin muualla.

Se on kuitenkin jätetty tarkentamat­ta, mitä kilpailukyvyllä tarkoitetaan.

Teollisuuden kustannuskilpailuky­vyssä toki häviämme lähes kaikille kilpa­kumppaneillemme. Palkat ovat nousseet Suomessa niin, että paperi- ja kännyk­kätehtaat kannattaa siirtää halvempiin maihin.

Sen sijaan rakenteellinen kilpailu­kykymme on hyvässä kunnossa. Sillä tarkoitetaan yhteiskunnan toimivuutta ja valmiuksia taloudelliseen toimintaan, siis esimerkiksi infrastruktuuria, kou­lutusjärjestelmän toimivuutta, julkisen hallinnon ja oikeuslaitoksen luotetta­vuutta, työvoiman ammattitaitoisuutta ja innovaatiovalmiuksia.

Suomalaisen vientiteollisuuden ongelmissa ei ole ensisijaisesti kyse kustannuskilpailukyvyn puutteesta, sanovat sekä Antti Hautamäki että Aal­to-yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola. Sen sijaan kyse on reaa­lisen kilpailukyvyn ongelmasta: se, mitä suomalaisyritykset tuottavat, ei mene maailmalla kaupaksi – mihinkään hin­taan. Paperikoneille, paperille tai Nokian matkapuhelimille ei yksinkertaisesti enää ole maailmalla kysyntää niin kuin ennen.

Sitä paitsi hinnoilla kilpaileminen tarkoittaa yleensä irtisanomisia, ja niillä yritys tuhoaa arvokkainta pääomaansa, työntekijöiden hiljaista tietoa, ideoita ja verkostoja, Hautamäki toteaa. ”Kun rahaa oli, sitä jaettiin osak­keenomistajille eikä sijoitettu uuden innovointiin. Nyt teollisuuden valitus kilpailukyvystä on turhaa”, hän sanoo.

Liian vähän menestysaloja

Millaisille tuotteille maailmalla sitten olisi kysyntää; mitä suomalaisyritykset voisivat tulevaisuudessa viedä?

Professorit tyrmäävät kysymyksen. Jos ajattelisimme noin, tekisimme lopulta samoja asioita kuin kaikki muutkin, he toteavat.

Sen sijaan professorit tarjoavat Suo­melle lääkkeeksi luottamusta omiin vah­vuuksiin ja rohkeutta kokeilla niiden no­jalla uutta, epäonnistumisen uhallakin.

Se kuulostaa yritysjohdon puolityh­jältä sparrauspuheelta, mutta perustuu kylmään matematiikkaan. Matti Poh­jolan mukaan kunkin maan viennin ra­kenteesta voidaan päätellä, millä aloilla maa on hyvä. Suhteellisen edun selvittä­miseksi lasketaan ensin kunkin toimialan osuus maan kaikesta viennistä ja sitten toimialan kansainvälisen kaupan osuus kaikesta maailmankaupasta. Sitten ne suhteutetaan toisiinsa.

Jos mittarin arvoksi tulee enemmän kuin yksi, maalla on kyseisellä alalla suhteellinen etu. Suomen suhteellinen etu on suurin paperi- ja puuteollisuu­dessa – niissä Suomi on huomattavasti parempi kuin esimerkiksi tärkeimmät läntiset kauppakumppaninsa Ruotsi ja Saksa. Kaikkiaan Suomi on hyvä kym­menellä alalla.

Lähde: Matti Pohjola, Euroopan komissio

Lähde: Matti Pohjola, Euroopan komissio

Ruotsilla on suhteellinen etu 12:lla ja Saksalla 17 alalla. Ruotsi ja Saksa vievät siis menestyksekkäästi useampia tuottei­ta ja palveluita kuin Suomi, vaikka eivät ole millään alalla yhtä erinomaisia kuin Suomi paperi- ja puuteollisuudessa.

”Suomen heikkous on, että olemme hirveän hyviä mutta vain muutamalla alalla. Monilla niistä tuotetaan juuri sellaisia investointihyödykkeitä, joiden kauppa on maailmalla ongelmissa”, Poh­jola sanoo.

Siitä huolimatta Suomen talous me­nestyy tulevaisuudessa Pohjolan mukaan samoilla aloilla, joilla Suomella on suh­teellinen etu nyt – tuotteet vain muuttu­vat toisiksi tai uusiksi palveluiksi.

Hyvä esimerkki on paljon puhuttu peliala. Se perustuu perinteisestä elekt­roniikkateollisuudesta vapautuneeseen osaamiseen, mutta lopputuotteet ovat uusia. Markkinat ovat globaalit, ja tuot­teet liikkuvat digitaalisina helposti mihin vain, ahtaajien mahdollisista lakoista huolimatta.

Asiantuntijat kuitenkin toppuutte­levat puheita pelialasta Suomen viennin pelastajana. Vaikka yli 90 prosenttia alan tuotannosta menee vientiin, ala on toistaiseksi pieni: se työllistää Suomessa noin 1 800 henkeä, ja sen liikevaihto oli viime vuonna noin 250 miljoonaa eu­roa. Toivoa toki on, sillä peliala lähes kolminkertaisti liikevaihtonsa vuosina 2009–2012, ja liikevaihdon odotetaan kuluvana vuonna kipuavan 600–800 mil­joonaan euroon. Sen sijaan esimerkiksi matkailussa Suomella ei ole suhteellis­ta etua, vaikka toistaiseksi ala tuokin kansantalouteen enemmän euroja kuin peliala.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa vieraili viime vuonna noin 7,6 miljoonaa ulkomaista turistia, joista lähes puolet eli 3,6 miljoonaa oli venäläisiä. Vientiin rinnastettavia tuloja matkailu toi ulko­mailta Suomeen vuonna 2011 noin 3,8 miljardia euroa.

Asiantuntijat vaativat uudistumista etenkin niiltä pieniltä ja keskisuurilta teknologia-alan yrityksiltä, jotka aiem­min elättivät itsensä alihankkijoina mut­ta pyristelevät nyt tavaraloukussa.

Niiden pitäisi jo lakata haikailemasta entisten veturiyritystensä perään, kaivaa kertaalleen torpattujakin ideoita pöytä­laatikosta ja kehittää sekä testata uusia tuotteita ja palveluita. Keksiä itsensä uudelleen globaaleissa arvoketjuissa, professorien mukaan mahdollisimman lähellä koko ketjun hallintaa eli varsi­naisen lopputuotteen kauppaa.

Kolmas menestyksen resepti tule­vaisuuden talouskilvassa näet on pyrkiä hallitsemaan kansainvälisiä arvoketju­ja. Suomessa on perinteisesti ollut vain muutamia suuryrityksiä, jotka ovat tä­hän pystyneet: esimerkiksi Nokia, hissi­yhtiönä tunnettu Kone, paperikoneistaan kuuluisa Metso ja konepajayhtiö Wärt­silä. Muutoin etenkin teknologiateolli­suutemme on perustunut alihankintaan.

Vastuun uusien lopputuotteiden in­novoinnista asiantuntijat vierittävät yri­tysten johdolle. Ongelma vain on, että Suomesta puuttuu taitavia yritysjohtajia.

On ymmärrettävä maailmaa

”Meillä koulutetaan taitavia insinöörejä, mutta kukaan ei kouluta yhtä taitavia yritysjohtajia. Siksi heitä ei ole osattu kasvattaa yrityksissäkään, sanoo yritys­rahoituksen johtava asiantuntija Mauri Heikintalo Sitrasta.

Suomalaisyrityksiä, etenkin menes­tyneitä teollisuuden vientiyrityksiä, on asiantuntijoiden mukaan johdettu hyvin hierarkkisesti. Nyt yritysjohdon pitäisi päästä yli omasta erinomaisuuden illuu­siostaan, sillä uuden keksiminen vaatii avoimuutta.

Ensinnä pitäisi avata yritysten sisäi­siä työskentelytapoja. Johtajien pitäisi uskaltaa myllyttää ideoita yrityksen si­sällä mutta toisaalta tehdä strategisesti oikeita päätöksiä oikeaan aikaan. Olla innostavia ja antaa työntekijöilleen ajat­telemisen ja kokeilemisen vapaus, mutta näyttää työlle selkeä suunta.

Toiseksi avoimuuden pitäisi ulottua asiakkaisiin ja ympäröivään maailmaan saakka. Siinä missä perinteisesti on aja­teltu, että tutkimus- ja kehitysosasto tuottaa parhaat aloitteet, nyt kannat­taisi oppia ajattelemaan, että parhaat oivallukset voivat tulla yrityksen ulko­puolelta Neljäs tulevaisuuden talousme­nestyksen mahdollisuus onkin pulmien ratkaiseminen, ja potentiaaliset asiak­kaathan tietävät parhaiten, millaisiin pulmiin ratkaisuja tarvitsevat.

”Hyvän yritysjohdon erottaa muista se, kuinka paljon johtajat ymmärtävät maailmasta”, Mauri Heikintalo sanoo.

Ratkaisujen myyminen kuitenkin edellyttää, että suomalaisyritykset ke­hittävät perinteisistä tuotteistaan pal­velukonsepteja. Jo nyt Suomella on suhteellinen etu kolmella palvelualalla, ja palveluiden osuus viennistä kasvaa koko ajan.

Professorit Hautamäki ja Pohjola nostavat esimerkiksi hissiyhtiönä tun­netun Koneen. Yritys myy hissien ja liukuportaiden lisäksi myös esimerkiksi niiden asennus- ja huoltopalveluita, ”rat­kaisuja ihmisvirtojen liikuttelemiseen”. Jo lähes puolet yrityksen liikevaihdosta tulee palveluista.

Lisäksi suomalaisen yritysjohdon avoimuuden puute oireilee Hautamäen ja Heikintalon mukaan kansainvälisen näkemyksen ja globaalien verkostojen puutteena. Vaikka tuotteet ja palvelut olisivat kuinka hyviä, ne pitää myös osata myydä globaaleille markkinoille. Se on yrittäjän itsensä vastuulla, tukipa valtio yritysten kansainvälistymistä kuin­ka paljon tahansa.

Toistaiseksi esimerkiksi suomalai­sen teknologiateollisuuden viennistä kolme neljännestä suuntautuu muualle Eurooppaan. Samaan aikaan teknolo­giateollisuus etujärjestöineen kuitenkin myöntää, että taantuman koettelemassa Euroopassa tuskin syntyy uutta kysyn­tää. Katse pitäisi siis suunnata esimer­kiksi kohti Aasian ja Etelä-Amerikan kasvavia markkinoita, miksei Afrik­kaankin.

”Meillä on jo Team Finlandit, Finn­verat, Finnfundit ja Finprot, ja ministerit tekevät vienninedistämismatkoja. Se on äärimmäisen hyvä asia, mutta ministeri voi lopulta vain avata oven”, Mauri Hei­kintalo sanoo.

”Yrityksen täytyy mennä siitä sisään.”

Bisnestä viheliäisistä ongelmista

Kestävän kehityksen, cleantechin ja vihreän talouden käsitteet ovat jo kuluneet käytössä puhki, mutta UP:n haastattelemat asian­tuntijat pitävät kestävää kehitystä tulevaisuuden varsinaisena menes­tystekijänä. Uusia liiketoiminnan mahdollisuuksia syntyy globaalien kehityskysymysten, niin sanottujen viheliäisten ongelmien, ratkaisuyri­tyksistä.

Viheliäiset ongelmat liittyvät siihen, että maailmassa on YK:n mukaan vuoteen 2030 mennessä yli miljardi ihmistä enemmän kuin nyt. Väestönkasvu pakottaa meidät vastaamaan kysymyksiin esimerkiksi siitä, kuinka taata energian, puhtaan veden ja ruoan riittävyys ja hillitä ilmastonmuutosta. Lisäksi tulisi varmistaa terveys- ja vanhuspalve­lujen saatavuus ja laatu sekä suju­voittaa kaupungistumista.

Jos yritys pystyy tarjoamaan ratkaisuja näihin kysymyksiin, tuot­tamaan hyvinvointia, ei enempää tavaraa, se menestyy.

Suomen cleantech-sektorin liike­vaihto oli alan etujärjestön mukaan viime vuonna noin 25 miljardia euroa, josta suurin osa tuli viennistä. Liikevaihto kasvoi edellisvuoteen nähden 15 prosenttia, ja tärkeimpiä aloja olivat energiatehokkuus sekä uusiutuva energia. Alan lukuja ei voi suoraan verrata esimerkiksi teknolo­giateollisuuden lukuihin, koska ne ovat osin päällekkäisiä.

Yksi Suomen kymmenestä suu­rimmasta cleantech-yrityksestä on kemian alan jätti Kemira. Se myy muun muassa veden puhdistami­seen ja käytön tehostamiseen liitty­vää teknologiaa suurille teollisuus­laitoksille esimerkiksi Indonesian kaivos- ja öljyteollisuuteen – siis niin sanotuille nouseville markkinoille, missä kehitysongelmien ratkaisujen tarve on suurin.

Toinen nouseva, viheliäisiin ongelmiin liittyvä ala on terveystek­nologia. Alan markkinat kasvavat paraikaa globaalisti sitä mukaa kun etenkin länsimaiden ja Japanin väestö vanhenee ja kehittyvien maiden väestön elintasosairaudet lisääntyvät.

Suomalaisyritykset veivät viime vuonna terveysteknologiaa 1,65 miljardin euron arvosta eli yli viiden­neksen enemmän kuin edellisvuon­na. Eniten lisääntyi monitorien, kuvauslaitteiden ja muiden suurten sähkölaitteiden vienti. Reilu kolman­nes viennistä suuntautui Yhdysvaltoihin.

Kiinasta voisi löytyä uusia bis­nesmahdollisuuksia myös suomalai­selle metsäteollisuudelle, sanoo Sitran yritysrahoituksen johtava asiantuntija Mauri Heikintalo.

Kiina on riippuvainen puistaan, tuleehan maan yli 600 miljoonan hengen maaseutuväestön polttoai­neesta lähes puolet suoraan metsis­tä. Kiina myös istuttaa kovaa vauh­tia uutta metsää, joten maassa on valtavasti kysyntää metsiin liittyville oivalluksille.

”Suomessa on ollut metsänhoi­tolaki voimassa yli sata vuotta, ja me olemme Ruotsin kanssa määri­telleet tarkimmin maailmassa, kuin­ka metsistä tulee pitää huolta”, Heikintalo toteaa.

”Siksi voisimme viedä Kiinaan metsänkasvatukseen ja -hoitoon sekä koko tuon prosessin säänte­lyyn liittyviä palveluita ja osaamis­tamme.”

 

Juttuun on haastateltu myös Matti Aistrichia ja Sami Tuhkasta Sitrasta, Markku Kotilaista Etlasta sekä Riitta Kososta Aalto-ylipistosta.